Ossi Emil Kostia tulkitsi näyttämöllä ansiokkaasti mm. Aleksis Kiven tekstejä. Kuin enteellisesti hän olikin syntynyt Nurmijärvellä (15.8. 1905) ja hänen isänsä isä oli noin seitsemää tuhatta nurmijärveläistä ja heidän joukossaan Aleksis Kiveäkin opettanut koulumestari Malakias Costiander (1815-70). Ossi Kostian isä oli maalarimestari; kotona ei ollut ihan seitsemää veljestä, mutta kylläkin kuusi veljestä, joista erään nimi oli Lauri ja vielä kaksi sisarta. Aleksis Kiven isähän oli räätäli. Ossi Kostia puolestaan ilmoitti matrikkeleihin harrastuksekseen kankaiden kudonnan. Kostian kätevyydestä kertoo sekin, että hän harrasti maskeerausta hoitaen aina itse oman naamiointinsa.
Ankarista opetusmenetelmistään, mutta myös kirjallisesta lahjakkuudestaan tunnettu, Seitsemän veljeksen lukkarin esikuvana pidetty, Hämeenkyrössä syntynyt Malakias Costiander oli päässyt ylioppilaaksi Porissa ja Ossi Kostia puolestaan kuului Porin Teatterin henkilökuntaan 1931-35. Sitä ennen hän oli ollut 1928-29 kiinnitettynä Aarre Linnalan kiertueeseen ja 1929-31 Kotkan Näyttämölle. Ossi Kostia ei ole ainoa teatterineuvos, joka on tullut Tampereelle Porista. Muita ovat Sylvi Salonen ja Tuija Vuolle.
Kesällä 1928, ammattilaiseksi lähtemisensä perustaksi, Ossi Kostia osallistui Ikaalisissa, lähellä isänisänsä syntymäseutua, Tampereen Teatterin johtajan, Eino Salmelaisen pitämälle kuukauden kestävälle kurssille. Muistelmakirjassaan Parivaljakko Salmelainen kertoi: ”Joidenkin esikuvien ansiosta häneen oli ennättänyt juurtua jo yleensä sivuutettu romanttispateettinen näyttelemistapa siinä määrin, että tuo kuukausi kului lähinnä vanhan kitkemiseen”. Kurssin kymmenen osallistujan joukossa oli myös ammattiuraansa aloitteleva, Tampereen Teatterin tuleva voimahahmo Kalle Kirjavainen.
Ikänsä vanhanapoikana pysytellyt Ossi Kostia tuli samanlaisena pysytelleen Kosti Elon johtamaan teatteriin, Tampereen Työväen teatteriin 1935. Muuten, Seitsemän veljeksen veljeksistä Kostia (vaikka tuli Aapoakin esittäneeksi) tunsi erityisen läheiseksi itselleen Simeonin, joka ainoana veljistä jäi naimattomaksi. Samaan aikaan Ossi Kostian kanssa taloon tuli sen tuleva johtaja Edvin Laine, joka kiinnitettiin Kosti Elon nähtyä hänet Turussa esittämässä Kiven 100-vuotisjuhlien aikaan Nummisuutarin Eskoa. Turusta tulivat myös Rauni ja Hannes Veivo, joiden tytär Raili teki sittemmin pitkän uran näyttelijänä Tampereen Työväen Teatterissa.
Aluksi Ossi Kostia nähtiin Työväen Teatterissa varsinkin operettisankarina. Hän joutui jo edellisenä kautena harjoitetun Kreivitär Marizan Tassiloksi pois lähteneen Kaarlo Kydön tilalle. Onnistuminen oli ilmeinen, Kansan Lehden mukaan Ossi Kostia ”tuli, näki ja voitti”. Huomattakoon, että Kostia oli ottanut aulutunteja pätevien opettajien Hanna Granfeltin ja Kitty Fredénin johdolla. Ensimmäinen todella vaativa tehtävä uudessa talossa oli Kosti Elon mestarillisesti ohjaamassa yhteiskuntakriittisessä, suuria joukkokohtauksia sisältäneessä, amerikkalaisen Elmer Ricen näytelmässä Me kansa, jossa oli kymmenen erilaista, teatterin uuden lavastajan, hyvin originellin Paul Ehnbergin luomaa, nerokkaana pidettyä näyttämökuvaa. Kostia esitti työläistyttöä rakastavaa nuorukaista ja mainitaan hänen selvinneen ilman sentimentaalisuutta, joka oli vaivannut hänen operettisankareitaan. Ensimmäinen syyskausi päättyi vapautuneeseen subrettihullutteluun Joseph Speerin eksoottisessa operetissa Persian prinssi. Keväällä Kostia luonnehti Hella Wuolijoen Viron maaorjuutta järisyttävästi käsitelleessä, Kosti Elon ohjaamassa uutuusnäytelmässä Palava maa ”miltei liian sympaattisesti” sosialismia pohtinutta tohtori von Nordheimia. Liekö rooli enteillyt erästä Kostian myöhemmin saamaa tehtävää, Pohjantähden räätäli Halmetta.
Erilaiset roolit seurasivat toinen toistaan tiheään tahtiin näinä sotaa edeltävinä vuosina Elon johtajakauden loppupuolella. Kesälomalla Ossi teki heinää Nurmijärvellä. Hän esiintyi tammikuussa 1938 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Laivan kannella. Tämän komediallisen lauluhupailun oli ohjannut siinä myös esiintynyt näyttelijä ja oopperalaulaja Paavo Kostioja (1891-1943), joka oli Aleksis Kivi- Seuran perustajajäsen ja Ossi Kostian serkku.
Syksyllä 1937 Ossi sai uuden, pitkäaikaisen työtoverin, itseään puolisentoista vuotta vanhemman Eero Roineen. Tämän tuloa oli vastustettu, sillä hänen katsottiin joutuneen pois Tampereen Teatterista. Apulaisjohtajaksi nimitetty Edvin Laine puolusti Roinetta korostaen, että tämä oli naapuriteatterissa saanut aivan vääriä rooleja, joihin varmaankin kuului Ossi Kostian mielirooli Seitsemän veljeksen Simeoni. Ilman Laineen lujatahtoisuutta olisivat Eero ja Elna- ilmiöt ehkä jääneet toteutumatta tai ainakin kovasti myöhästyneet. Elna Hellmanista ja Eero Roineesta tuli teatterin hauska suosikkipari, eräänlainen ”Ansan ja Taunon subrettivastine”. Jotkut luulivat heidän olevan oikeastikin aviopari. Kostiakin usein hullutteli koomisissa rooleissa ja niissä hänet tästä lähtien nähtiin usein onnistuneessa yhteistyössä Eero Roineen kanssa. Esimerkkinä mainittakoon Neuvostoliiton asunto-oloihin ja sukupuolimoraaliin pureutuva satiiri, Valentin Katajevin Kukkaistie. Elna Hellmanin kanssa Ossi esitti lauludueton kaikille kansalaisille tarkoitetussa vuoden 1937 laskiaisjuhlassa työväentalolla.
Ossin monista vakavammista, mutta varsin usen myös koomiikkaa ja laulua sisältävistä sota-aikaa edeltävistä tehtävistä mainittakoon vielä Vihreällä niityllä nimisen, Kosti Elon ohjaaman unkarilaisoperetin sankariosa ja Edvin Laineen ohjaaman Sirkusprinsessan subrettirooli. Eero Roineen ja Elna Hellmanin kanssa hän hullutteli tanskalaisessa hölmöilyssä Sisäkkö-Kalle. Vakavaakin vakavampi oli nuoren rakastuneen miehen osa Kosti Elon juhlanäytännössä, jolloin yhä sairaammaksi käyvä, pian väistyvä teatterinjohtaja esitti kuoleman lautan hovimestaria.
Sodan vuodet
Syksyn 1939 alussa vielä naureskeltiin Edvin Laineen ohjaamalle Agapetuksen komedialle Syntipukki, jossa Eero Roine esitti tavaratalon vahtimestaria ja Ossi Kostia itse ”syntipukkia”. Mutta tuli dramaattinen keskeytys, kun melkein koko Työväenteatterin miespuolinen henkilökunta kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Pian kuitenkin tultiin takaisin ja teatterityö jatkui entistä kiireisempänä. Reserviläisiä eri puolilta maata oli väliaikaisesti majoitettu Tampereelle, jonka kumpikin teatteri järjesti heille virkistysiltoja halvoin hinnoin. Osa reserviläisiä majaili työväentalolla käyden ilta toisensa jälkeen ”huumorinäytännöissä”. Varsinkin Syntipukille naureskeli paljon sellaistakin yleisöä, joka ei ollut aiemmin teatterissa käynyt. Uusi tilanne, jossa Tampereen Teatteri ja Työväenteatteri ja varsinkin niiden toisiaan ennen vieroksuneet johtajat Arvi Kivimaa ja Edvin Laine yhteistyön ja kansallisen yhteishengen myötä ”löysivät toisensa”. Raja-aidat ”työläisten” ja ”porvarien” teattereiden välillä kaatuilivat. Laineen ja Kivimaan välille syntyi elinikäinen ystävyys ja heitä suorastaan huvitti heidän välillään ennen vallinnut vieroksunta.
Tampereen ensimmäisen pommituksen aikaan Ossi Kostia kiipesi työväentalon ullakolle hiekkasäkki mukanaan, sillä määräysten mukaan palonalut oli sammutettava hiekalla. Sotilasjohdolta saatiin ohjeet, ettei työväentaloa saanut päästää autioitumaan ja teatterin nuorimmat miehet Yrjö Hämäläinen ja Ossi Kostia jäivät johtajuuden saaneen Edvin Laineen seuraksi taloon. Pommitusvaarankaan alla ei teatteri keskeyttänyt toimintaansa. Aluksi esitettiin huvinäytelmiä, joissa oli etupäässä naisrooleja. Sitten Laine värväsi mukaan nostoväkeä ja uusia amatöörejä. Enimmilläänn oli henkilökunnan vahvuudesta rintamalla 15 henkilöä, mutta henkilötappioita ei tullut. Kuin talvisodan jälkeisenä ”kevennyksenä” kirjoitti näyttelijä Yrjö Hämäläinen pikavauhtia syksyllä jatkaneen, kymmeniä esityskertoja saaneen menestysrevyyn Eläköön Tampere!, jossa Eero Roine ja Elna Hellman hulluttelivat Remusen pariskuntana ja johon talon kapellimestari Helvi Mäkinen sävelsi musiikkia. Se sisälsi sellaisenkin laulun kuin Kotkan ruusu.
Syksy 1940 aloitettiin Kosti Elon kuoleman (3.8.1940) aiheuttaman surun vallassa; uusi johtaja Edvin Laine vakuutti jatkavansa tämän viitoittamassa hengessä. Samalla oli uusi aikakausi alkanut Tampereen teatterielämässä sikäli, että luovutetusta Karjalasta oli Aamulehteen saatu uusi teatteriarvostelija Olavi Vesterdahl, joka 1947 muutti nimensä Veistäjäksi. Sitten elettiin melkein puoli vuosisataa hänen kirjoittelunsa ja muunkin teatterivaikuttamisensa vahvassa vaikutuspiirissä.
Suuren osan alueestaan menettäneen Suomen ensimmäinen itsenäisyyspäivä, siis vuonna 1940, vietettiin Työväen Teatterissa näytelmän parissa, jonka oli kirjoittanut huomattavan tamperelaisen oikeistolaisen teollisuusmiehen Rafael Haarlan veli Lauri. Kunnian mies kertoi kenraalikuvernööri Bobrikovin murhanneesta Eugen Schaumanista. Häntä esitti Ossi Kostia, joka sai nyt kiitosta pätevänä luonnenäyttelijänä. ”Tämä näytelmä on juuri nyt ajankohtainen ja vavahduttava”, latasi Vesterdahl heti arvostelunsa alkuun. Ohjaaja Laine, Ossi Kostia, Eero Roine ja muutkin miesosat saivat kehuja, mutta ”Veistäjä ei olisi ollut Veistäjä” ellei hän samalla olisi huomauttanut, että naiset näyttelivät luvattoman kehnosti. Kunnian miehen ensi-ilta oli kuitenkin suuri tapaus Työväen Teatterin historiassa. Yhteiskunnalliset raja-aidat murtuivat lisää, kun katsomon eturivissä istui täydessä univormussa eversti Aaro Pajari, joka seitsemän vuotta aikaisemmin oli komentanut suojeluskuntalaiset poistamaan Hämeenkadun varrelta punaiset liput, jotka oli vedetty salkoihin sosialidemokraattien puoluekokouksen kunniaksi.
