Eeva-Liisa Manner (5.12.1921-7.7.1995) on sodanjälkeisen suomalaisen runouden huomattavimpia humanisteja, uuden runon arkkitehteja ja oman persoonallisen tiensä liikkuja ajassa, Mannerin sanoin: ”Aika on maisema”. Hänen realisminsa taustalla on ihmispyrintöjen julmuuden ja pienuuden taju, ”loogillisen epäjärjestyksen” kokemus. Hänen inhimillinen idealisminsa taas reagoi väkivaltaan ja etsii mahdollisuutta ”maagillisesta järjestyksestä”, länsimaisesta kulttuuriperinnöstä, idän harmoniasta tai yhteydestä luontoon ja lapsuuteen.
Näytelmäkirjailijana hän taas oli Valentin Chorellin ja Paavo Haavikon tavoin 1950-luvun merkittävä modernisti. Vahvan näytelmä- ja kuunnelmatuotantonsa hän aloitti runodraamalla Eros ja Psykhe. Teos ilmestyi joulukuussa 1959 mutta sitä valmisteltiin sitä ennen myös kuunnelmaksi ja se esitettiin 15.1.1960 Pekka Lounelan ohjaamana. Eeva-Liisa Manner kertoo antiikin tarun nykyajassa ja tarun antiikissa. Tapahtumien konkreettinen tausta on satamakahvila mutta Manner antaa sille runon ilmeen: satama on Ikävyyden satama. Eros, ikuinen rakastaja, on merimies ja Psykhe ompelijatar. Eros ja Psykhe edustavat rakkauden aistillista ja henkistä puolta ja ikuinen draama käydään heidän välillään. Manner kertoo tarun kolmesti ja ne päättyvät aina Psykhen kuolemaan. Ensimmäisessä tarussa ollaan normaalitasossa: kun eroottinen rakkaus loppuu, Psykhe kuolee. Toisessa näytöksessä ollaan unitasossa ja lähellä antiikin tarua. Kun henkinen yhteys Eroksen ja Psykhen välillä loppuu, Psykhe kuolee toisen kerran. Kolmannessa näytöksessä ollaan kohtalon tasolla, jossa osoitetaan miten Eros ja Psykhe ovat predestinoidut epäonnistumaan rakkaudessa. He saavat aloittaa kaiken alusta ja lopputulos on aina sama: Psykhe kuolee kun Eroksen rakkaus on loppunut. Kuunnelmassa pääosissa olivat Pentti Siimes ja Maikki Länsiö, Einojuhani Rautavaara sävelsi kuunnelmaan musiikin. Modernin runon, modernin kuunnelman vastaanotto oli innostunutta, kuunnelma on vuosien saatossa uusittu kuudesti, viimeksi vuonna 1996.
Heinäkuussa 1964 Manner kirjoittaa ystävälleen kirjailija Inkeri Kilpiselle: ”Minun pitää ruveta veivaamaan juttua näytelmäkappaleeseeni, osaksi sinun viitteittesi mukaan, joista vielä kerran kiitos.” Kilpinen oli kommentoinut Mannerin pyynnöstä hänen Uuden vuoden yö -näytelmäänsä. Manner haki ystävältään muutenkin oppia ja vahvistusta näytelmän kirjoittamisessa, olihan Inkeri Kilpinen vahvasti esillä suomalaisessa teatterissa. Myöhemmin heinäkuussa Manner tuskailee näytelmänsä kanssa kirjeessään Kilpiselle: ”Minä munin ja munin näytelmääni. Luoja miten olen kyllästynyt, ja väsynyt.” Manner ei saa mielestään näytelmää toimimaan. Onko karrikointia liikaa vai liian vähän, mennäkö leppoisampaan ja sovittelevampaan suuntaan vai häijympään ja raaempaan vai ilmakkaampaan että henkilöt pääsisivät uimaan kevyemmin itsekseen. ”Ellen olisi siihen pirun näytelmään pannut niin paljon aikaa ja vaivaa, minä nyt luopuisin koko urakasta. Kaikkein mieluummin lähtisin Espanjaan just nyt.”
