Millainen olikaan Viipuri kuuluessaan vielä Suomelle! Tiedämme sen olleen vireä, omaleimainen ja historiallinen kaupan ja kulttuurin keskus, kansainvälinenkin asuinsija. Toki vanhan Viipurin erinomaisuutta on romantisoitukin mutta teatterikaupunkina sen tasokkuus myönnettävä. Monenakin vuosikymmenenä oli viipurilaisilla tilaisuus nähdä paljon hyvää teatteria maamme teatterihistorian eturiviin kuuluvien persoonallisuuksien välityksellä.
Tällaisessa kaupungissa syntyi 31.1. 1908 Hilkka Silanen. Vanhemmat olivat näyttelijä Kaarlo Kustaa Silanen ja ompelija Fanny Nyqvist. Filosofian maisteriksi itsensä lukenut Silanen sai ensimmäisen kiinnityksen teatteriin vasta 37-vuotiaana. Hän toimi näyttelijänä (Viipurista periytyvässä) Suomalaisessa Maaseututeatterissa 1945–46 ja sen jälkeen Kotkan Maaseututeatterissa 1946–49.
On usein sanottu, että Lahti peri Viipurin aseman. Mutta sama pätee paljolti myös Kotkaan, jossa 1940 Kotkan Työväenteatteri ja porvarillinen Kotkan Näyttämö yhdistyivät Kotkan maakuntateatteriksi. Siellä Ilta Tuulikki Silanen näytteli 1946–49, kunnes siirtyi Tampereen Teatteriin yhtä aikaa Irma Tuulikki Pohjolan kanssa. Hänestä tuli vuosikymmeniksi hyvinkin tärkeä yhteistyökumppani Silaselle, jonka kanssa usein näytteli ja joka oli mukana monissa tämän ohjauksissa. Samalla Kotkasta siirtyivät myös Kauko Laurikainen ja Silasen pitkäaikaiseksi työtoveriksi myös tullut Helge Hansila, sittemmin Pohjolan aviomies.
Kun Silanen tuli Tampereen Teatteriin, sen johtajana aloitti Jouko Paavola. Paavola oli vain puolisentoista vuotta Hilkkaa nuorempi sekä muutenkin sellainen, että hänen saatettiin uumoilla tulevaksi neiti Silasen puolisoksi. Romanssihuhuja liikkui, mutta ne ilmeisesti olivat perättömiä. Kihlausta ei Paavola saanut aikaan -paitsi Aleksis Kiven Kihlauksen, minkä lähes ensitöikseen uudessa talossaan ohjasi ja siinäkään ei Hilkka ollut mukana. Paavolakin oli filosofian maisteri ja lienee tullut Hilkan kanssa hyvin toimeen, he kun suorittivat monia kesäisiä esiintymiskiertueita, joilla oli mukana kaksi muutakin näyttelijää: Airi Hyötyläinen ja Rauli Lehtonen.
Paavolan kuusi vuotta kestäneen kauden tärkein rooli Hilkalla lienee eittämättä ollut Miina Salokannel Maria Jotunin Miehen Kylkiluussa. Mutta tehtävät olivat hyvin moninaisia: Joskus koomikon kykyjä todistavia – kuten naistoimittaja Tuttu Pariston satiirisessa komediassa Neiti kirkonrotta – ja joskus kodikkaaseen arkirealismiin pyrkiviä, kuten Ibsenin Villisorsan Gina.
Paavolan jälkeen johtoon astui savolainen Sakari Puurunen -ehkä vielä Paavolaakin, jos niin voisi sanoa, klassisempi ja pikkutarkempi, puhtaan puheenkäytön ja kunnollisen ahkeruuden mies. Teknillisessä Korkeakoulussa opiskelleen Puurusen on mainittu ulkonäöltäänkin muistuttaneen insinööriä ja hänen taloon tullessaan teatterin valaistuslaitteisiin tuli hyvin suuri parannus; elektronisen ohjauslaitteen sisältämästä 10 miljoonaa markkaa maksaneestä järjestelmästä tuli maan uudenaikaisin. Puurusen kolmen, kiistämättä suuria saavutuksia tuottaneen johtajakauden aikana ei Hilkalle näytä heruneen kovinkaan paljoa näkyviä rooleja.
Kahdeksan Tampereen vuoden jälkeen Hilkka Silanen 1957 palasi takaisin Kotkaan, jossa sai myös ohjata. Hän kuitenkin palasi takaisin Tampereen Teatteriin 1961; Kotkasta tulivat samalla myös Hilkan tärkeät, pitkäaikaiset työtoverit, näyttelijät Anja Räsänen ja Olavi Niemi, jotka muutaman vuoden päästä sitten menivät naimisiin. Uusi Tampereelle tulo alkoi yllättävän suurella kolmoisvoitolla, kun Hilkka sai tosi suuret kehut niin ohjaajana, pääosan esittäjänä kuin näytelmän suomentajanakin W. Somerseth Maughamin lontoolaisella seurapiirikomedialla Yllättävä kälyni. Vuotta aiemmin hän oli jo ehtinyt ohjata ja näytellä sen vierailijana Hämeenlinnan kaupunginteatterissa, jonka henkilökuntaan ja toimintaan ihastui niin, että jo suunnitteli muuttoa Hämeenlinnaan, mutta Tampereen Teatteri, jota nyt johti Kalervo Nissilä, ehti onnekseen kaapata hänet takaisin Tampereelle.