Kevätkauden aluksi saatiin vanhan ajan kunnon operetti, Laineen ohjaama Hawaijin kukka, jossa Ossi Kostia suoriutui hyvin prinssi Lilo-Tarona, mutta yleisesti Vesterdahl pisti esityksen Aamulehdessä melko matalaksi. Yleisöä siltiriitti. Sitä seurasi Artturi Leinosen jo 1937 kirjoittama, sodan ja rauhan kysymyksiä käsittelevä Vieraalla tähdellä. Kirjailijaa haastatteli Aamulehteen sinne nyt ilmestyvä uusi nimimerkki Parras. Pian ilmestyi ensimmäinen, muttei suinkaan viimeinen Parraksen pakina luonteenomaisella otsikolla: Teatterikriisi. Kumpaakin kaupungin isoa teatteria syytettiin kevyestä ja sekalaisesta ohjelmistosta. Tällä kertaa kuitenkin enemmänkin Tampereen Teatteria. Näin oli Veistäjän aika pakinoinnin puolesta alkanut.
Uuden sodan alkaessa Ossi Kostia oli vajaa 36-vuotias, muttei vielä tässä vaiheessa joutunut rintamalle. Nyt oli itsenäisyyspäivän juhlanäytelmänä ruotsinkielisen Aleksis Kivemme, Nurmijärven mestaria vain neljä vuotta nuoremman, 45 vuotta mielisairaalassa viettäneen J.J. Wecksellin sotaisa Daniel Hjort, jossa Ossi Kostia esitti Juhani Flemingiä, Nuijasodan aikaisen sotapäällikkö Klaus Flemingin poikaa. Viihdytyskiertueille Karjalan kannakselle Ossi kuitenkin joutui, mutta 5.2.1942 ensi-iltansa saaneen Mustalaisruhtinattaren Bonina hän vietti 15-vuotistaiteilijajuhlansa Tampereella.
Syyskaudella 1942 Työväen Teatterissa esitettiin niin Seitsemää veljestä kuin Lumikkia ja seitsemää kääpiötäkin, jossa Ossi esitti prinssiä. Melkein samana päivänä Lumikin ensi-illan kanssa tarjottiin 7000 markan kuukausipalkkaa eräälle seitsemän kertaa seitsemän vuotiaalle isokokoiselle miehelle, mikäli tämä suostuisi Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi. Loppu on historiaa, kuten on tapana sanoa.
Ossi Kostia oli viettänyt kesällä 1928 kuukauden Eino Salmelaisen kursseilla. Kalevi Kalemaa kirjoittaa Salmelaisen elämäkerrassaan: ”Kun Eino Salmelainen tuli taloon, pelkäsin häntä hirveästi, Ossi Kostia tunnusti. Varsin nopeasti pelko ja kyräily muuttuivat luottamukseksi, läheisyydeksikin.” Kahden hyvin vahvan teatteritaitajan, kahden tulevan tetterineuvoksen ja Pro Finlandia- mitalin saajan, pitkä ystävyys ja työtoveruus oli alkanut sotasyksyn 1943 alussa. Jos vertaisimme Eino Salmelaista Lutheriin, olisi häntä noin 12 vuotta nuorempi Ossi Kostia kuin Lutherin läheinen työtoveri, tätä noin 14 vuotta nuorempi Philipp Melanchton. Uskonpuhdistus myllersi Tampereen Työväen Teatterissa, kun papin uralta suistunut temperamenttinen, Lutherin lailla usein hyvin karkeasti puhuva teatteritaiteen reformaattori esitteli kumouksellisia teesejään ja jyrisi ohjaustyössään kuin tulivuori, jonka kraatereihin Ossi Kostia usein ruiskutteli kärsivällisyyttä lisääviä, hillitseviä vesiryöppyjä. Ainakin jossain määrin Ossi Kostia, niin erilainen ihmistyyppi kuin olikin, tuli erityisen läheisen ystävän roolissa korvaamaan erään Salmelaisen vuosikymmen aikaisemmin menettämän ystävän, runoilija Uuno Kailaan. Kuten Salmelainen oli pelännyt Uuno- ystävänsä menettämistä tämän hyvin nuorena vuonna 1919 lähdettyä Aunuksen sotaretkelle, siten hän nyt 1944 varmaankin pelkäsi, että todella hyvin alkuun päässyt työ- ja ystävyyssuhde Ossi Kostian kanssa katkeaisi Ossin mahdollisesti kaatuessa rintamalla, jonne oli joutunut kesällä1944 ja josta käsin hän kävi kirjeenvaihtoa Salmelaisen kanssa. Varsin pian näyttelijä kuitenkin palasi vahingoittumattomana töihinsä.
Ossi ei ollut vielä kovin suuressa osassa Salmelaisen huimanrohkeassa, onnistuneessa Peer Gynt- ohjauksessa, jonka ensi-ilta oli syyskuussa 1943. Helmikuussa 1944 Kostia kuitenkin loisti Salmelaisen ohjaaman Schillerin Don Carloksen nimiosassa. Minna Canthin syntymän satavuotismuistoa puolestaan juhlisti Salmelaisen ohjaama Työmiehen vaimo. Canth oli kautta vuosikymmenten Salmelaiselle hyvin läheinen. Valitettavasti erimielisyydet kirjailijan perikunnan kanssa häiritsivät tiettyjä ohjaussuunnitelmia. Nyt Työmiehen vaimo kuitenkin onnistui. Petollisena aviomiehenä, roistomaisena Ristona loisti Ossi Kostia, joka oli naamionut hahmonsa vaikuttavasti viiksien ja rasvaisten kiharoiden avulla.
Vaikka Suomen, Euroopan ja koko maailmankin sotatilanne oli sellainen kuin se pääsiäisenä 1944 oli, niin Tampereella pidettiin kaikessa rauhassa teatteripäivät, jonne saapui peräti 450 osanottajaa ympäri maata.Työväen Näyttämöiden liiton puheenjohtaja Akseli Nurmi hoiteli käytännön järjestelyjä. Majoituskysymyksiä hoiteli taitavasti Tampereen Teatterin johtaja Glory Leppänen. Päivien ihailluksi taiteelliseksi johtohahmoksi kohosi Eino Salmelainen ja varsinkin kehuttiin Don Carlosta ja Työmiehen vaimoa, joissa Ossi Kostialla oli isot roolit. Näiden rinnalla jäivät Kansallisteatterin ja Helsingin Kansanteatterin vierailuesitykset ja Tampereen Teatterinkin esitykset auttamatta varjoon. Helsingin teatterielämästä poispotkitun Salmelaisen yli pari vuosikymmentä kestänyt suorastaan legendaarinen maine helsinkiläisten teatterikriitikoiden keskuudessa oli nyt varsinaisesti alkanut!
Sodanjälkeinen menestyskausi
Kriittistä syyskuuta, jolloin Ossi Kostiakin oli sodassa, seurasi varsin hurjaksi nouseva Salmelaisen toinen johtajavuosi 1944-45. Ensin nähtiin hänen ohjaamansa ratkiriemukas Ilmari Turjan Särkelä itte, josta tuli suurmenestys, varsinkin itse Särkelän eli Eero Roineen ansiosta. Heti ensimmäisenä näytäntökautena 50 loppuunmyytyä esitystä. Loistavan Kerjäläisoopperan jälkeen 15.2.1945 seurasi Einon ja Ossin todella huomattava ensi-ilta, Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Sovituksen nimi oli Raskolnikov. Suuren nimiosan Ossi Kostia tulkitsi niin, että Vesterdahlista tuntui kuin näyttelijä olisi ollut yhtä ainoaa hermokimppua. Vielä aivan viime vuosinaan Salmelainen uneksi mahdollisuudesta saada ohjata Rikos ja rangaistus. Pääosaan hän kaavaili Veijo Pasasta. Vajaan kuukauden päästä Raskolnikovin ensi-illasta Tampereen Työväenopiston luentosalissa noin 200 henkeä oli läsnä Tampereen Teatterikerhon perustavassa kokouksessa. Jo toukokuussa kerho jakoi ensimmäisen kerran kunniakirjoja päättyneen näytäntökauden parhaista suorituksista ja yksi saajista oli Ossi Kostia Raskolnikovin tulkinnastaan.
Seuraavana vuonna 1945-46 Salmelaisen vyörytys jatkui varsinkin A.N.Ostrovskin Ukonilmalla, suurella, järkyttävällä venäläisellä epookilla. Tällä kertaa sanottiin, ettei Ossi Kostia ihan yltänyt parhaimpaansa, vaan jäi Rauni Luoman suuren tulkinnan varjoon. Toinen Rauni Luoman ohella Salmelaisen oikein hyväksi ystäväksi tullut nainen, Liina Reiman, puolestaan onnistuneesti ohjasi ja esitti pääosan tshekkiläisessä pasifistisessa aatedraamassa Äiti.
Ukonilmassa olivat puvut olleet erityisen vaikuttavia. Niiden luoja, Työväen Teatterin pitkäaikainen puvustonhoitaja Saimi Vuolle, oli hänkin tärkeä nainen niin Salmelaisen kuin Ossi Kostiankin kannalta. Eero Roine kutsui Saimia teatterin äidiksi. Ossi, jonka pienimpiinkin oikkuihin Saimin sanotaan osanneen vastata, oli tämän erityinen suosikki. Salmelaista Saimi osasi käsitellä okran värillä, jolla oli tuohon suureen, ärtyisään johtajaan rauhoittava vaikutus.
Keväällä 1946 Ossi Kostia oli erityisen hyvin onnistunut Salmelaisen ohjaaman Ferenc Molnárin näytelmän Liliomin nimiosassa, mutta yhtä innostuneesti ei otettu vastaan hänen seuraavan syksyn suurta tulkintaansa, Romeon ja Julian Romeota. Panu Rajala kirjoittaakin Työväen Teatterin historiassaan:
”Salmelainen huomasi kaiketi itsekin, että hänen lemmikkinsä Ossi Kostia ei ollut aivan oikea henkilö tulisen rakastajan rooliin. Ohjaaja antoi nuoren Sakari Jurkan vuorotella Kostian kanssa. Hänessä oli nuoruuden intoa ja puhkua, ja hän leimahtikin toisella tavalla parvekekohtauksessa…”
Ossi Kostia oli jo 41-vuotias ja koska Julia Shakespearen tekstin mukaan on vasta paria viikkoa vaille 14-vuotias, niin minkähän ikäinen Romeo mahtoi olla? Sakari Jurkka oli nyt 23-vuotias.
Kolmeakaan viikkoa ei kulunut hieman runottomaksi moititun Shakespeare-tulkinnan ensi-illasta, kun jo nähtiin hyvin toisenlainen Salmelaisen ohjaus. Ossi Kostia oli taatusti hyvin erilaisessa roolissa kuin Romeona. Suurmenestys oli Kalle Aaltosen morsian. Kepeä Välimeren seilailusta kertova laulunäytelmä jäi Tampereen teatterihistoriaan tapaukseksi sinänsä. Jotain samankaltaista nähtiin sitten aikanaan Tampereen Teatterin suurmenestyksen Sugarin eli Piukkojen paikkojen kohdalla. Naurumyrsky seurasi, kun Ossi Kostia naisen mekossa tanssi Eero Roineen kanssa. Monet katsoivat kappaleen useaan kertaan kuten kävi sitten Sugarinkin kohdalla. Kilpailtiin siitä, kuka on kappaleen useimmin nähnyt. Lääkäri saattoi suositella masentuneelle potilaalle lääkkeeksi Kalle Aaltosen morsiamen katsomista. Salmelainen ei olisi kuitenkaan ollut Salmelainen ellei sitä olisi seurannut hyvin erilainen ohjaus. Ennen näkemättömän rohkeaa seksuaalista realismia ja raadollisuutta kuohuttavasti esille tuonut, toisaalta suurta ihastusta herättänyt, Erskine Galdwellin Tupakkatie. Sitten hyvin erilainen Salmelaisen ohjaus: Ensio Rislakin uutuus Ruma Elsa, jota jotkut pitivät tyhjänpäiväisenä, mutta Olavi Vesterdahl pohjaltaan vakavana komediana, jossa herätti hilpeyttä jo näyttelijän itsensä laatima maskeeraus.