Uuden vuoden yö oli TTT:n Kellariteatterin avajaisnäytelmä, ensi-ilta oli 21.2.1965. Näytelmän ohjasi Eugen Terttula ja juhlivia, hiljakseen humaltuvia sivistyneitä ystäviä näyttelivät Veikko Sinisalo biokemistinä, Ossi Kostia pappina, Sylvi Salonen näyttelijänä, Nisse Rainne heikkovirtainsinöörinä, Liisi Tandefelt hänen vaimonaan ja Lauri Komulainen kirjailijana. Näytelmä kuvaa porvariston ahdistusta psykoanalyysin keinoin. Manner seurasi näytelmän harjoituksia ja näytelmän tekoprosessi tuli hyvin tutuksi. Ystävälleen Anna-Liisa Mäenpäälle ennen ensi-iltaa kirjoitetussa kirjeessään Manner luonnehtii näytelmäänsä: ”Varaan Sinua varten lipun, jos tosiaan tahdot nähdä tuon spektaakkelin. Kauheahan se on, mutta tiedän, että se on paras raittiussaarna mitä tässä maassa on pidetty, sillä pirun kimppuun on käytävä sen omin asein.” Uuden vuoden yö oli hyvä valinta uuden näyttämön avajaisnäytelmäksi, lippuluukulle syntyi kivasti jonoa. Manner palkittiin näytelmästä Eino Salmelaisen säätiön 5000 mk:n tunnustuspalkinnolla toukokuussa 1965.
Espanjassa kesällä 1965 Mannerilla oli työn alla uusi näytelmä, Toukokuun lumi. Kirjeessään Anna-Liisa Mäenpäälle epäröi, tuleeko näytelmästä mitään. ”Se on jonkinlainen neliödraama ja kertoo nuorten ihmisten päättömyydestä, vanhempien sokeudesta ja ylimalkaan elämän mielettömyydestä ja siitä miten ihmiset ovat sattumien armoilla – miten sattumasta muodostuu kohtalo. Aika kovaa tekstiä paikoin, mutta nykyaikaiset ihmiset ovat niin tottuneet meluun etteivät kuule ellei huuda.” Teoksen keskeisenä teemana on realismin ja idealismin ratkaisematon ristiriita, jonka kurimuksessa syntyy liikettä niin taiteessa kuin elämässä. Manner kuvaa nuoren parin rakkautta tehden selkeän viittauksen psykoanalyysiin ja sen ihmiskuvaan. Toukokuun lumen kantaesitys oli Kansallisteatterissa 21.10.1966 Jack Witikan ohjaamana, TTT:n Kellariteatterissa neljä päivää myöhemmin Mikko Majanlahden ohjaamana. Manner piti Helsingin esitystä onnistuneempana, erityisesti hän mielistyi Tea Istan roolityöhön. Toukokuun lumi voitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran näytelmäkilpailun vuonna 1966.
Vuoden 1967 alussa Manner lähettää kirjailija ja psykiatri Oscar Parlanderille näytelmäluonnoksen hullun tytön tarinasta. Manner käänsi Parlanderin teosta Förvandlingar ja kävi lukuisia keskusteluja hänen kanssaan erilaisista mielen murtumista, näihin aikoihin Parlander oli Nikkilän mielisairaalan ylilääkäri. Näytelmäluonnos on ensimmäinen versio Poltetusta oranssista, Manner pitää sitä vielä karkeana ja kirjaviisaana. Hän halusi muuttaa sitä mustan huumorin suuntaan, vaikka epäili sen onnistumista. Maaliskuun lopussa Manner lähettää Parlanderille näytelmän korjatun version, hän on muokannut tekstiä Parlanderin huomioiden jälkeen. Manner kirjoittaa: ”Minusta tuntuu että se on ensimmäinen kunnollinen näytelmä, mitä olen tekemässä, leikkiä eikä mitään kirjallisuutta – sillä eikö näytelmän pitäisikin olla leikkiä, – Spiel, play? Teatteri on kauan ollut liian juhlallisilla raiteilla, enkä minä ole juuri ollenkaan seurannut uutta leikkivää teatteria – Ionescoa ja kumppaneita, mutta jostain kai se leikin henki sentään tihkuu minunkin tekeleeseeni – ellei muuten niin ilmasta.” Uudella näytelmällään Manner pyrki johonkin uuteen: jo näytelmän asetelmaa kirjailija piti mahdottomana – ”kauhea äiti, mitätön isä, seinähullu tyttö ja mesmeroiva psykiatri”. Myös ystävälleen Inkeri Kilpiselle Manner lähettää tekstinsä luettavaksi. Hän on tuskastunut näytelmäänsä: ”Se on nyt toistaiseksi vielä mikä on, liian teoreettinen ja sekavakin, älä vaivaa sillä itseäsi. Lähetän sen oikeastaan vain saadakseni sen pois silmistäni. (Kopio on aika heikko, alkuperäinen on Oscarilla. Anna minulle voimaa.)”
