Uudet tuulet puhalsivat 1960-luvun lopulla myös suomalaisessa teatterielämässä.
Ajatus tasa-arvoisista työyhteisöistä, joissa yhdessä tehdään päätökset, sekä ruotsalaisen Fickteaternin innostava esimerkki koululaisille suunnatuista esityksistä, sai viisi nuorta teatterintekijää tarttumaan Olavi Veistäjän tarjoamaan mahdollisuuteen perustaa lasten- ja nuortenteatteri Tampereelle.
Syntyi AHAA Teatteri, joka aloitti toimintansa Vehmaisten vanhassa kansakoulussa 1971. Ensimmäisen henkilökunnan muodostivat Tapio Kouki, Kurt Nuotio, Jussi Helminen, Marja Packalen ja Kirsti Kemppainen. Joukko täydensi vielä itseään muusikko Heikki Huttusella.
Kiertuetoiminta on alusta asti AHAA Teatterin tärkein toimintaidea, mutta ensimmäinen ensi-ilta oli Robin Hood Pyynikin kesäteatterissa. Musiikki muodostui alusta asti olennaiseksi osa teatterin esityksiä, ja samoin Jussi Helmisen teatterille kirjoittamat käsikirjoitukset. Henkilökunta kasvoi ja vaihtui nopeasti, mukaan liittyivät mm. Jukka Siikavire, Pentti Melasniemi, Pentti Kotkaniemi, Margit Lindeman, Maija-Liisa Turkka (sittemmin Márton), Ulla-Maija Karjula (myöhemmin Siikavire), Tuija Ernamo, Eila Halonen, Juhani Kouki, Irma Junnilainen ja Kari Kihlström. Eikä pidä unohtaa teatterin pitkäaikasta teatterisihteeriä Jaana Jyrkännettä.
Varsin valistushenkisiä näytelmiä esitettiin ympäri Suomea erityisesti kouluissa. Esityksiä oli paljon ja samoin yleisöä. Vastaanotto oli innostunutta. Kuten monella muullakin teatterilla, talous oli jatkuvana huolena. Teatteri piti tiukasti kiinni ammattitaitoisesta henkilökunnasta, ja esityksissä oli paljon näyttelijöitä. Budjetit laadittiin joka vuosi haasteellisen ohjelmistosuunnitelman mukaan, ja joka vuosi teatteri pettyi Opetusministeriön avustuspäätöksiin – Tampereen kaupungista puhumattakaan. Kotikaupunki antoi ensimmäisen avustuksensa vasta 20 teatterin perustamisen jälkeen. AHAA Teatteri nähtiin vahvasti poliittisena teatterina – mitä se myös olikin ajan hengen mukaisesti.
Tultaessa 1980-luvulle teatteri taloudellinen ja hallinnollinen tilanne oli kaoottinen. Ryhmäpäätöksiä oli vaikea tehdä ja palkkoja oli vaikea maksaa. Vuonna 1980 henkilökuntaa oli 19 henkeä, kaksi vuotta myöhemmin enää 7. Vähitellen tilanne saatiin hallintaan, valistushenkisyys oli vaihtunut ajan hengen mukaisesti toisentyyppiseen sisällölliseen tarkasteluun. Ohjelmistossa oli enemmän dramatisointeja ja esitysten ylöspanoon kiinnitettiin enemmän huomiota. Erityisesti Simeon Rabinowitschin tultua taiteelliseksi vastaavaksi – johtajia edelleenkään ollut – ja Pekka Korpiniityn skenografiksi, pitkäjänteinen suunnittelu sai vauhtia. Teatteriin kiinnitettiin näyttelijäharjoittelijoiksi lupaavia nimiä, kuten Esa Latva-Äijö, Helena Kallio ja Juha Varis. Vuosikymmenen vaihde oli kiertuetoiminnan kannalta hedelmällistä aikaa, kun jokaisessa kunnassa oli oma kulttuurisihteeri ja hänellä budjetti, jolla esityksiä saattoi ostaa.