Tupakkatien voimakas amerikkalainen yhteiskuntakritiikin linja jatkui Garson Kanin näytelmällä Eilen syntynyt. Ossi Kostia esitti erinomaisesti degeneroitunutta juristia. Helmikuussa 1948 Ossi Kostia vietti 20-vuotista taiteilijajuhlaansa vierailija Wilho Ilmarin ohjaamassa Shakespearen komediassa Miten haluatte, joka ei ole turhan tarkka, kuten ei moni muukaan Shakespearen näytelmä, luonnontieteellisten, maantieteellisten tai historiallisten faktojen suhteen. Ardennien metsässä on palmuja ja leijonia. Päinvastoin kuin Romeona, nyt rakastuneen nuoren miehen osassaan Orlandona Ossi onnistui kuten seuraavassakin ensi-illassa, psykopaatin osassa Salmelaisen ohjaamassa ranskalaisen Jules Romains´n komediassa Ihmelääkäri. Toinenkin Shakespeare valmistui vielä vuoden 1948 puolella: Salmelaisen ohjaama Kesäyön unelma, jossa korostettiin liikunnan merkitystä ja käytettiin peräti 23-miehistä yhtyettä kapellimestari Helvi Mäkisen johdolla soittamassa Mendelssohnin musiikkia. Aamulehden Olavi Veistäjä ei kuitenkaan ollut erityisen tyytyväinen, mutta ylisti keijujen hallitsijaparia Rauni Luomaa ja Ossi Kostiaa. Salmelainen oli kriitikon mielestä ehkä liian realistinen saadakseen esille Shakespearen runouden lumovoimaa. Kahden Shakespeare-esityksen välissä valmistui Salmelaisen ohjaama, Ranskan suuren eksistentialistin Jean-Paul Sartren sensaatiomainen, amerikkalaisia rotuennakkoluuloja ja kaksinaismoralismia suomiva Kunniallinen portto, jossa Ossi Kostian maskeeraustaidon näytteenä nähtiin hänen esittämänsä ”järkyttävän aito neekeri”. Jo parin viikon kuluttua Sartre-ensi-illasta Ossi pääsi jatkamaan vakuuttavasti tulkitsemiaan vakavia rooleja John B. Priestleyn Conwayn perheessä, jossa esitti nuorta, sodasta palaavaa miestä, jonka hermot olivat kuluneet ja tulevaisuus tuhoutunut.
Aikanaan olivat Kaarle Bergbom ja Jalmari Finne Tukkijoen yllättävän menestyksen johdosta tehneet sen virheen, että laittoivat saman kirjoittajan ja jokseenkin saman työryhmän tekemään perään uuden menestysnäytelmän. Tämä ei lainkaan onnistunut. Täysi pannukakku myös tuli, kun Kalle Aaltosen morsiamen menestys houkutteli Salmelaisen ohjaamaan Kauniin Veeran, tuon balladin Saimaalta, jossa Ossi Kostia oli ”vallan tulenpalavan kipunoitseva mustalaisrakastaja”. Aamulehden Karjalasta tullut kriitikko Veistäjä kauhisteli lavastajan loppukohtaukseen aivan väärin kuvaamaa Viipurin linnaa ja kirjoitti, ettei Kauniilla Veeralla ollut muuta olemassaolon oikeutta kuin ”täyttää teatterin kassa vetoamalla mahdollisimman laajoihin, arvostelukyvyttömiin ja paremmasta piittaamattomiin katsojajoukkoihin.”
Kaiken kaikkiaan 1940-luvun loppupuoli, sodan jälkeiset nousun vuodet olivat huikeaa onnistumisen aikaa niin Työväen Teatterille, Salmelaiselle kuin Ossi Kostialle. Siksi kohtalon vastaisku kevään 1949 päätteeksi tuntui kovin tylyltä. Kevään sopimusneuvotteluissa osoittautui, että suuri osa talon parhaista näyttelijävoimista lähti muualle, Rauni Luoma, Alli Häjänen, Leo Riuttu, Keijo Lindroos ja Kaarlo Kytö. Varsinkin Rauni Luoman lähtö oli kova isku Salmelaiselle ja yleisöllekin. Joku tuli jopa rangaistukseksi tukistamaan Luomaa tämän käydessä Tampereen kauppahallissa. Korvaamattomalta tuntuneelle Luomalle löytyi kuitenkin korvaaja, eikä aivan huono löytynytkään, nimittäin Sylvi Salonen.
Kenties naapuriteatterista tullut Sylvi oli ihmetellyt, miksi niin monet näyttelijät olivat Salmelaisen jättäneet. Kun hän sitten sovitti peruukkia operettiin, tokaisi hänen uusi johtajansa : ”Eihän tuommoinen teille sovi. Teillä on hevosen naama.” Tosin hän sitten lohdutti itkuista näyttelijätärtä: ”Ette kai te loukkaantunut. Hevosella on kaunis naama.”
Muiksi uusiksi näyttelijöiksi saatiin Toivo Mäkelä, Matti Kuuskoski ja Kosti Klemelä. Sylvi puolestaan kävi ensi töikseen tiukkana nykyaikaisena virkanaisena kovin ottein naisia viettelevän toimittaja Huhtikuun, alias Ossi Kostian kimppuun Salmelaisen ohjaamassa Mika Waltarin komediassa Huhtikuu tulee.
Ossi ei ollut ensimmäistä kertaa teatterissa Sylvin kanssa tekemisissä. Kuuluessaan Porin Teatterin henkilökuntaan, oli siellä 1937 tanssiflikkana uraansa aloitteleva Sylvi Salonenkin, jonka varsinainen sisääntulorooli oli Serpin eli Seere Salmisen näytelmässä Neljä naista. Sylvin tullessa myöhästyneenä harjoituksiin hän vastasi ohjaaja Saara Raninille: ”Emmää ehtiny, kun mää olin paanal” (luistelemassa). Porissa näytteli myös Sylvin tuolloinen suuri esikuva, Emma Väänänen.
Kevätkaudella 1950 Sylvi esitti ilotyttöä ja Ossi tekopyhän korskeaa kreiviä Guy de Maupassant´n Makupalassa, joka pohjautui hänen mestarinovelliinsa Rasvapallo. Maupassant´n syntymästä oli kulunut sata vuotta. Tämä Salmelaisen ohjaus keräsi suurta kiitosta, etenkin silloin, kun ilotyttö työnsi takapuolensa uunin lämmintä pesää kohti ja kun viinikauppiaan rouva ampaisi pää edellä miehensä raajojen väliin. Monet katsojat nyrpistelivät nenäänsä.
Ossi Kostia sanoi kerran, ettei häntä ole kiehtonut ajatus esittää Hamletia, roolien roolia. Syystä tai toisesta. Kun Salmelainen 1950 valitsi Hamletin 25-vuotisen ohjaajanaolonsa juhlanäytelmäksi, sen pääosaa esitti Toivo Mäkelä. Ossi Kostialle lankesi haamun osa. Esitys herätti suurta ihailua, jos kohta yhtä ja toista protestiakin ilmeni. Tähän aikaan vielä herätti melkoista pahennusta sekin, että ohjaaja oli saanut maaherralta erikoisluvan pitää juhlaensi-iltansa rukouslauantaina. Niin paljon kuin tätä Hamletia lehtikritiikeissä kehuttiinkin, se meni vain neljä kertaa. Kalle Aaltosen morsian ylti hyvin nopeasti sataan kertaan alkaen pian huidella siitäkin yli.
J. Alfred Tannerin elämänvaiheita löyhästi kuvailevan, Hannes Häyrisen ohjaaman Orpopojan valssin nimirooliin ei Ossi Kostia ollut Veistäjän mielestä oikea valinta, vaikka hän selvitti parikymmentä laulunumeroa varmalla rutiinilla. Kriitikko Fanny Sarton mukaan hän lauloi kuplettinsa maulla ja rikkain vivahduksin. Salmelaisen, kuulemma innottomasti, ohjaamassa operetissa Viktorian husaarissa Ossi esiintyi riemukkaana subrettina Sylvi Salosen kanssa. isänmaamme vaikeisiin vuosiin 1898-1918 sijoittui puolestaan Salmelaisen ohjaama Serpin eli Seere Salmisen uutuus Salaman valossa, jossa siinäkin Ossilla oli iso rooli. Helsingin Sanomissa ihailtiin monipuolista ja elävää ensemble-työskentelyä, joka pelasti osan tekstin heikkouksista.
Ossi Kostian työtahti ja -paine oli melkoinen. Kesän 1951 viettäminen ulkomailla Akatemia-apurahalla lienee ollut todella tervetullut. Teatteriväki on ammattikuntaa, jolle opintomatkat ulkomaille ovat tärkeitä ja hedelmällisiä. Etenkin Suomen kaltaisessa etäisessä, kielimuurin takaisessa maassa, joka kuitenkin monin säikein liittyy yleiseurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Näitä opintomatkoja tehtiin ahkerasti jo Ida Aalbergin ja Jalmari Finnen aikoihin, puhumattakaan maailmansotien välisestä kaudesta. Esimerkiksi Eino Salmelainen kierteli aktiivisesti maanosaamme aina Sisiliaa ja Moskovaa myöten. Niinpä ei ole ihme, että Salmelainen piti tärkeänä itsensä ja teatterinsa henkilökunnan laajaa maailmannäkemistä. Helmikuussa 1949 43-vuotias Ossi Kostia sai tehdä elämänsä ensimmäisen lentomatkan, kun 21 työväenteatterilaista johtajansa johdolla hurautti Tampereelta kaksimoottorisella DC-3 koneella Tukholmaan. Matka oli erittäin antoisa. Museoissa käytiin, kahdeksan teatteriesitystä nähtiin, ja omaan teatteriin hankittiin taustaprojektiokone. Kesän 1950 alussa Työväen Teatterin henkilökunta teki onnistuneen opintomatkan Pariisiin, joka olikin teatterin johtajalle jo ennestään tuttu monelta käynniltä. Ranskan kieltä varta vasten opiskelemaan alkanut Sylvi Salonen sai matkalla tulkintehtäviä. Kesällä 1951 useat työvisläiset sitten taas ryntäsivät ulkomaille. Reino Kalliolahti ajeli omalla autollaan Keski-Euroopassa, Eero Roine peräti Krimille ja Gruusiaan asti.
Salmelaisen 1950- ja 1960-lukua
Salmelaisen teatterin 1950-luvun ohjelmistoa tarkastellessa pistää tietty voimakas kaksinaisuus silmään. Toisaalta suosittiin modernia ulkomaista ja varsinkin ranskalaista ohjelmistoa. Siten tuosta yhteisestä Pariisin matkasta kerrottiin olleen hyötyä Salmelaisen ohjaaman Jean Anouih´n Villilinnun tulkinnassa Ossi Kostian, Liisa Nevalaisen, Toivo Mäkelän, Oiva Luhtalan ja varsinkin Eero Roineen kohdalla. Viimeksi mainittu vietti vakavassa roolissa 25-vuotisnäyttelijäjuhlaansa. Toisaalta taas suosittiin kovasti kotimaista. Nähtiin kantaesityksiä ja vanhoihin tuttuihin klassikoihin tartuttiin uusia, joskus jopa sensaatiomaiselta tuntuvia ja pahennustakin herättäviä näkökulmia etsien.
Syksyyn 1951 osui TTT:n 50-vuotisjuhla. Esille sopii ottaa Salmelaisen suuresti suosima Minna Canth, jolle sitä paitsi 1951 valmistui sopivasti hieno patsas Tampereen Hämeenpuistoon, Työväen Teatterin lähettyville. Teatterin perustamisen 50-vuotispäivänä 27.9.1951 esitettiin sama näytelmä kuin 50 vuotta sitten, Canthin Anna Liisa, nyt Salmelaisen ohjaamana. Juhlinnan yhteydessä nähtiin silloisissa roolipuvuissaan puolen vuosisadan takaisia esittäjiä kuten silloinen Anna Liisa, nyt 85-vuotias Staava Haavelinna. Canth oli eräs suuren ohjaajan elämän projekti, jonka keskellä hänen voisi luonnehtia tätä tärkeää juhlanäytelmää ohjanneen. Pari vuosikymmentä aikaisemmin hän oli Tampereen Teatterissa saanut yllätysvoiton jo vanhentuneeksi luullun Canthin Sylvin ohjauksella. Parin vuosikymmenen kuluttua hän oli Ikaalisten kesäkodissaan kirjoitteleva hyvinkin perusteellisia analyysejä Canthin näytelmistä teokseensa Ihminen näyttämöllä. Tässä käännekohdassa 1951 Ossi Kostia esitti Anna Liisan pahaa poikaa, Mikkoa, kuten oli aikaisemmin esittänyt Salmelaisen ohjaamanan Työmiehen vaimon pahista, Ristoa. Pelkästä pahan tyypin ideasta nämä roolikuvat kasvoivat luontevammiksi, uskottavammiksi ja monipuolisemmiksi. Vähän joka roolista löytyi tässä ohjauksessa uusia ulottuvuuksia. Esimerkiksi Elna Hellmanin terävästi esittämästä Hussosta kerrotaan tulleen silloisten esitysperinteiden vastaisesti jopa myötätuntoa herättävä hahmo. Parin vuosikymmenen päästä mestari olisi ollut valmis ohjaamaan Anna Liisan hyvin erilaisella tavalla. Näkökulmat ja ajan hengen vaatimukset olivat muuttuneet.