Hämeenlinnan ohjauksensa aikana Hilkka oli asunut johtaja Lehtosen kotona, joka 1963 saapui johtamaan Tampereen Teatteria. Laitos tuntui olevan hieman samantapaisessa uuden menestyksekkään toiminnan ja reippaasti uudistuneen henkilökunnan tilanteessa kuin oli ollut kahdeksan vuotta aikaisemmin Sakari Puurusen kauden alussa: tuolloin oli, esimerkiksi taloon tullut ”uudenlainen” kapellimestari 26 -vuotias Jorma Panula, jota nyt vastasi 25-vuotias Juhani Raiskinen.
West Side Storyn ohella nähtiin muitakin onnistumisia kuten Hilkka Silasen ohjaama Lauri Leskisen Läpikäytävä. Uusi pikkuteatteri avattiin päänäyttämön kupeeseen ja sen avajaisnäytäntönä (ensi-ilta 4.9. 1964) nähtiin Maria Jotunin Miehen kylkiluu. Ohjaus oli Lauri Leinon ja Hilkka nähtiin 12 vuoden takaisessa loistoroolissaan kukkahattuisena Miina Salokanteleena.
Lauri Viidan Moreenissa Hilkka Silanen esitti Lauri Leinon vaimoa, samoin Lauri Leskisen Kunniakujassa, jonka ohjasi itse Eino Salmelainen. Se oli huomattava tapaus ja menestys. Esitys vieraili Ruotsissakin . Myöhemminkin Hilkka tuli esittämään Ruotsissa Jotunia ja samaten Amerikassakin; pari kuukautta Kunniakujan ensi-illan jälkeen seurasi kuin enteellisesti Maria Jotunin Amerikan morsian, jonka Matti Aro vierailijana ohjasi Hilkan avustamana, jonka lisäksi esityksessä näyttelivät Yrjö Järvinen ja Hilkan tulevan Amerikassa käynnin matkatoverit Tuulikki Pohjola ja Ritva Valkama.
Keväällä 1968 Hilkka ”varmalla ja lämpimällä kädellä” ohjasi Minna Canthin Papin perheen. Onnistuneet ohjaustyöt vahvojen suomalaisten naiskirjailija-klassikoiden parissa saivat jatkoa Maria Jotunin Kultaisen vasikan myötä . Siitä tuli yksi oli Pikkuteatterin puolella nähtyjä menestyksiä saaden 61 esityskertaa ja lähes 7000 katsojaa.
Hilkan ”sulhasehdokkaaksi” aikanaan uumoiltu Jouko Paavola tuli vielä Tampereelle ohjaamaan Shakespearen Romeo ja Julia; nimiosissa Liisa Roine ja Pekka Laiho. Samana vuonna 1968 tuotiin parrasvaloihin Hilkka Silasen ohjaamana tuon kaikkien aikojen rakkausnäytelmän moderni variaatio, Jean Anouilh´n Romeo ja Jeannette , nimiosissa Tuija Vuolle ja Pekka Laiho.
Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa oli saanut ensi-iltansa Lisbeth Landefortin ohjaama Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi. Sille ”rinnakkaistapauksena ” saatiin Tampereen Teatterin pikkupuolelle 27.11.1970 Hilkka Silasen ohjaama Maria Jotunin Suhteita. Kummassakaan tapauksessa sellaista jymymenestystä tuskin kukaan olisi osannut etukäteen arvata. Ei minään näytelmänä vaan sairaskertomuksena piti Poltettua oranssia Kansallisteatterin johtaja Arvi Kivimaakin, kun sitä hänelle tarjottiin, ja myönsi sitten myöhemmin tehneensä suuren erehdyksen. Aamulehden teatterioraakkeli Olavi Veistäjä tunnusti, että olisi voinut vaikka vannoa, ettei Suhteita ainakaan nuoria kiinnostaisi. Mutta niin vaan kävi, että näiden kahden yllätysesityksen myötä naiskirjailijat ja naisohjaajat jylläsivät kovin voitokkaasti naisten kaupungiksikin sanotun Tampereen kummassakin suuressa ammattiteatterissa; Suhteissa olivat kaikki sen kolme esittäjääkin naisia.
