Muuan 1930 syntynyt savolainen Pasanen teki hauskoja tv-ohjelmia ja elokuvia. Jopa pilapiirtäjänero Kari Suomalainen tunnusti hänellä olevan hyvän huumorintajun vaikka on savolainen. Hänen muistettavimpiin töihinsä kuulunee elokuva Noin seitsemän veljestä sekä osuva tv- sketsi rautakaupasta. Muuan toinen 1930 syntynyt savolainen, Veijo Pasanen, omasi seitsemän sisarusta. Hän oli ollut töissä rautakaupassa ja teki televisioon hauskoja lastenohjelmia. Erityisesti hänet muistetaan Pelle Hermannina.
Nämä kaksi Pasasta olivat pikkuserkuksia (eivät serkuksia, kuten julkisuudessa on väitetty.) Joitain yhteisiä keikkoja he nuoruudessaan kuuluvat tehneen.
Pelle Hermannilla oli suuret ja erikoiset kengät. Pellen esittäjä Veijo Pasanen oli lapsena Muuruvedellä päässyt ulos vasta sitten, kun vanhempi veli palasi koulusta ja luovutti kengät köyhän perheen nuorimmalle. Kirvesmies-isä oli rakentanut perheen mökin vuokramaalle, mutta kuoli 48-vuotiaana ja maan omistaja hääti perheen. Veijon elämäntaistelu jatkui Kuopiossa juoksupoikana rautakaupassa, paikannäyttäjänä elokuvissa, varastoapulaisena ja avustajana teatterissa. Käytyään Helsingissä teatterikoulun (1950-53) hän jatkoi Kuopion Yhteisteatterin näyttelijänä ja lopulta yli 30 vuotta Tampereen Työväen Teatterissa tähtinäyttelijänä.
Saattoiko näyttelijä Suomessa 1955 kokea kovempaa, mutta myös etuoikeutetumpaa kohtaloa kuin päästä Eino Salmelaisen johtamaan teatteriin? Se tiesi armotonta, jopa itkuun johtanutta prässiä, sillä tuo isokokoinen johtaja oli todella vaativa, äksy ja hyvin karkeastikin huomautteleva. Pointti oli vain siinä, että hän monien mielestä oli myös Suomen paras ohjaaja, teatterimies vailla vertaa. Työväen Teatteriin erilaisissa suhteissa olevia näyttelijöitä nähtiin moniakin juuri 1955 filmatussa elokuvassa Tuntematon sotilas. Aikanaan Salmelainen olisi halunnut talliinsa filmin Lammion, Jussi Jurkan, mutta Lahtiseen eliVeikko Sinisaloon oli tyytyminen. Koskela, Kosti Klemelä, lähti talosta pois, mutta tämän kovastikin korvasi Uusitalo eli Veijo Pasanen. Asumaniemi, Vili Auvinen, oli jo jonkin aikaa kuulunut teatteriguru Salmelaisen joukkoihin.
Kahdesta huippulahjakkaasta, varsin samanikäisestä miehestä tulikin Työviksen verraton taistelupari: usein Vili ohjasi ja Veijo näytteli vastanäyttelijänään Vilin vaimo Eila Roine. Esimerkiksi legendaarisessa, suurten katsojalukujen Tukkijoella- esityksessä.
Ainakin allekirjoittaneen silmiin osuneiden muistelmatekstien mukaan Salmelainen tuskin ketään muuta ohjattavaansa niin paljon haukkui, itketti ja kohteli kaltoin kuin horoskoopissa vaakamerkkistä Veikko Antero Sinisaloa. Aikanaan sitten kyllä tuli toisenlaistakin palautetta. Tuskin keneenkään ohjattavaansa hän niin vähän kohdisti näitä negatiivisuuksiaan kuin horoskoopissa vaaka-merkkiseen Veijo Antero Pasaseen.
On luonnehdittu, että ensimmäisenä Eino Salmelaisen palkinnon (1978) saanut Veijo Pasanen oli totaalinen näyttelijä, jossa ilmaisun eri ainekset, puhe, liikunta, ele ja ilme yhdistyivät ihanteelliseksi kokonaisuudeksi. Kirjassaan Teatteriväkeä lähikuvassa sanoo itse Salmelainen:
– Hän on hieno mies parhaassa nykyaikaisessa mielessä vaatimaton, itseään korostamaton, huomaavainen ja avulias, vaivattomasti tilanteen tajuava.
Huomattakoon Pasasen virtuoosisuus toisaalta hyvin traagisten tai synkkien, toisaalta taas hyvin koomisten ja iloisten osien alueilla. Hän näytteli mestarillisesti niin klovnin kuin pirunkin osia. Hienojen roolitöiden lista ehti pitkäksi, vaikka mies valitettavasti menehtyi suhteellisen varhain, vain 57-vuotiaana. Pasasen roolien lista oli tietenkin hyvin pitkä ja siitä voisi poimia monia loistavia töitä, kuten Mikko Majanlahden ohjaama Tshehovin Vanja-enon nimiosa Kellariteatterissa 1977 tai saman ohjaajan sadannen ohjauksen, Bertolt Brechtin Galilein elämän nimiosa nykyisellä Eino Salmelaisen näyttämöllä 1981.