Kolmen vuoden päästä Anna Liisasta seurasi Salmelaisen suuri, kiitetty ja kiistelty ohjaussensaatio, Kiven Nummisuutarit. Sitä oli pohjustanut jo Anna Liisan perään 10.10.1951 ensi-iltansa saanut, kovasti kehuttu ja menestynyt Kiven Kihlauksen raikas ja radikaali uustulkinta. Sen esittäjinä olivat Sylvi Salonen, Toivo Mäkelä, Eero Roine ja Sakari Jurkka.
Kolmen vuoden päästä tuli Ossi Kostia mukaan, jälleen suuren ”pahiksen” roolissa, Eskon juopon ja rappeutuneen enon, Sakerin, hahmossa. Kriitikko Tatu Vaaskivi olisi ehkä sanonut, että Salmelainen käänsi näytelmän painopistettä voimakkaasti apollonisesta dionyysiseen päin. Sakerin lisäksi näytelmän toinen suurjuoppo, Eskon veli IIvari kaikessa kauheudessaan suorastaan räjähti näyttämölle 28-vuotiaan Veikko Sinisalon voimamiestulkinnassa. Ikänsä puolesta Sinisalo olisi hyvin sopinut sisarenpojaksi Kostialle, joka alkoi harjoitella tätä Seitsemän veljeksen mestarin kirjoittamaa rooliaan jokseenkin niinä päivinä, kun hän täytti seitsemän kertaa seitsemän vuotta. Mitä muuta kumouksellista, jotenkin Aleksis Kiveenkin liittyvää sensaatiota ja uustulkintaa oli näihin aikoihin Tampereelta tulossa konservatiivisemman kulttuuriväkemme kauhuksi? No, Väinö Linnalta oli valmistumassa kiistatta aika lailla Seitsemän veljeksen sukua oleva romaani Tuntematon sotilas, joka antoi ihmisoikeutta ja älyäkin tavallisesta kansasta tuleville sotureille vastakohtana Runebergin Sven Dufvoille. Samaten Salmelainen oli nyt tekemässä Nummisuutareiden väestä muutakin kuin perinteisiä harjastukkaisia, tyhmiä, sovinnaisia tarhapöllöjä. Kova kirjasota Tuntemattoman julkaisusta seurasi, kuten tiedämme. Huomattakoon, että sitä oli vain nelisen kuukautta aikaisemmin edeltänyt yllättävästi samantapainen parku ja polemiikki Salmelaisen Nummisuutareiden kanssa. Aleksis Kivi- seuran johtohenkilöt pitivät Salmelaisen ohjausta hirveänä pyhäinhäväistyksenä. Kiven vapauttava huumori ja aurinkoisuus olivat heidän mielestään peittyneet ihmissielun alhaisimpien mustien muurien varjoihin. Oli Salmelaisella puoltajansakin. Hyökkäykset vain lisäsivät uteliasta katsojakuntaa kuten Toini Havun Helsingin Sanomien murskakritiikki oli pian omiaan edistämään Tuntemattoman sotilaan levikkiä.
Anna Liisan ja Nummisuutareiden vaativien roolien ohella Ossi Kostia toki näytteli muutakin, milloin juoksennellen ja hullutellen vanhassa loisto-osassaan Mustalaisruhtinattaren Bonina, milloin Pariisin matkalta ilmeisiä vaikutteita saaneen, Salmelaisen paljon suosiman Jean Anouilh´n Ardélen eli Onnenkukan epämiellyttävänä kenraalina. Seuraavana päivänä Onnenkukan ensi-illan (22.11. 1951) jälkeen ohjaaja Eino Salmelainen varmaankin sai onnittelukukkia, sillä hän sai toisena Suomessa, Teuvo Puron jälkeen, teatterineuvoksen arvon. Kuin sen vahvistukseksi sai Onnenkukka erittäin hyvän arvostelu- ja yleisömenestyksen.
Kaikkia Ossi Kostian näyttelijätyön voittoja ei myötäillyt yhteistyö Salmelaisen kanssa, vaan merkittäväksi saavutukseksi julistettu pyörätuolissa rullaava ukko Hummel Strindbergin Aavesonaatissa luotiin vierailevan Edvin Laineen ohjauksessa. Kuinka hyvänä näyttelijänä Ossi Kostiaa näihin aikoihin pidettiin, selviää matemaattisen konkreettisesti. Tampereella järjestettiin pääsiäisviikolla 1952 jälleen, seitsemän vuoden tauon jälkeen, suuret teatteripäivät, joilla nähtiin paljon esityksiä. Suoritettiin oikein äänestys, mikä oli päivien paras näyttelijäsuoritus. Neljäs oli Työväen Teatterin Toivo Mäkelä Ardélen eli Onnenkukan kreivinä, kolmas Esko Mannermaa Tampereen Teatterin Murheesta nousee Elektran Orinina. Sen ohjaus oli Ella Erosen. Toinen oli 65 ääntä saanut Irma Seikkula Työväen Teatterin Anna Liisan nimiosassa. Ensimmäiseksi tuli Onnenkukan Ossi Kostia, joka sai peräti 165 ääntä. Tampereen Teatterikerhon tunnustuspalkinnon saajia keväällä 1952 oli neljä Tampereen Teatterista, Airi Hyötyläinen, Liisa Pakarinen, Holger Salin ja Veikko Uusimäki. Samoin neljä Työväen Teatterista, Ossi Kostia, Eero Roine, Eino Salmelainen ja Irma Seikkula.
Salmelainen ei ollut ainoa Eino-niminen, naimaton, oinaan merkissä syntynyt, professorinkin arvon saanut pitkäaikainen teatterinjohtaja, joka tuli Ossi Kostiaa ohjanneeksi. Itse Eino Kalima näet alkuvuonna 1954 ohjasi Tshehovin Kirsikkapuiston, josta tuli todellinen teatteritapaus. 48-vuotias Ossi esitti Gajevia, joka näytelmässä on 51-vuotias. Alkusyksystä 1953 oli puolestaan Ossi Kostia ollut oman itsensä ohjaajana. Agapetuksen komedia Syntipukki, jota oli esitetty 14 vuotta aikaisemmin, oli hänen ohjausdebyyttinsä. Nyt hän oli henkilökunnan päällikkö, silloin hän oli ollut itse syntipukki, jota nyt esitti Veikko Sinisalo. Vahtimestari Miettisenä hauskuutti edelleen, kuten silloinkin, ylivertaisella tavallaan Eero Roine. Vankasti oikeistolainen, Kokoomuksen puoluevaltuustossakin vaikuttanut Yrjö Soini eli Agapetus oli suosittu ja usein esitetty kirjailija Työväen Teatterissa. Vuosien 1952 ja 1953 aikana esitettiin siellä peräti kolmea hänen kappalettaan. Matti ja Maija kertoi hauskasti suomalaisen avioliiton pikku kommelluksista. Sen nimiosissa olivat Sylvi Salonen ja Ossi Kostia, joka oli ohjannut tämän näytelmän yhdessä Eino Salmelaisen kanssa. Kolmas Agapetus oli nimeltään Kaikenlaisia vieraita.
Kankaiden kudontaa harrastava Ossi Kostia sai itselleen hyvän, ison roolin kotikutomonsa kanssa taloudellisiin vaikeuksiin joutuneesta, rappeutuneen sukulinnan omistavavasta despoottisesta kreivistä Marcel Auénin näytelmässä Portto ja pyhimys. Kreiville ilmestyy 1200-luvulla elänyt pyhimys Franciscus Assisilainen. Tämän ilmestyksen ohjaaja Eino Salmelainen tulkitsi huijaukseksi. Kreivi alkaa maailmanparantamisen, hän myy omaisuutensa ja järjestää pojalleen vakituisen porton, jotta tämä voisi keskittyä opintoihinsa. Poikaa esitti Veikko Sinisalo, porttoa Sylvi Salonen, nämä teatterissaan tästä lähtien yhä suurempaan tähteyteen nousevat näyttelijälegendat. Tämä omalaatuinen taistelupari, kaksi hyvin erilaista ihmistä, aikanaan tuli symbolisesti kuolemaankin kovin samoihin aikoihin. Tämän syvällisen moraliteetiksi nousevan näytelmän varsinaisen sanottavan tajuamista hieman häiritsi se, että riisuutumiskohtaukset ja viittaukset seksuaalisiin toimintoihin vietiin näyttämöllä niin pitkälle kuin se tuolloin oli mahdollista. Liian räikeät detaljit heikensivät Veistäjän mielestä viiltävän satiirin tehoa ja Suomen Sosialidemokraatissa arveli Salmelaisen tuleva seuraaja, Eugen Terttula, että Salmelainen onnistui seksuaalisessa trapetsitaiteilussa horjahtamatta lopun vankkureissa tapahtuvaa raiskauskohtausta lukuunottamatta, jonka kuvottavuutta lisättiin kahden ulkopuolelle jääneen sisaruksen tanssinomaisella myötäilyllä.
Syksyllä 1953 Salmelaisen teatteriin saatiin kaksi uutta vahvaa naista, Kyllikki Mäntylä (1907-79) ja Rakel Laakso (1904-85). Mäntylä oli Salmelaisen löytö näytelmäkirjailijaksi. Johtaja aloitti tämän kanssa yhteistyön, mikä paljolti merkitsi kirjailijaparkaan kohdistuvaa kovaa koulutusta. Rakel Laakso, tunnetun koomikkonäyttelijä Uuno Laakson entinen puoliso, tuli taloon näyttelijäksi lyöden itsensä loistavasti läpi 5.11. 953 ensi-iltansa saaneen, Mäntylän vakavan komedian, Oprin nimiosassa. Ossi Kostia oli Reino Kalliolahden kanssa huru-ukkona vanhainkodissa, jossa Opri eli Rakel Laakso nähtiin Laatokan karjalaisena, herttaisena mummona sydämellisine ja viisaine puheineen. Itse Elna Hellman, sinänsä osuvassa vuodepotilaan osassaan, tunsi kenties asemansa teatterin ykkösnaisena uhatuksi, varsinkin, kun hänen 35-vuotistaiteilijanjuhlansa ei näihin aikoihin saanut yhtä suurta huomiota kuin 30-vuotisjuhla. Hänen mieleensä mahdollisesti juolahti, että Laakso voisi sopia Eero Roineenkin ”pariksi” siinä kuin hänkin. Laakso oli Roineen kanssa lähes samanikäinen. Hän taas kahdeksatta vuotta vanhempi. Panu Rajala mainitsee Työväen Teatterin historiassaan Olavi Veistäjän nostaneen Oprin kirjailijan, ohjaajan ja näyttelijän yhteisluomuksena Elna Hellmanin loistoroolin Läpikäytävän Hennan ohi. ”Suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa on harvoja todella suuria henkilöhahmoja. Opri kuuluu heidän joukkoonsa”, kirjoitti Veistäjä.
Vuonna 1954 Edvin Laine ohjasi Oprin elokuvaksi, josta Laakso sai parhaan naispääosan, Ossi Kostia parhaan miessivuosan Jussin. Kolmisen viikkoa ennen filmin julkituloa sai Työväen Teatterissa ensi-iltansa Minna Canthin Kauppa-Lopo. Sen sovittajana ja ohjaajana vieraili Urpo Lauri Radioteatterista. Suuria teatterin mysteereitä on, että nimiosan esittäjä Rakel Laakso, vastoin suuria odotuksia, nyt epäonnistui. Selitys lienee siinä, että Laakso oli sairastellut ja hänen kuulonsa oli alkanut heiketä. Mäntylää oli jo ehditty näytelmäkirjailijana verrata itse Minna Canthiin, joka kirjoitteli näytelmiään Kuopiossa kuten Mäntyläkin ja joka lopulta tuli asumaan Canthin syntymäkaupunkiin Tampereelle. Täällä hän sitten puursi seuraavia tuotoksiaan Salmelaisen komennossa. Niitä valmistui ensi-iltaan pian kaksi. Helmikuussa 1955 ensin Kala-Tirri, jota tähditti Karjalan murretta liukkaasti puhuva Eero Roine, ja saman vuoden lokakuussa Opri ja Oleksi, nimiosissa Rakel Laakso ja Ossi Kostia. Näytelmä kertoi Oprin varhaisemmista vaiheista, hänen evakkotiensä alusta ja miehestään Oleksista, liukkaasta, kepposissaan ketterästä kulkumiehestä. Johtavilta kriitikoilta vyöryi ylistystä niin näytelmälle, sen ohjaajalle kuin esittäjillekin.