Eino Salmelainen oli siirtynyt eläkkeelle TTT:n johdosta, mutta oli vielä kiinni teatterissa, olihan hänellä edelleen oma työhuone siellä. Häntä kiinnosti ohjata Mannerin uusin näytelmä. Heinäkuussa Espanjassa päivätyssä kirjeessään Salmelaiselle Manner esittää näyttelijätoiveitaan, nuoren tytön roolissa hän näkisi mielellään Marjukka Halttusen. Manner oli vasta äsken saanut kortin TTT:n johtajalta Eugen Terttulalta, että vuoden 1968 alussa Poltettu oranssi tulee ohjelmistoon. Manner haluaisi kirjoittaa viimeisen kohtauksen vielä uudelleen, mutta hän ei saa siihen enää otetta, hänestä se tuntuu jo nyt vanhalta. Hän kuitenkin toivoo että harjoitusvaiheessa hän pystyy muokkaamaan tekstiä kullekin näyttelijälle sopivaksi. Syyskuussa Manner postittaa Salmelaiselle korjattuja liuskoja: hän pyrki laventamaan kohtauksia huumorin suuntaan. Samalla hän poisti kirjallisilta tuntuvat kohdat.
Joulukuussa 1967 päivätyssä kirjeessään Manner toivoo että Salmelainen ohjaisi Poltetun oranssin syksyllä, vaikka hän ei pääsisikään näytelmän harjoituksiin. Mutta Manner päätti antaa näytelmän keväällä Tammen kustannettavaksi kirjaksi. Kesällä 1968 selvisi että Salmelainen ei ohjaakaan Poltettua oranssia. Manner oli pettynyt, hän pelkäsi että näytelmä jää pelkäksi lukudraamaksi. Helmikuussa 1969 kirjeessään Pekka Lounelalle Manner ei enää uskonut näytelmän mahdollisuuksiin ainakaan Tampereella, yhden version hän vielä kirjoittaa, ja sitten saa olla. ”En voi ikuisesti veivata TTT:lle näytelmiä joita ei kuitenkaan esitetä.”
TTT:n uudeksi johtajaksi oli tullut Kai Savola ja Eeva-Liisa Mannerin näytelmäuutuus eli ohjelmistosuunnitelmissa Salmelaisen ohjaamana. Kesäkuussa 1969 Salmelainen kirjoitti Mannerille Espanjaan, että Poltetun oranssin ensi-ilta on lokakuussa. Ennen näyttelijöiden loman alkua hän oli jo jakanut roolit. Hän esitti että Mannerin haluamat lopulliset korjaukset on tehtävä viimeistään lukuharjoituksissa. Salmelainen oli lyhentänyt tekstiä ja tehnyt sen helpommin puhuttavaksi, eteneväksi, jännittäväksi. Manner piti Salmelaisen lyhennyksiä onnistuneina. Tekstistä oli tullut paljon puhekelpoisempaa ja konkreettisempaa. Heinäkuun lopussa Salmelainen kirjoittaa ihmetellen Mannerille, että Aamulehden jutun mukaan muokkaat tekstiä uuteen asuun. ”Uskon, että paljonkin voit tehostaa niin rakennetta kuin rooleja. Moni asia on varmaan sinulle matkan varrella kirkastunut. Mutta jos muutoksia tulee paljon, pääkirjat on monistettava uusiksi”, Salmelainen vielä muistutti vähän tuskastuneena lyhyen kirjeensä lopuksi.
Ennen lukuharjoitusten alkua Salmelainen vetäytyi yllättäen Poltetun oranssin ohjauksesta. Teatteri joutui pahaan pulaan, onneksi Savola sai ruotsinkielisen radioteatterin ohjaajan Lisbeth Landefortin hyppäämään vaikeaan tehtävään. Tekstin hän oli saanut muutama päivä ennen lukuharjoitusta, näyttelijävalinta oli jo aiemmin tehty, lavastuksesta tai puvuista hänellä ei ollut tietoakaan. Mutta Landefort oli oivallinen valinta; kuunnelmien ohjaajana hän oli tottunut kuuntelemaan tekstiä, työskentelemään erilaisten näyttelijöiden kanssa ja tekemään nopeita ratkaisuja.
Näytelmän ensi-ilta oli 19.10.1969. Tohtori Frommia esitti Veikko Sinisalo, Marinan isää Ahti Haljala, äitiä Sirkka Lehto, Marinaa Marjukka Halttunen, vastaanottoapulaista Helinä Viitanen ja konstaapelia Matti Dahlberg. Esitys teki oikeutta Mannerin pohdiskelevalle tekstille. Näytelmä oli sekä yleisö- että arvostelumenestys. Se oli Kellariteatterin ohjelmistossa kymmenenä esitysvuotena. Poltettu oranssi on edelleen ammatti- ja harrastelijateattereiden ohjelmistossa.