Kun lama uusi teatterilaki astui voimaan 1993, se kuritti erityisesti pieniä kiertäviä ryhmiä ankarasti. Avustukset romahtivat murto-osaan. Teatterikentän yhteisellä mielipiteellä oli vaikutuksensa siihen, että lakiin sorvattiin pikaisesti muutos, jolla romahdusta lievennettiin. Samaan aikaan Suomessa raivosi lama, joka oli pyyhkinyt kulttuurisihteerit – tai ainakin heidän budjettinsa pois. AHAA Teatterin pelastukseksi nousi jälleen ”valistusnäytelmä”. Nuorten seksuaaliseen kasvuun liittyvä Anna, nyt! esitystä esitettiin parhaimmillaan kolme kertaa päivässä, välillä jopa tilaa vaihtaen. Valistus oli vuosikymmenten kuluessa muuttunut oikeiden toimintatapojen ja faktatiedon kertomisesta kohdeyleisön – nuorten – tunteiden ja tuntemusten tulkitsemiseen heidän omalla kielellään.
Ympärivuotinen kiertuetoiminta on aina asettanut henkilökunnalle haasteita. Siviilielämän sovittaminen yhteen jatkuvan hotelliasumisen kanssa – parhaimmillaan tai pahimmillaan kaksi viikkoa yhteen putkeen – vaatii sopivaa elämäntilannetta ja sopivaa luonnetta. Mutta palkitseva yleisö, ympäri Suomea, lasten riemu ja nuorilta tullut palaute, tekee työstä merkityksellistä. Teatterilla on kuitenkin ollut jatkuva tarve kotiesitysten lisäämiseen ja näkyvyyden parantamiseen Tampereella. AHAA Teatteri oli eri vaiheiden jälkeen päätynyt 1980-luvulla Messukylän työväentalolle, ja kotiesityksiä järjestettiin Tullikamarilla. Messukylästä teatteri muutti Morkkuun rautatieasemaa vastapäätä 1990-luvulla, ensimmäiseen omaan tilaan keskustassa. Morkkussa toteutettiinkin 1996 ensimmäinen kiinteä esitys, jota ei kiertueille oltu tarkoitettu: Suu puhtaaksi esitti saippuatehtaan sponsoroiman suoran radiolähetyksen toteuttamista 1930-luvulla, ja oli samalla teatterin 25-vuotisjuhlanäytelmä. Esitys oli siinä mielessä edistyksellinen, että yleisö saattoi esityksen aikana tilata baarista juomia pöytäänsä, mikä 1990-luvun Suomessa oli täyslin poikkeuksellista.
AHAA Teatterilla oli lähes aina ollut ohjelmistossa myös vain aikuisille suunnattuja esityksiä, joilla täydennettiin kiertueita niin, ettei välipäiviä jäänyt. Tultaessa 2000-luvulle lapsille ja nuorille suunnatuissa esityksissä näkyi ympärillä muuttuva maailma. Ympäristökysymykset ja suvaitsevaisuus nousivat esiin muiden ajankohtaisten yhteiskunnallisten aiheiden ohessa. Ohjelmistoon mahtui silti yhtä lailla uusia lasten suosikkitekstejä, kuten Risto Räppääjä, Tatu ja Patu, Ella ja kaverit sekä Viiru ja Pesonen. Ohjelmistossa on silti aina tartuttu ajankohtaisiin aiheisiin, jotka ovat samaistuttavia ja koskettavat katsojien omaa ikäluokkaa.
Uudella vuosituhannella teatteri muutti Morkusta nykyisiin toimitiloihin Hatanpään valtatielle. Keskeinen sijainti mahdollisti kotiesitysten lisäämisen ja yleisörakenteen monipuolistamisen. Kiinteä kotinäyttämö mahdollisti ohjelmiston monipuolistamisen, teatteritekniikan kehittyessä yhä pienemmäksi ja monipuolisemmaksi myös esitysten visuaalisuuden kehittämisen. Kotiesitykset antavat henkilökunnalle myös vastapainoa raskaalle kiertuetyölle.
Viime vuosina kokemamme pandemian jälkeen on AHAA teatterin kiertuetoiminta palautunut normaalille tasolle, ja teatterin tulevaisuus näyttää positiiviselta. Suurin murhe lienee sama kuin kaikilla tamperelaisilla lastenteatteria tekevillä teattereilla. Kotikaupungistamme löytyy useita kouluja ja päiväkoteja, jotka eivät käy teatterissa lainkaan.
————
Tämä artikkeli (lisäkuvineen) löytyy myös EINO-lehden numerosta 1/23, jonka sähköisen version voi ladata TÄSTÄ.