Ossi Kostia oli täyttänyt 50 ja rooli seurasi toistaan. Oli onnistumisia ja pettymyksiä. Poimin esille joitain näistä suorituksista. Vuoden 1955 lopulle sijoittui kaksi produktiota, joissa kummassakin Ossilla oli iso osa, mutta jotka kumpikin aiheuttivat pettymyksen mitä arvostelu- ja yleisömenestykseen tulee. Wilho Ilmarin ohjaama Shakespearen Venetsian kauppias, nimiosassa Ossi, saavutti vain 12 esityskertaa ja Salmelaisen suosikin, Yrjö Soinin eli Agapetuksen, hulluttelu Vanha taulu sai niitä vain 11. Tuon hölynpölyn ottamista ohjelmistoon johtokunnan uusi puheenjohtaja Jenny Matinaho uskalsi vastustaa, mutta Salmelainen piti päänsä. Matinaho kuuluu uumoilleen, että Salmelainen oli antanut Agapetukselle lupauksen ottaa ohjelmistoon tuon kappaleen. Agapetus-vyörytys ei suinkaan päättynyt Salmelaisen teatterissa vielä tähän.
Kevään 1956 yleislakko häiritsi teatterin toimintaa. Koska lehdet eivät ilmestyneet, yleisö ei saanut informaatiota. Kevään viimeistä ensi-iltaa, Paul Vincent Carrollin näytelmää Humaltunut kylä on luonnehdittu Irlannin Nummisuutareiksi. Yleisö hohotteli Kalervo Nissilän sujuvasti ohjaamalle komedialle, jossa kapakoitsijaa esittänyt Ossi Kostia alituiseen täytti laseja.
Syksyn 1956 alussa koettiin yllättävän ikävä tappio Oprillaan ja Kala-Tirrillään, pääosassa Eero Roine, loistaviin voittoihin yltäneen Kyllikki Mäntylän suhteen. Jo syyskauden lopulla oli alullaan seuraavan Einon koulutukseen joutuneen naiskirjailijan menestystarina. Karjalaisen Mäntylän tilalle Työviksen hovikirjailijaksi tuli aidosti tamperelainen Leena Härmä, jonka esikoinen, nuorisonäytelmä Sissipäällikkö nähtiin vielä ennen uutta vuotta. Kävi nimittäin niin, että sydämellisten karjalaisten kansantyyppien esittelyä jatkava Mäntylän Feutora ja muut monumentit ei kerta kaikkiaan onnistunut, vaikka Salmelainen sitä miten ohjasi. Siinä eivät auttaneet Feutoran nokkelaa mökkiläistä Valassia esittäneen Ossi Kostian aiheuttamat naurunpyrskähdykset, eivätkä Elna Hellmanin, Rakel Laakson, Veijo Pasasen, Toivo Lehdon ja Olavi Ahosen ammattitaitoiset ponnistelut. Tosin Karjalan murrekin tuotti joillekin vaikeuksia ja aiheutti pingoittunutta kangistuneisuutta. Näytelmän sinänsä väitettiin olevan auttamattoman jaaritteleva ja epädraamallinen. Mäntylä hermostui, kun sairastuneen Eero Roineen tilalle tuli Veikko Sinisalo: ”Tuo Veikko pillaa miu näytelmäin.”
Ensi-illan jälkeisillä illallisilla ohjaaja ja kirjailija istuivat selät toisiaan vasten. Heidän yhteistyönsä oli päättynyt. Salmelaisen pitkäaikaisilla ja syvällisilläkin hengenheimolaisuus- ja työtoveruussuhteilla oli taipumus lopulta katketa. Näin tapahtui jopa Olavi Veistäjän ja Helsingin Sanomien kriitikon Sole Uexküllin kanssa, jolle Salmelainen oli ollut varsinainen teatteritaiteen guru ja puolijumala.
Mäntylä lähti, mutta uusi tähti Leena Härmä saatiin pian kirjailijaksikin. Myös uusi, Salmelaisen ohjattavaksi hyvin soveltuva näyttelijätär Aino-Maija Tikkanen tuli taloon. Todelliseksi merkkitapaukseksi nousi 15-vuotiaan juutalaistytön kyseenalaistettuun autenttiseen päiväkirjaan perustuva Frances Goodrichin ja Albert Hackettin dramatisoima Anne Franckin päiväkirja, jonka pääosassa oli Tikkanen. Ossi Kostia oli varsin usein esittänyt melkoisen hirviömäisiä rooleja, juoppoja ja sen sellaisia. Nyt hän onnistui hyvin kiltin, inhimillistä lämpöä huokuvan herra Franckin roolissa. Kaikki tässä esityksessä tuntui onnistuneen, niin Kauno Laihon lavastus kuin näyttelijöistä mm. Veijo Pasanen, Sylvi Salonen, Vili Auvinen ja Eila Roine. Kyseessä oli suomalainen kantaesitys. Samana syksynä kappaleen ensi-ilta oli yhtaikaa kuudessa Saksan teatterissa. Pian näytelmä saatiin moneen muuhun suomalaiseen teatteriin kuten Joensuun Kaupunginteatteriin, jossa sen onnistuneesti ohjasi Salmelaisen opissa ollut Rauli Lehtonen.
Keväällä 1957 nähtiin Ensio Rislakin uutuus, Musta Saara, johon kirjailija oli saanut idean käydessään Afrikassa. Edellisenä päivänä teoksen kantaesitys oli nähty Kansallisteatterissa Arvi Kivimaan ohjaamana. Tuntemattoman sotilaan ilmestymisen myötä Helsingin ja Tampereen kulttuuri-ilmapiirien tietty vastakohtaisuus koettiin tulleen selvemmäksi. Esimerkiksi kirjailijoiden suhteen Helsingin herrasväkimodernistit ja Tampereen realistiset, kansanomaisemmat kynäiijät erosivat toisistaan samoin kuin Kivimaan ja Salmelaisen ohjaukset.
Lehdissä tehtiin vertailuja, jotka aiheuttivat lopulta hyvinkin monimutkaisen polemiikin. Arvostelijoiden väitetään saaneen suorastaan shokin nähdessään, miten erilaisia nämä tulkinnat olivat. Kivimaa piteli ihmisiä etäällä toisistaan antaen ajatusten ja tunteitten puhua tekstin kautta. Salmelaisella ihmisten suhteet olivat läheiset ja sisäkkäiset, ja tunteet leimusivat väkevinä. Ilmeisesti tuota rajua puolta edustivat varsinkin Veikko Sinisalo ja Toivo Lehto. ”Hänen jykevä neekeripäällikkönsä oli mystiikassaan suorastaan pelottava ilmestys”, kirjoitti historiikissään Panu Rajala. Ossi Kostia esitti vanhaa leppoisaa lähetyssaarnaaja Vainilaa, tasapainottavaa tekijää tässä draamassa.
Syksyn 1957 Ossi Kostia aloitti talon nuorten tähtien Veijo Pasasen ja Eila Roineen kanssa, joista etenkin viimeksi mainittu teki roolissaan varsinaisen läpimurtonsa. Kalervo Nissilän ohjaamassa Jalmari Finnen Suutarin tyttärissä Ossi esitti mestari Helanderia, ei viimeistä kertaa, kuten vielä näemme. Nuori Eila Eeron tytär Roine, näyttää ainakin jossain määrin olleen uransa alkuaikoina Ossi Kostian suojatti. Eilan ensimmäinen avustajantehtävä oli hovineidon rooli Hannes Hanski Häyrisen ohjaamassa Topeliuksen Lintu sinisessä. Hauskoista esiintymisistään tunnettu Häyrynen kuuluu olleen yksityishenkilönä ja varsinkin ohjaajana melkoinen despootti. Asian taustalla voi olla sekin, että Salmelainen oli rajuin vedoin komennellut ja nöyryyttänyt Häyristä. Nyt hän ehkä kosti asian toisille. Joka tapauksessa oli Häyrynen yrittänyt saada 17-vuotiaan hovineidon itkemään teettämällä samoja asioita yhä uudelleen ja heilutellen sananruoskaa. Lievimpiin huomautuksiin kuului ihmettely, että kuinka niin lahjakkaalla isällä voi olla niin lahjaton tytär. Vihdoin Ossi Kostia ei enää kestänyt katsella sitä: ”Tyttöhän on ensimmäistä kertaa näyttämöllä!” Panu Rajalan laajan historiikin mukaan Ossi Kostia muistettiin harvinaisen lämpimänä ja aina työtovereita auttavana, hienostuneena herrasmiehenä, taiteilijana sormenpäitään myöten, suurten sisäisten roolien omaleimaisena persoonallisuutena.
Venäläis-englantilaisen Peter Ustinovin sodanvastaisessa hulluttelussa Neljä everstiä olivat eversteinä Ossi Kostia, Toivo Lehto, Eero Roine ja Reino Kalliolahti. Tampereella riehuva aasialainen influenssa oli pilata tämän Salmelaisen ohjauksen, jossa mestarilla oli apunaan Väinö Lahti, joka nähtiin pian näyttelijänä seuraavassa Salmelaisen mahtavassa Peer Gynt-ohjauksessa. Kevään 1958 viimeinen ensi-ilta oli äskettäin julistetun suuren näytelmäkirjoituskilpailun satoa. Joensuun Kaupunginteatterin lavastajan, Sulo Ovaskan, kirjoittama karjalainen kyläkuvaus Salasyntiset. Ovaska lavasti esityksen itse, Kalervo Nissilä ohjasi ja Ossi Kostia sekä Veijo Pasanen hupailivat isäntänä ja renkinä.
Syksyllä 1958 Ossi Kostia valmisti peräkkäin kaksi kovin erilaista roolia, operetin Luxemburgin kreivin hassuttelevan ruhtinaan ja Camun Oikeamielisten Annenkovin, vuonna 1905 Venäjän suuriruhtinaan murhaamista suunnittelevan terroristijoukon johtajan. Tämä Salmelaisen ohjaus sai suurta, haltioitunutta kiitosta. Varsinkin Sole Uexküll (1920-78), tuo Salmelaisen ja hänen teatterinsa uskollinen hovikehuja, ylisti sitä Helsingin Sanomissa hyvin hienoin, monelle tavalliselle lukijalle luultavasti liian teoreettisin ja koukeroisin sanankääntein. Tuon kritiikin lukeminen näin vuonna 2022 aiheuttaa haikeuttakin. Vastaavaa lennokkuutta ei nykyisistä lehtikritiikeistä aivan äkkiä löydy. ”Karuin ytimekkäin vedoin hahmotetuissa ulkoisissa puitteissaan tämä tulkintakokonaisuus hehkuu kuin puhdas, ankara ja vapauttava liekki”. Tai: ”Erinomaisen eheä ja kiinteä ihmiskuva on puolestaan Ossi Kostian Annenkov, joukon johtaja, hieno ja vastuuntuntoinen ihminen, vanhan elämän myötä paljon omakohtaisesti luovuttanut. Pitkä 22.11.1958 julkaistu kritiikki, joka on luettavissa Helsingin Sanomien julkaisemassa kirjassa Kriitikko teatterissa, kirjoittanut Sole Uexküll, päättyy näin: ”Kauno Laihon näyttämökuva sanoo omalla tavallaan sen, mikä Oikeamielisten tamperelaiselle tulkinnalle on tunnusomaista: askeettisen alaston, harmaanvihertävänseinäinen huone – mutta keskellä muutama hehkuvanpunainen tuoli. Camus´n terävästä, ohutilmaisen teorian tasossa liikkuvasta ideadraamasta on tullut palavien ihmissydänten väkevä näytelmä, elämän puolustukseksi. Voiko teatterilla juuri nykyhetkellä olla tähdellisempää tarjottavaa?”