Poltetun oranssin kantaesitys oli kuitenkin Virossa. Kotka ja Tallinna olivat neuvostokauden ystävyyskaupunkeja ja ystävyystoiminnan merkeissä Tammen julkaisema näytelmä käännettiin viroksi ja Kotkan kaupunginteatterin johtaja Väinö Lahti ohjasi sen Draamateatterissa. Ensi-ilta oli maaliskuussa 1969. Põletatut oranz – ballaad sõna ja vere kütkeist sai kiittävän vastaanoton.
”Suomensin radiolle 1950-luvulla kaksi näytelmää Georg Büchnerin jäämistöstä, draamallisen balladin Woyzeck ja kirpeän komedian Leonce ja Lena. Büchnerin realismi ja totuusfilosofia imponoivat minua niin, että halusin itsekin oppia tempun, edes jollakin lailla. Ensimmäinen kuunnelmani Eros ja Psykhe oli kylläkin enemmän platonilainen litania kuin büchneriläinen totuusrunoelma, mutta jotakin taikaa siinä silti oli, tarkoitan aikateemaa – kaikki on ennaltamäärätty, oikeastaan jo tapahtunut – siis filosofista ongelmaa, joka on riivannut minua koko ikäni.” Näin Eeva-Liisa Manner näkee alkunsa kuunnelmakirjailijana teoksessa ”Miten kuunnelmani ovat syntyneet”.
Keväällä 1968 Pekka Lounela, Radion teatteriosaston päällikkö, pyysi Mannerilta uutta kuunnelmaa: ”Liian kauan on kulunut yhteistoiminnastamme Eroksen ja Psykhen merkeissä”. Tämän yhteydenoton jälkeen Manner kirjoitti pohjimmiltaan metafyysisen kuunnelman Varjoon jäänyt unien lähde. Siinäkin on keskeisenä ajan ongelma ja taustalla onnen fiktiivisyys ja hauraus. Kuunnelmassa joukko sivistyneistöön kuuluvia ihmisiä on viettämässä iltaa keskustellen ja muistellen. Kuunnelman keskushenkilö Leena liikkuu Viipurissa, lapsuudenkokemuksissa ja myös Espanjassa. Unikuvat ja näkemykset porautuvat läpi aineellisen todellisuuden, jolloin uudet ulottuvuudet ovat tajuttavissa. Mitä on unien todellisuus, kun ihmiset niiden kautta lähestyvät toisiaan? Manner valitsi kuunnelmaan tarkoiksi musiikkiviitteiksi Modern Jazz Quartetin esittämää musiikkia Leenan kuunnelman keskiössä oleviin monologeihin. Kuunnelman ensilähetys oli 26.7.1969 Pekka Lounelan ohjaamana assistenttinaan Ari Kallio. Illan isäntäparina olivat Ossi Ahlapuro ja Maria Aro, vieraina Kyllikki Forssell, Ture Junttu, Eeva-Kaarina Volanen ja Ekke Hämäläinen.
Heinäkuu oli omistettu suomalaisen kuunnelman kuukaudeksi, Varjoon jäänyt unien lähde esitettiin kokonaisuuden viimeisenä kuunnelmana. Se sai lehdistössä kiittävän vastaanoton. ”Se on sekä tekstinä että esityksenä eräitä kuunnelmataiteemme ehdottomia huippuja. Ennen kaikkea se on kuunnelma juuri siinä suhteessa, että pelkkä lukukokemus ei korvaa kaikkia muodon ja kielen tasoja. (Kari Jalonen, Turun Sanomat).” ”Pääroolissa Eeva-Kaarina Volanen ilmentää Leenan sekä apaattista että aktiivisesti kysyvää elämäntuskaa liioittelematta, inhimillisesti, kuvakielen mutkikkaimmistakin poimuista selviytyen. (Jukka Kajava, Helsingin Sanomat).” Kuunnelma voitti Sokeain kuunnelmapalkinnon.
Vuotta myöhemmin 27.7.1970 lähetettiin Eeva-Liisa Mannerin seuraava kuunnelma Vuorilla sataa aina myös Pekka Lounelan ohjaamana. Kuunnelmassa suomalainen nainen ja espanjalainen taksikuski keskustelevat elämästä ja maailmasta. Kuunnelma kuvaa miten mahdotonta on saavuttaa yhteisymmärrys ihmisten erilaisten elämäntapojen ja -tavoitteiden takia. Poliittiset käsitteet ovat yhteismitattomia, taksikuskin elämässä Francon diktatuurilla ei ole mitään merkitystä. Kuunnelma on kontaktittomuuden paradoksi. Laajoissa monologeissaan nainen liikkuu unissa ja muistoissa, joka on olennaista Mannerin kuunnelmatuotannossa. Kuunnelmassa näyttelevät Ritva Oksanen ja Pertti Roisko. Kuunnelman konkretiaa kiiteltiin kritiikeissä ja se edusti Suomea Prix Italia -kilpailussa.