Vahvaksi tulevasta naisesta kertoi Hilkan 1972 ohjaama Ibsenin Nukkekoti. Siinäkin, kuten Papin perheessä, kunnostautui varsinkin Tuija Vuolle. Panu Rajalan mukaan Silasen ohjaus pyyhki pölyjä klassikosta hellällä kädellä ja pyrki epookin hengessä psykologiseen realismiin. Ja eräs suomalaiasen naiskirjailijan Kersti Bergrothin 1932 valmistunut Kannaksen karjalainen, sikäläistä murretta käyttävä idylli, sai sentään 49 esityskertaa – jääden kuitenkin kauas Hilkan 1967 ohjaamasta ranskalaiskomediasta Kaktuksen kukka, jossa Ritva Valkama esitti suuren tähtiroolin ja jota esitettin 162 kertaa ja olisi esitetty vieläkin ellei sen lavastus olisi tuhoutunut Pikkuteatterin tulipalossa alkuvuodesta 1970.
Yksi Hilkka Silasen esittämistä monista äitihahmoista oli Birgitta 1400-luvun alkuun Turun seuduille sijoittuvassa, Ossi Räikän ohjaamassa historiallisessa draamassa Klaus Louhikon herra, jonka oli kirjoittanut Maria Jotuni .Tamperelaisen hyvin menestyksekkään naiskirjailija Leena Härmän kehitysvammaisesta kertovassa uutuudessa Voi sinua Pietu keräsi eritysesti Hilkka kiitoksia ymmärtäväisen Siina-tädin roolissa. Pian tämän tamperelaissyntyisen Rauli Lehtosen ohjaaman näytelmän jälkeen tuli Tampereen Teatterin ohjelmistoon Viipurissa syntyneen vahvan naiskirjailijan draama; Eeva-Liisa Mannerin Eros ja Psykhe, ohjaajana Väinö Lahti.
Tampereen Teatteri sai uudet tilat Frenckellin vanhasta tehdaskiinteistöstä ja niiden varsinaisiin avajaisiin joulukuussa 1982 valmistui Ruotsin akatemian jäsenen Werner Aspenströmin näytelmä Täti. Siinä nähtiin metsässä asuva, materialistisista arvoista irroittautunut iäkkäänpuoleinen naisihminen, jota esitti kohta 75-vuotias Hilkka Silanen. Muita esiintyjiä olivat mm. metsän lumoihin joutunut virkamies (Mauno Käpyaho), Metsänneito (Inkeri Mertanen), Peikko (Tuija Ernamo) ja Vetehinen (Esko Raipia).
Moni huomattava ohjaaja ja näyttelijä yhdistetään usein, ehkä yksipuolisestikin, johonkin kirjailijaan, jonka teoksia on erityisen ansiokkaasti ohjannut tai näytellyt. Näin ollen luonnehtisin Hilkka Silasen olleen ennen muuta Jotuni-ohjaaja, Jotuni-näyttelijä ja vielä Jotuni-sovittajakin. On kuvaavaa, että ne muotokuvatkin, joita on maalautettu Tampereen Teatterin tiloihin, esittävät talon historian muistettavia hahmoja ikäänkuin ”omana itsenään”. Sen sijaan Hilkka Silanen on sonnustautunut muotokuvassaan Maria Jotunin luoman henkilön mukaisesti Miehen kylkiluun Miina Salokanteleena!
Tampereen Teatterin monet esitykset ovat olleet Hilkan aikana melkoisia ”spektaakkeleita”, usein musikkiteatterin saralla. Silasen ohjaukset, varsinkin Pikkuteatterissa, edustivat usein tuosta spektaakkelimaisuudesta poikkeavaa, intiimimpää linjaa, hyvinä esimerkkeinä Jotunin tekstit. Esimerkkinä vaikka kolmen naisnäyttelijän varaan rakentunut, Maria Jotunin novelleista taitavasti koottu, Suhteita, jonka esittäjinä alunperin olivat Ritva Valkama,Tuulikki Pohjola ja Tiia Louste. Vuosien varrella esittäjistö vaihteli ja ”lopulliseen” kokoonpanoon tulivat Tuulikki Pohjola, Anja Räsänen ja Hilkka Silanen itse. Esitys vieraili Yhdysvalloissa , Kanadassa, Eestissä ja Ruotsissa sekä hoitolaitoksissa ja työpaikoilla. Esityskertoja kertyi kaiken kaikkiaan yli 400.
Kuten Anun ja Mikon tekijä, Viipuriin liittyvä kirjailija Kersti Bergroth, oli Hilkka Silanenkin maailmankatsomukseltaan antroposofi ja kuului tohtori Rudolf Steinerilta virikkeitä saaneeseen Kristiyhteisöön. Hän kävi kuuntelemassa Tampereen Nekalassa sen järjestämiä esitelmiä , joita piti pastori Helmer Knutar. Hän kertoi Hilkan katseen olleen kirkas viimeisen sakramentin aikana. Harvinaisen ”tietoisena” Hilkka, Knutarin mukaan, siirtyi henkiseen maailmaan 27.4.1989.
————
Tämä artikkeli (lisäkuvineen) on alunperin julkaistu EINO-lehden numerossa 1/24, jonka sähköisen version voi ladata TÄSTÄ.