Ranskan synkästä eksistentialistista Tampereen oman riemukkaan realistin pariin: keväällä 1959 Leena Härmän Eräs Pirhonen tarjosi Ossi Kostialle maanmainion mouhijärveläisen isäntämiehen roolin. Edellisenä keväänä oli alkanut, pian moneen muuhunkin teatteriin ja elokuvaankin levinnyt, Leena Härmän näytelmien, ennen muuta Virtasten ja Lahtisten voittokulku, yllättävä jättiläsmenestys, Salmelaisesta ja Tampereen Työväen Teatterista alkunsa saanut. Tosin Salmelainen sai myös älymystön ja intelligentsian edessä puolustella tuota väheksyttyä näytelmäkirjailijaa kuten teki eräässä muistelmakirjassaankin.
Ossi Kostian suurtyöksi ja TTT:n syksyn 1959 taiteelliseksi kohokohdaksi on määritelty Salmelaisen ohjaama Luigi Pirandellon Henrik IV. Se tapahtuu mielisairaalassa, jossa päähenkilö kuvittelee olevansa kuuluisa 1100-luvulla elänyt hallitsija. Tämä syvällinen tutkielma julistettiin suureksi teatteritaiteeksi niin ohjaajan kuin Ossi Kostian osalta, jonka muotokuvan paljastus osui täten varsin sopivaan ajankohtaan. Muotokuvan maalasi taiteilija Hugo Eho.
Rooli jos toinenkin seurasi tiuhassa tahdissa näinä Salmelaisen johtajakauden viimeisinä vuosina. Hypätkäämme kuitenkin suoraan erääseen todella merkittävään näyttelijäntyöhön, Väinö Linnan Pohjantähden räätäli Halmeeseen. Tämä Eugen Terttulan suuri ohjaus valmistui tietyllä lailla väärin päin. Osa 2 syyskaudella 1961, osa 1 vasta 1962. Kummassakin Halme esiintyi, ensin vanhempana, sitten nuorempana! Tämän roolin Ossi Kostia rakensi hyvin perusteellisesti kangaspuiden käytöstä lähtien. Hän nimittäin valmisti itse kutomastaan kankaasta räätäli Halmeen puvun osoittaen todella konkreettista eläytymistä rooliin! Näiden osien, räätäli vanhemman ja räätäli nuoremman välissä Ossi valmisti osan, jossa hän lienee käyttänyt hieman vähemmän huoliteltua vaatetusta kuin keppiä käyttävä herrasmies Halme. Irvileuka G. B. Shaw´n Pygmalionissa hän esitti lantakuski Doolittleä uhaten varastaa koko show´n riemukkailla numeroillaan. Pygmalion sai nyt viidennen tamperelaisen produktionsa. Musikaliversio on My Fair Lady, joka ilmestyi ohjelmistoon syksyllä 1964 kanadalaisen vierailijan, Gordon Marshin ohjaamana. Siinä Ossi Kostia esitti charmikasta Pickeringiä lantakuskin jäädessä Olavi Ahosen esitettäväksi. Ohjaajana Pygmalionissa oli Eino Salmelainen, apuohjaajana ja ilmeisesti varsin pitkälti ihan pääohjaajanakin Vili Auvinen, jonka puoliso Eila Roine onnistui ja tuli yhä vain huomattavammaksi näyttämön osaajaksi kukkaistyttö Elizana. Elina ja Eliza. Joku kuuluu vertailleen hänen tätä ja ensiksi esitetyn Pohjantähden rooliaan.
Eino Salmelainen ohjasi viimeisen johtajakautensa 1962-63 aluksi Serpin komedian Katupeilin takana, varsin idyllisen kuvauksen, joka sijoittui melkein hänen oman syntymänsä ajankohtaan, vuoden 1892 Helsinkiin. Elna ja Eero riemastuttivat ratsumestari Jallena ja moster Mellana, mutta Ossi Kostian kamarineuvos Björckeä luonnehdittiin kuivahkoksi. Kuin Salmelaisen vankan kotimaisen ja leppoisan kotimaiskomediallisen minän vastapainoksi hän seuraavaksi ohjasi, kuin kansainvälisen ja vakavan puolensa ilmentymänä, sveitsiläisen kosmopoliittisen arkkitehdin, Max Frischin, Andorran tasavallan. Kuvitteellinen tasavalta, jonka asukkaat kutsuivat itseään valkoisiksi ja naapureitaan mustiksi, oli kylmän sodan symboli. Näytelmä, jonka toteutukseen Salmelaisen sanotaan tuoneen nuoruutensa ekspressionistisia vaikutteita, käsitteli erittäin vakavia kysymyksiä. Työväen Teatterin tulevaisuuden suuri hupimestari Vili Auvinen järkytti siinä syvästi yleisöä elämänsä suurimmaksi ja vakavimmaksi luonnehditussa roolissa. Ossi Kostia oli kunnollinen, mutta voimaton pappi. Esityksen vastaanotto oli ristiriitainen ja sitä vertailtiin, ei pelkästään tamperelaisten hyväksi, Edvin Laineen ohjaukseen Kansallisessa. Ensi-illassa 1.11.1962 ei nähty ohjaajaa, jonka kerrottiin sairastelevan. Itsenäisen Suomen 45-vuotispäivänä 6.12.1962 sai, kirjailijan ollessa läsnä eikä presidentin kutsuilla, ensi-iltansa jo mainittu Eugen Terttulan ohjaama Pohjantähden ykkösosa, räätäli Halmeena Ossi Kostia.
Kahdeksanlapsisen maalarimestarin poika Ossi Kostia esitti yhdeksänlapsisen maalarimestarin pojan, Martti Larnin, romaanista sovitetussa näytelmässä Neljäs nikama Veijo Pasasen esittämän huijari Jerry Finnin liikekumppania. Ensi-ilta 31.1. 1963. Käsikirjoituksia Suomi-Filmin elokuviin tehneen Martti Larnin, jonka alkuperäinen sukunimi oli Laine, kirjailijanura kuuluu epäilemättä Suomen historian merkillisimpiin. Hänen teoksiaan on käännetty 20 kielelle. Larnin toinen romaani, 1937 ilmestynyt Kuilu, aiheutti valtavan kohun käsitellessään mm. sodan 1918 tapahtumia ja ihmisten seksuaaliprobleemoja tuolloin hyvin uudella, paheksuntaa herättäneellä tavalla. Välillä kirjailija asui ja työskenteli toimittajana Yhdysvalloissa, joihin kokemuksiin perustuu satiirinen Neljäs nikama eli huijari vastoin tahtoaan. Osansa siinä saavat niin amerikkalaiset pika-avioliitot kuin jenkkien tietämättömyys muun maailman asioista. Kirjan nimi tuli siitä, että eräs sen henkilöistä uskoi kaikkien ihmisten sairauksien johtuvan selkärangan neljännestä nikamasta. Tekijän tietämättä teos käännettiin 1957 Neuvostoliitossa ja siitä tuli heti siellä, kuten muissakin itäblokin maissa, valtaisa menestys. Hämeenlinnan Kaupunginteatterin johtajan Rauli Lehtosen pyynnöstä Larni laati hänen kanssaan Suomen teattereihin mahtuvan sovituksen teoksesta ja sen pohjalta Vili Auvinen muokkasi TTT:lle sopivan version. Ohjaus oli Vilille suuri voitto ja sitä pidettiin tyylissään uraauurtavana.
Maaliskuussa 1962 vanhat ystävykset Ossi Kostia ja Eino Salmelainen juhlivat. Kuun 14. päivänä Ossi Kostia vietti mittavien huomionosoitusten kohteeksi joutuen 35-vuotistaiteilijajuhlaansa räätäli Halmeen osassa Pohjantähdessä. Teatterin johtokunta ojensi hänelle laakeriseppeleen ja Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto myönsi hänelle kultaisen ansiomerkin. Parin viikon päästä 30.3. teatterineuvos Eino Salmelainen täytti 70 vuotta. Teatterin johtokunta onnitteli häntä kertomalla, että se oli perustanut Eino Salmelaisen säätiön ja lahjoittanut sen tilille 2000 markkaa. Johtokunta oli myös anonut Salmelaiselle professorin arvonimeä, jonka hän sai arvokkaassa tilaisuudessa 6.5.1962. Merkkipäivän kunniaksi ilmestyi Einon viides teatterikirja nimeltään Parivaljakko, alaotsikkona Tampere teatterikaupunkina, kuvailuja ja kuvia. Salmelaisen elämäkerrassa, joka ilmestyi 2001, ihmettelee Kalevi Kalemaa kuinka vähän ja ylimalkaisesti Salmelaisen yhdessätoista kirjassa kerrotaan mm. Ossi Kostiasta. Parivaljakossa sentään on kahden sivun osuus, josta hieman otteita: ”…hänestä Työväen Teatteri sai näyttelijän, joka sananmukaisesti on kantanut päivän kuorman ja helteen tähän mennessä 28 vuoden ajan. Pietari Brahen kuuluisa lausahdus: minä olin maahan ja maa minuun tyytyväinen, voisi kai Ossi Kostian kohdalla saada muunnelman: Minä olin Tampereeseen ja Tampere minuun tyytyväinen.
Kun nuori Ossi Kostia esitteli vanhemmilleen aikomustaan ryhtyä näyttelijäksi, sanoi hänen äitinsä: ”No, mene sitten, mutta katsokin, ettäs onnistut.” Ossi Kostia on katsonut ja myös onnistunut. Hän on suomalaisen teatterin suurimpia taitajia, sellaisia, joille ponnisteleminen on hurmaa. Nuori Kostia oli teatterin kaunis poika, prinssi, joka iloisena ja eloisana valloitti katsomon, lauloi, tanssi ja veikeili sydämensä riemulla. Lähinnä tätä kautta hän eli tullessaan Työväen Teatteriin, vaikka hän oli jo saavuttanut menestystä vakavissakin tehtävissä. Tuskin kukaan osasi kuvitella, että tämä iloinen, tasapainoinen, elämän valopuolia tarkkaileva nuori mies purkautuisi hermoherkkien, tasapainonsa menettäneiden, epätavallisten ihmisten kuvaajana. Mutta eihän hänen tavallaan ohjelmistoa hallitseva näyttelijä voi rajoittua vain hermoherkkiin ja tasapainottomiin. Uusi läpimurto oli välttämätön. Kesti aikansa ennen kuin tavallisen terveen keskitason ihmisen luonteenpiirteet löysivät hänestä rauhallisen ja riittävästi vahventavan tarkkailijan. Hänen tapauksensa todistaa, että todellinen lahjakkuus löytää aina perille, olivatpa kiertotiet minkälaiset tahansa.
Tampereen kahden ammattiteatterin historiaa tarkastellessa muodosti syksy 1963 omanlaisensa tilanteen. Työväen Teatteri aloitti kautensa 70-vuotiaan johtajan, Tampereen Teatteri puolta nuoremman, 35-vuotiaan Rauli Lehtosen luotsauksessa. Reilusti uusiutuneen ja nuorentuneen henkilökuntansa kanssa Tampereen Teatteri alkoi odottamattoman nopeasti kiriä naapuriinsa nähden eikä Työväen Teatteri pystynyt vastaamaan West Side Storyn yllätysmenestyksen haasteisiin. Symbolina tästä voisi nähdä jonkin uuden ja onnekkaan aikakauden alkaneen Tampereen Teatterissa Westiksen ensi-illan myötä perjantaina 13.11.1963. Samoin voisi ajatella vanhan, hienon ja perinteisen hiipumista Työväen Teatterissa, kun Yhteiskunnallisen Korkeakoulun opiskelijat kuljettivat Elna Hellmanin kieseillä tämän jäähyväisjuhlaan 14.11.1963. Siperiaan joutumisen vertauskuvana voisi myös nähdä TTT:n syyskauden viimeisen ensi-illan, neuvostoliittolaisen Aleksei Arbuzovin kappeleen Tapahtui Irkutskissa. Panu Rajalan historiikin mukaan ”Yleisö tuntuu olleen viileällä tuulella ensi-illassa. Eugen Terttulan ohjaus oli vakava, johdonmukainen ja kuivakiskoinen. Näissäkin kehyksissä Ossi Kostian onnistui luoda työnjohtaja Serdjukista elävä ihminen.”