Kun Pekka Lounela siirtyi vapaaksi kirjailijaksi, Mannerin kontaktit radioon katkesivat ja andalusialainen trilogia jäi kahden kuunnelman mittaiseksi. Kesti seitsemän vuotta ennen kuin Mannerilta ilmestyy uusi kuunnelma. Puhelimeen keskittyvän kuunnelmakilpailun sadosta poimittiin Mannerin teksti Tulva. Kaupunkia uhkaa tuho, kun pato alkaa murtua. Ihmiset eivät usko sitä, että se koskisi juuri minua, he kieltäytyvät lähtemästä. Sovinnainen turvallisuus, tavarat ja normit täyttävä asema painavat enemmän kuin luonnonkatastrofi. Allegorinen kuunnelma kulkee konkreettisen ja epäkonkreettisen välimaastossa. Kuunnelma lähettiin 5.11.1977 Hannu Heikinheimon ohjaamana. Tulvaan musiikin tekivät Pirjo ja Matti Bergström. Keskeisinä näyttelijöinä olivat Juha Kandolin vartijana ja Aino Lehtimäki äitinä.
Lastenvuoden teemaa sijoittuva latinalainen äänimaisema Katkeria terhoja lähetettiin 27.10.1979. Se tehtiin Tampereella Eriikka Magnussonin ohjaamana. Mannerin kahdenkymmenen vuoden ajalta kerääntyneet muistifragmentit espanjalaisten lasten kurjuudesta ja rikkaan valtaeliitin piittaamattomuudesta ovat materiaalina tässä dialogia sisältävässä monologisessa esseessä. Herätyshuudossaan lasten puolesta Manner on pahaa vastaan hyökkäävä vallankumouksellinen.
Metsäkauris monologissa päähenkilö kohtaa kesän aikana neljästi metsäpolulla kauriin: ”Kauriin silmistä loisti sielu, kirkkain lähde, mihin vaeltaja on saanut katsoa maan päällä.” Kuunnelmassa ei ole kyse metafyysistä ongelmista vaan Manner tuntee tuskaa riistetyn luonnon puolesta, miten on voinut käydä niin, että ihminen on menettänyt yhteyden luontoon. Järjettömässä julmuudessa ja välinpitämättömyydessä ihmiset tuhoavat erilaisia eläimiä ja se tie vie katastrofiin. Monologin esityksessä keskeisenä on Mannerin valitsema musiikki: Beethovenin pianosonaatti 21 C-duuri. Kuunnelman ohjasi Sakari Puurunen ja sen esitti virtuoosimaisella tyylillään Eeva-Kaarina Volanen. Ensiesitys oli 7.2.1982. Kritiikki ylisti teosta hiotuksi timantiksi.
Kaspar Hauser eli teljettynä ahtaaseen kopperoon 15-vuotiaaksi. Vuonna 1828 hän hoiperteli Nürnbergin kaduilla, osasi tuskin puhua mutta nimensä hän osasi kirjoittaa. Tämä tositapahtuma on askarruttanut monia kirjailijoita. Eeva-Liisa Manner kirjoitti aiheesta kuunnelman Yön Kaspar eli Kaspar Hauserin tarina, jonka ensiesitys oli 28.12.1986. Kaspar-pojan mukana oli kirjelappunen rykmentin komentajalle: ”Tehkää pojasta sotilas tai tappakaa hänet.” Ymmärtäväisen opettajan avulla Kasparista puhkeaa älykäs, nopeasti oppiva ja sen ajan uskonnolliset arvot kyseenalaistava nuorukainen. Mutta Kaspar oli yhteisölle hankala tapaus ja kun syntyperää epäiltiin ruhtinaalliseksi, hänet surmattiin. Kuunnelma on vangitseva kehitystarina ja tuima tuomio ahdasmielisyydelle. Kuunnelman on ohjannut Ari Kallio, Kasparina Seppo Pääkkönen ja ymmärtävänä opettajana Veikko Honkanen. Esitystä kiitettiin jänteväksi tulkinnaksi, jossa tavoitetaan tarinan vähäeleinen outous ja karuhko filosofinen runoelma.
Ari Kallio ohjasi kuunnelman myös Prahan radiossa toukokuussa vuonna 1990.