Terttulan ja Savolan kaudet
Syksyn 1963 alussa Eino Salmelainen piti vielä perinteisen avajaispuheen, mutta joutui pian sairaalahoitoon. Hän pystyi tämän jälkeen enää lähinnä kotoaan puhelimitse hoitamaan teatterin asioita. Eugen Terttula ja Vili Auvinen hoitelivat sitten putiikkia samaan tapaan kuin Edvin Laine oli aikanaan astunut Kosti Elon saappaisiin. Lokakuun 15. päivän aamuna Salmelainen löydettiin kotoaan sellaisessa kunnossa, että nekrologien ilmestymistä lehtiin pidettiin jo varmana. Mutta kaikkien hämmästykseksi tuo Ikaalisten ihmemies, parrasvalon ainutlaatuinen patriarkka, toipui siitä yli yhdeksitoista vuodeksi, joiden aikana valmistui vielä huomattavia ohjauksia ja kirjoja. Eläkkeelle hänet onnistuttiin suostuttaa maaliskuussa ja Eugen Terttulasta tuli uusi johtaja alkaen 1.8. 1964. Näin ollen, jos vielä laskemme kauden 1963-64 Salmelaisen aikaan kuuluvaksi, niin mikä olikaan tuon legendaarisen 21-vuotisen johtajakauden viimeinen ensi-ilta? Mikäpä muu kuin Agapetuksen Olenko minä tullut haaremiin? Siinä olivat mukana mm. Eero Roine ja Ossi Kostia.
Farssin ohjaus oli, toki vakavampaankin pystyvän, Vili Auvisen. Hän oli tämän totisessa käännekohdassa olevan vanhan ja kunnianarvoisan taidelaitoksen uuden, riemullisemman aikakauden lupaus. Uuden alun symbolina oli ensi-iltansa 1.1.1964 saanut Vili Auvisen ohjaus Jalmari Finnen Kiljusen herrasväki.
Helmikuussa 1965 avattiin Työväen Teatterin pieni näyttämö, Kellariteatteri, joka todettiin hyvin onnistuneeksi uudeksi tilaksi. Avajaisnäytännössä esiintynyttä Ossi Kostiaa haastateltiin televisiossa ja hän sanoi, että tuntui kuin olisi istuutunut yleisön syliin. Tuossa avajaisroolissa hänellä oli ammatti, jonka hän oli saanut vuosien varrella joskus muihinkin tehtäviinsä. Hän esitti pappia Eeva-Liisa Mannerin Uuden vuoden yössä, joka oli kirjoittajansa ensimmäinen draamateksti. Egen Åsiktin roolissa Ossi Kostia kritisoi ankarasti kirkon toimintaa. Nämä puheet tuntuivat ajankohtaisilta, sillä teologien ja kirkon piirissä tapahtui erityisen radikaalia liikehdintää juuri vuoden 1965 paikkeilla. Åsiktin vuorosanoissa oli kaikua äskettäin kirkosta eronneen teologi Osmo Tiililän ajatuksista. Jumalanpilkasta syytetyn Hannu Salaman Juhannustanssit oli ilmestynyt 1965 ja 1969 tuli ilmestymään Terho Pursiaisen pamfletti Uusin testamentti. Jos Uuden vuoden yö olikin kellariteatterissa onnistunut, niin Pitkän päivän matka yöhön jätti paljon toivomisen varaa. Mikko Majanlahden ohjaus saavutti heikon yleisömenestyksen. Parhaiten tässä raskaaksi mainitussa, veljesten välienselvittelystä kertovassa Eugene O´Neillin draamassa kerrotaan selvinneen Ossi Kostian James Tyrone, leiviskänsä myynyt näyttelijä.
Melkoiseksi sensaatioksi kasvoi kevätkaudella 1966 kantaesityksensä saanut, Eugen Terttulan ohjaama Ilmari Turjan Päämajassa, jossa Mannerheim tuotiin näyttämölle Tauno Lehtosen esittämänä. Myöhemmin roolin esitti Kansallisessa Joel Rinne. Veikko Sinisalo oli saanut ylennyksen alikersantti Lahtisesta päämajoitusmestari Airoksi. Ossi Kostia esitti yleisesikuntapäällikköä. Parin kuukauden päästä Ossi Kostia oli suurella näyttämöllä parodista liioittelua yrittävä kenraali hämmennystä aiheuttavassa, absurdismin oppi-isäksi kutsutun Roger Vitracin näytelmässä Victor eli hirveät lapset. Siinä 23-vuotias Oiva Lohtander esitti yhdeksänvuotiasta poikaa, 26-vuotias Maija-Liisa Majanlahti kuusivuotiasta tyttöä Mikko Majanlahden ohjauksessa. Ossi Kostian sotilasroolit jatkuivat joulukuussa 1966 ensi-iltansa saaneessa Eugen Terttulan ohjaamassa Brechtin näytelmässä Sotamies Sveyk toisessa maailmansodassa.
Suuri ensi-ilta koitti TTT:ssä 9.2.1967, kun 73-vuotias eläkeläinen Eino Salmelainen palasi ohjaustyön ääreen Minna Canthin Työmiehen vaimon merkeissä. Hän oli muuttanut nimen Työläisvaimoksi, koska ei voinut pitää miespääroolia, jota esitti Lauri Komulainen, minään varsinaisena työmiehenä. Veistäjä riemuitsi Aamulehdessä, että Salmelainen oli näyttänyt häntä ilkkuvalle nuorelle polvelle, kuinka vanha jääräkin voi tehdä radikaalia, uudistavaa, juuriin menevää yhteiskunnallista teatteria. Kuten ehkä muistamme, Salmelainen oli ohjannut kappaleen edellisen kerran samassa teatterissa 23 vuotta aikaisemmin Ossi Kostian kunnostautuessa tuona kunnottomana työmiehenä. Tällä kertaa Ossi sai Topon koomisesti värittyneen roolin, jota silloin oli esittänyt Eero Roine. Tämä tamperelaisuuden symboli oli kesällä1966 edesmennyt syntymäkaupungissaan Turussa.
Syksyllä 1968 TTT sai uudeksi johtajakseen Kai Savolan, hivenen arvoituksellisen, hiljaisen ja eristäytyvän hahmon, joka kuitenkin ennen pitkää pisti tuulemaan tehokkaalla ja menestyksellisellä tavalla. Ossi Kostiasta tuli hänelle tärkeä luottohenkilö ja talon asioihin sisälle opastaja. Panu Rajalan mukaan ”Savola huomasi pian kuinka harvinainen, hienovaistoinen, toisia ymmärtävä ihminen Ossi Kostia oli. Hän vaikutti toisiin näyttelijöihin esimerkillään. Hänestä riippui usein harjoituksen sujuminen. Hän oli mielialajohtaja Eero Roineen kuoltua.”
Savolan kautta ei ollut montaakaan viikkoa kulunut, kun jo TTT:ssä nähtiin todella merkittävä ensi-ilta, talossa jälleen vierailevan Eino Salmelaisen ohjaama Hamlet, pääosassa Veijo Pasanen. Edellisen kerran mestari oli tulkinnut tuota näytelmien näytelmää tässä hienossa teatterissa 18 vuotta aikaisemmin. Ossi Kostia oli silloin Hamletin isän haamu. Nyt hän sai ylimmäisen kamariherra Poloniuksen osan. Kuten uudessa Työmiehen vaimossa hän tässä uudessa Hamletissa sai Eero Roineen entisen osan, samoin kuin hän oli perinyt tältä henkilökunnan mielialajohtajan aseman. Poloniuksen rooli on hyvinkin haastava. Miten olla samalla kertaa liehakoivan liukas, jotenkin juoruakkamainenkin kyttääjä, toisaalta taas viisaan filosofinen, syviä elämän totuuksia laukova, reaalipoliitikkomainenkin tyyppi? Henkilö, joka puhuu Cajanderin kääntämänä esimerkiksi näin: ”Äl´ota lainaa, äläkä myös anna, sill´usein laina ystävän vie myötään, ja veloist´aisti talouden tylsistyy. Mut etenkin: äl´itseäsi petä, ja siitä seuraa, niinkuin päivää yö, ett´et voi pettää muita.”
Ennen Hamletiakin saatiin ensi-iltaan Esko Elstelän suomentama ja ohjaama, mahtava spektaakkeli Kernin ja Hammerstein II:n Show boat, Teatterilaiva, jossa Eero Roineen poika Esko yllätti laulutaidollaan konnamaisena sankarina. Ossi Kostia oli kovanaamainen show-impressaari ja kapakanpitäjä. Avustajien suuri määrä, rikas rekvisiitta, pukuloisto ja Leonid Bashmakovin johtama täyteläinen orkesteri. Kaikki muodosti kiintoisan vastakohdan äärimmäisen pelkistetylle Hamletille, jonka osaluettelonkin Salmelainen oli supistanut 12-henkiseksi. Ossi Kostian kolmas huomattava rooli Savolan ensimmäisellä syyskaudella oli huumorintäyteinen lukkari Pilatus Maiju Lassilan Mimmi Paavaliinassa. Kevätpuolella 1969 sai 1905 syntynyt Ossi Kostia vapaaherran osan Esko Korpilinnan vuoden 1904 dramaattisiin tapahtumiin liittyvässä Tukholman Dramatenissa 1967 kantaesitetyssä farssimaisessa näytelmässä Murhataanpa Bobrikov, joka oli Savolan onnellisia löytöjä. Näytelmän voi ajatella sopineen hyvin taloon, josta usein mainittiin, että vuonna 1905 siellä olivat tavanneet toisensa ensimmäisen kerran Lenin ja Stalin.
Ossi Kostia oli näihin aikoihin teatterissaan melkoinen huumorin ilmentäjä, varsinkin yhä hurjempaan vauhtiin kiihtyvän Vili Auvisen taitavassa ohjauksessa, kuten juuri Bobrikov-näytelmässä ja Mimmi Paavaliinassa. Tai Mikko Majanlahden ja Pentti Kotkaniemen ohjaamassa yhteiskunnallistetussa operetissa Iloinen leski hauskana lähetystön kanslistina. Varsinaiseen täyteen loistoonsa huumorin kukka avautui keväällä 1970 Vili Auvisen ohjaamassa iloittelussa Ukko Marojen dukaatit, jossa Ossi Kostia täysosumana esitti Moliéren saituria muistuttavaa hahmoa. Marin Drzisin 1500-luvun malliin kirjoittama renessanssi-iloittelu oli Kai Savolan löytö. Allekirjoittaneellakin on vielä varsin vahvoja muistikuvia tuosta esityksestä, jossa näyttelijät riemullisesti juoksentelivat katsomonkin puolella, samoin kuin Työläisvaimosta ja Hamletista. Muistan jopa TTT:ssä 1947 Molierén saituria esittäneen Kaarlo Kydön, jonka näin tuossa roolissa Vaasassa joskus 1960-luvun lopulla.
Ossi Kostia nähtiin hyvin erilaisessa roolissa Vili Auvisen ohjauksessa Bertolt Brechtin Arturo Uin valtaannousussa. Se oli suorasukainen vuosina 1933-40 osin Suomessakin kirjoitettu kuvaus Hitleristä, jota näytteli Veijo Pasanen. Kostia esitti vanhaa näyttelijää, jolle Hitler opetti yleisöön vetoavia eleitä. Auvisen kunniaksi mainittakoon, että vaikka hän oli käynyt opintomatkalla Berliinissä katsomassa oikeaoppisia Brecht-tulkintoja ja saanut mukaansa pinon mallikirjoja, joiden mukaan Brechtiä tuli ohjata, hän ohjasi jutun omalla laillaan. Yleisömenestys oli suuri, joskin joidenkin mielestä esitys oli sietämättömyyden rajoilla liikkuvaa paukkuteatteria. Kun Urho Kekkonen kävi sitä katsomassa ja esityksen lopussa konepistoolit suunnattiin pelottavasti suoraan yleisöön, presidentin turvamies ehti jo nousta seisomaan. Valtionpäämies ei kuitenkaan pelästynyt, vaan uskaltautui katsomaan seuraavaakin, Kai Savolan nopean ja päättäväisen ohjelmapolitiikan voittoa ja suurpoliittisesti mielenkiintoista esitystä. Se oli marraskuussa 1970 Mikko Majanlahden onnistuneessa, suureksi voitoksi julistetussa ohjauksessa Euroopan kantaesityksensä saanut, YK-delegaatin ja pääsihteerin neuvonantajan kirjoittama Lumumban täytyy kuolla. Turbaanipäinen Rajat Asdalin, Ossi Kostia, neuvotteli siinä Kongon vapaussankarin ja pääministerin, lopulta ilmeisesti murhatun, Patrice Lumumban, Veikko Sinisalon, kanssa. Näytelmän tulenarkuutta lisäsivät siinä omalla nimellään esiintyvät vaikutusvaltaiset, yhä elossa olevat henkilöt, etenkin lähes pyhimyksen asemaan nostetun, hämäräperäisissä olosuhteissa lentoturmassa surmansa saaneeseen YK:n pääsihteeri Dag Hammarkjöldiin kohdistuneet epäedulliset epäilyt.
”Herrajumala, että se vielä kerran tulee minun eteeni”, tuumi Ossi Kostia kuullessaan, että ohjelmistoon oli tulossa Tukkijoella, jossa hän oli pitkien ammattilaisvuosiensa varrella tullut esittäneeksi niin Huotaria, Turkkaa kuin Rättäriäkin. Pyynikin Kesäteatterissa 1955 ämmäkolmikkona olivat Sylvi Salonen, Saimi Vuolle ja Toini Saarinen. Nyt hän sai Pietolan, vanhoillisen talonpojan osan. Eikö nyt muuta olisi voitu keksiä kuin tämä läpikoluttu, kyllästymisiin asti veivattu klisee, jonka ainakin jossain roolissa lähes jokainen suomalainen ammattinäyttelijä oli pakostakin joutunut esiintymään. Kun elettiin vielä sellaisia aikoja, jolloin tyypilliseen kesäteatteriohjelmistoon niputettu Tukkijoella oli, vaikkei sitä alunperin oltu tarkoitettu kesäteatterikappaleeksi. Kesänäytelmiin kohdistui monenmoista radikaalia, tosikkomaista kritiikkiä. Eräskin kirjailija, joka tarjosi tuotettaan näihin aikoihin kesäteatteriin, mainitsi teoksensa hyväksi puoleksi sen, ettei näyttämölle kertaakaan tuotaisi haitaria. Hellettä ja höpsötystä, renki liukastuu lehmänpaskaan, humalainen, hevonen, haitari, hömpötys. Siinä kesäteatterin syvin olemus tuolloisen, televisiossakin esitetyn kritiikin mukaan. Nyt oltiin tuollaista tuomassa kunnianarvoisaan Tampereen Työväen Teatteriin. Mutta mikä menestys, mikä yllättävä voitto olikaan Auvisen uudella, tuoreella tulkinnalla, joka Mauri Kuosmasen Vili Auvisen hengessä uudistamana, vielä 18 vuoden päästä lumosi amerikansuomalaisia Yhdysvalloissa. Silloin ei enää voitu nähdä Ossi Kostian voittoisaa, roolin vanhat pölyt päältään pudistanutta Pietola-tulkintaa. Ehti Ossi sitä sentään esittää Tukholman Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä hullaantuneen yleisön edessä. Hän myönsi sen olleen ainutlaatuinen ja ylittämätön hetki hänen elämässään, johon sentään oli kuulunut 37 vuotta palvelusta Tampereen Työväen Teatterissa.
Nurmijärvellä syntynyt, Jukolan Simeonia ja Aapoa sekä Nummisuutarien eno Sakeriakin aikanaan esittänyt Ossi Kostia ei vielä päässyt irti Aleksis Kivestäkään, ja miksi olisi pitänytkään. Oli jo aikakin nähdä Tampereella Kiven Karkurit, joka oli esitetty täällä viimeksi Suomalaisen teatterin kiertueella 1878. Koskaan ei kappaletta oltu nähty Kansallisteatterissakaan, jonne tämä Jack Witikan vierailijana tekemä ohjaus sitten pian vietiin vierailemaan. Esitys oli harvinaisen onnistunut, ei vähiten Eero Kankkusen lavastuksen ja Oiva Toikan pukujen ansiosta. Kaikki esiintyjät saivat kiitosta, varsinkin Kari Kihlströmin Tyko, joka kriitikoiden mukaan puhui Kiven runollista tekstiä hämmästyttävän aidosti ja ajatellusti. Kahta kilpailevaa paronia esittivät Ossi Kostia ja Veijo Pasanen tunnetulla virtuoositeetillaan. Maija Savutie kirjoitti esityksen kritiikissään Kansan Uutisissa: …tilanomistajaparonien mieletön keskinäinen viha perustuu omistuksen ja säätyaseman synnyttämän kilpailun, jopa poliittisenkin kilpailun ristiriitoihin.”
Tämä Seitsemän veljeksen mestarin vähemmän tunnettu näytelmä esitettiin, ikään kuin alustavana juhlanäytelmänä, kun Tampereen Työväen Teatteri juhli 70-vuotista taivaltaan viikonloppuna 20. ja 21.1.1971. Karkureiden häikäilemätöntä konnaa ja onnenonkijaa Niiloa esittänyt Esko Roine sai kunnian näyttelijäyhdistyksen puheenjohtajana ja isävainajansa seuraajana avata juhlan. Entisistä legendaarisista esityksistä nähtiin otteita. Ossi Kostia esitti vuoden 1953 tulkintaansa Kyllikki Mäntylän Oprin huru-ukosta ja vielä kerran saatiin nähdä Elna Hellman Läpikäytävän Hennana Längelmäeltä. Ossi Kostia ja Sylvi Salonen seisoivat airueina, kun Elna Hellmanin muotokuva paljastettiin. Sen tekijä oli Margit Rautala-Kaipainen. Varsinaisena juhlanäytelmänä oli Tukkijoen sadas esitys, jossa tasavallan presidenttikin oli läsnä.
Lasse Pöystin aika
Kai Savola siirtyi viiden voittoisan johtajavuotensa jälkeen Kansallisteatteriin ja tilalle saatiin yllätysnimi, joka oli suuren yleisön keskuudessa huomattavasti tunnetumpi kuin Kai Savola. Hänen puolisonsa omana itsenään, ei vain miehensä vaimona, oli taatusti paljon tunnetumpi kuin Savolan dramaturgipuoliso Terttu. Toisaalta tietty tuntemattomuus ja eristäytyminen olivat Savolan menestyksen salaisuus. Hän sai hiljaisuudessa rakennella onnistuneita ohjelmistosuunnitelmiaan ja olla suhteellisen rauhassa pitkäjänteistä työskentelyä keskeyttäviltä seurapiiritilaisuuksilta ja voimaa vieviltä kokouksilta, joiden määrää hän onnistui vähentämään pian Työviksen johtajaksi tultuaan. Tultiin aikaan, jolloin Ossi Kostia kertoi veitikka silmäkulmassaan opiskelevansa jo ruotsia täyttä häkää. Tulossa oli edeltäjästään poikkeava johtaja, vai voitaisiinko kuvitella olemukseltaan ja ulkonäöltäänkin muuten jotenkin Olavi Veistäjää muistuttavan Kai Savolan muistelmakirjaa, jossa tämä kertoisi överiksi menneistä oluenjuonneistaan ja ketjutupakoinneistaan, suunnitelmistaan pelastaa oma avioliittonsa sekä oman sukupuolielimensä vilautteluista ensi-iltajännitystä helpottaakseen.
Toki Lasse Pöystin seitsemään johtajavuoteen sisältyi paljon onnistumisiakin. Hän itse vähätteli niitä muistelmakirjassaan. Jännitteitä oli kieltämättä paljon ja dramatiikkaa riitti. Alulle päässyt suurhanke, uusi iso talo, leimasi monilla vaiheillaan ja vaikeuksillaan sekin tätä aikaa. Vierautta ja oudoksuntaa Tampereen suomenkielisessä järvikaupungissa herätti toki Pöystin pariskunnan suomenruotsalainen, merenrantainen olemus sekä ennen muuta heidän työväenhenkisyytensä, joka kumma kylllä ei oikein sopinut tähän työväenteatteriin eikä miellyttänyt sille niin tärkeää tukihenkilöä, kriitikko Olavi Veistäjää. Lisäksi Pöystillä oli taipumus joutua törmäyskursseille avainhenkilöiden, kuten Veikko Sinisalon ja lopulta Vili Auvisenkin kanssa. Leena Härmäkään ei katsonut voivansa tulla toimeen Pöystin kanssa, vaan antoi seuraavat tuotteensa Tampereen Teatteriin, jossa niistä tuli suurmenestyksiä.
Ossi Kostian terveydentilassa alkoi ilmetä ongelmia, käsien vapinaa, muistin heikkenemistä ja entistä kovempaa ensi-iltajännitystä. Hyviä roolitöitä silti nähtiin vieläkin, huippuna keväällä 1974 valmistunut Neil Simonin komedia Vekkuliveljet Kaija Siikalan ohjaamana. Ossi Kostia esitti vanhenevaa varieteetaiteiljaa, jonka oli vastoin tahtoaan jäätävä eläkkeelle 43 vuoden uran jälkeen. ”Näytelmä ja sen ukko liippaavat hyvin läheltä”, Ossi Kostia myönsi. ”Näin salaviisasta, rikkaasti elävää tulkintaa saa harvoin kokea teatterissa”, huudahti kriitikko Greta Brotherus, joka samalla kehui Pohjolan parasta intiimiteatteria, siis Kellariteatteria. Toisena varieteetaiteiljana oli uusi tulokas Tenho Saurén, josta alettiin uumoilla jopa Eero Roineen seuraajaa. Ossi Kostian roolitöihin kuului vielä mm. vanha kalastaja Vili Auvisen ohjaamassa Carlo Goldonin vähemmän tunnetussa komediassa Paljon melua kurpitsasta.
Syksyn 1974 suuri tapaus oli Ossi Kostian 45-vuotistaiteilijajuhla, johon hänet vedettiin kotoaan Sotkankadulta perinteiseen tapaan kieseillä teatterin taiteilijakunnan seuratessa perässä soihtusaattona, joka pysäytti liikenteen ja oli aiheuttaa kanteen, koska oli unohdettu anoa virallinen lupa poliisilta. Ossi Kostialle myönnettiin Suomen teatterijärjestöjen kultainen kunniamerkki ja Tampereen kaupungin kultainen ansiomerkki. Juhlakalu itse tuumi: ”Minä seisoin siinä lavalla ja kuuntelin. Mestari, virtuoosi, huumoria, lämpöä ja kaikki nämä kauniit lauseet. Minä ajattelin välillä, että kenestä ne oikein puhuvat.” Seitsemäntenä miehenä Suomessa sai 70-vuotias Ossi Kostia teatterineuvoksen arvonimen. Se myönnettiin 21.11.1975. Häntä edeltäviä tuon nimen ja arvon saajia olivat Teuvo Puro, Eino Salmelainen, Wilho Ilmari, Mia Backman, Markus Rautio, Jalmari Rinne ja Vilho Siivola.
Syksyllä 1976 palasi Työväen Teatterin henkilökuntaan kolmen vuoden stipendikiertueen jälkeen Sylvi Salonen, joka oli Ossille tuttu jo Porin teatterin ajoilta nelisen vuosikymmentä aiemmin. Alkoi teatterin 75-vuotisjuhlakausi ja tulevaisuudessa kajasti paljonkin valoa. Vanhaa päänäyttämöä oli uudistettu ja rakennettu pienet sivunäyttämöt, joille oli oma kulku näyttämön takaa. Uuden talon suunnittelukin oli käynnistynyt kesän aikana kaupungin ja valtion myöntämän taloudellisen tuen avulla. Juhlakausi alkoi perinteitä kunnioittaen, vanhoja kulta-aikoja muistellen, näytelmällä, jossa Ossilla oli hieman samantapainen rooli kuin päivälleen 22 vuotta aikaisemmassa Nummisuutareissa, jossa hän tulkitsi alkoholistieno Sakeria uusista näkökulmista. Nyt oli Salmelaisen tilalla ohjaajana Vili Auvinen ja Kiven tilalla tämän suuri ihailija Jalmari Finne. Hänen Suutarin tyttärensä oli aiemmin esitetty 1931 ja 1957. Mukana olivat olleet Ossi Kostia ja Eila Roine. Nyt kolmannen kerran Työväen Teatterissa näytelmän ohjasi Eila Roineen aviomies Vili Auvinen. Uustulkinta oli hieman samantapainen kuin Salmelaisen Nummisuutareissa. Suutarimestari Helanderin alkoholismia Ossi nyt valaisi varmaankin realistisemmin kuin oli 1957 tehnyt. Pian tehtävään piti kuitenkin vaihtaa Pentti Järventie, joka oli syntynyt päivälleen 48 vuotta ennen kuin Ossi Kostia kuoli.
Työväen Teatterin nykyisessä, Kalevalanpäivänä 1985 luovutetussa talossa on Ossi-niminen kokoushuone. Tampereen Hervannassa on Ossi Kostian katu, jolla on pituutta suunnilleen yhtä monta metriä kuin Ossi Kostialla oli elinvuosia. Niitä kertyi runsaat 71, sillä syksyllä 1976 Ossi Kostia joutui sairaalahoitoon, pääsi välillä kotiin, mutta kuoli 27.12.1976. Hän ei ollut ainoa näihin aikoihin edesmennyt TTT:n entinen taiteilija, sillä 1888 syntynyt, 1920-luvun suuri operettitähti Lempi Kari oli saanut iäisyyskutsun 30.11.1976.