Lapsena veljensä kenkiä ulos päästääkseen odotellut näyttelijä muistetaan esimerkiksi suutari Salinina Kalevi Kalemaan Suutari Salinin perinnössä, ohjaus Mikko Majanlahti, ja suutarinkisällinä Jalmari Finnen Suutarin tyttärissä, jonka hän teki kaksikin kertaa, 1957, ohjaus Kalervo Nissilä, ja 1973, ohjaus Matti Aro. Mestarillisena vastanäyttelijänään hänellä oli kummallakin kerralla suutarimestarin pojantytär Eila Roine.
Ohjaajakseen Veijolla olikin monta kertaa onni saada itseään noin vuotta nuorempi Vili Auvinen ja vastanäyttelijäkseen tämän puoliso Eila Roine, joka oli miestään vain 15 päivää nuorempi. Tuollaisen kolmikon yhteistyötä, ensemblen muita jäseniä vähättelemättä, oli esimerkiksi August Strindbergin Miesvihaajat. Eila Roine puolestaan on sanonut: – Paras vastanäyttelijäni on ollut Veijo Pasanen. Vaikka hänellä olisi ollut täydet mahdollisuudet vetää pisteet itselleen, hän ei tehnyt sitä vaan tuki aina toisen työtä.
Pasanen oli vuodesta 1956 naimisissa ja tytär Outi Maaret syntyi 1957. Vaimo Marjatta oli Eila Roineen erityisen hyvä ystävä ja ollut myös Salmelaisen tallissa. Hän tuli tunnetuksi tanssipedagogina.
Tampereen Työväen Teatteri on ollut tunnettu siellä vallitsevasta hyvästä yhteishengestä. Omalla laillaan sitä (ja samalla Työväen Teatterin ja kaupungin toisen suuren ammattiteatterin, Tampereen Teatterin, välistä yhteishenkeä), pidettiin ja pidetään yhäkin yllä huvilayhdyskunnassa Enonkoskella, lähellä Heinäveden rajaa. Siellä Auviset, Roineet, Majanlahdet ja Pasaset ovat vuosikymmeniä yhdessä hakeneet kauniista kesämaisemista, saunomisesta ym. voimia yhteisiin ponnistuksiinsa niin suuren klassisen teatteritaiteen kuin koko kansalle tarkoitetun hyvän tv-viihteenkin (kuten niin suositun Heikki ja Kaija-sarjan) hyväksi.
Voinee karkeasti jaotella, että Veijo Pasasen pitkä ura tuossa maineikkaassa teatterissa jakautui alkupuolen olotilaan, Titaanien teatteriksikin – eikä suinkaan aivan ilman perusteluja – kutsutun taidelaitoksen Vanhan hengen vaikutuksessa, mutta uran loppupuolella tuo henki oli hieman (eikä ehkä aivan hiemankaan) kateissa jo uskomattoman uuvuttavien ja yhteishenkeä pirstaloivien johtajuuskriisien ja uuden uljaan rakennuksen käyttöönottoon liittyvien yllättävän suurten, puhtaasti teknistenkin ongelmien vuosi.
Pasasen viimeisinä elinvuosina alkoivat eräät Työväen Teatterin ja sen hengen tukipilareista vähitellen osoittaa väsymyksen merkkejä. Erityisen suuri menetys koettiin Vili Auvisen jouduttua jäämään ennenaikaiselle sairaseläkkeelle. Kuin vanhan hengen ehtymisen symbolina väistyi teatterin johtokunnan pitkäaikainen voimamies Unto Kanerva syrjään juuri hieman ennen Pasasen kuolemaa. Pian tämän jälkeen päättyi naapuriteatterin pitkäaikaisen johtajan Rauli Lehtosen valtakausi, joten tietty murros ja uuden ajan alku näyttää koskeneen Tampereen teatterielämää laajemmaltikin kuin vain Hämeenpuiston varrella. Kuka teatterivaikuttaja mahtoikaan kuolla vain puolisen vuotta Veijo Pasasen poismenon jälkeen: no eräs professori nimeltä Olavi Veistäjä.
Eräänä jouluaattona olin isäni, teatterinjohtaja Rauli Lehtosen ja muun perheen mukana käymässä isänäitini haudalla Saarikorven (Lamminpään) hautausmaalla Tampereella. Sen portilla meitä vastaan tuli Veijo Pasanen. Tästä hautausmaamuistosta tulee mieleeni eräs elämykseni, tuo loistava Hamlet, jonka 14-vuotiaana näin Työviksessä Eino Salmelaisen ohjaamana, pääosassa Veijo Pasanen.
Veijo Pasanen (s. 1930) ja Rauli Lehtonen (s. 1928) olivat eräänlaisia Vanhan hyvän ajan Thalian pappeja, joiden pitkille urille tuli oikeastaan lopetus ihmeen samoihin aikoihin: Pasaselle 17.2.1988 ja Lehtoselle eräässä mielessä 31.5.1988. Pasaselle kyllä sikäli traagisemmin, että hän mainittuna päivänä kuoli, Lehtosella vain päättyi 33 vuoden teatterinjohtajan ja 25 vuoden nimenomaan Tampereen Teatterin johtajan ura. Isäni tosin jatkoi sen kuin pystyi töitään jokseenkin yhtä kauan kuin oli ollut Tampereen Teatterin johtajana. Hän mm. esitti pappia Tampereen Työväen Teatterin Kellopeli-appelsiinissa Ossi Räikän ohjaamana. Veijo Pasasen taas esitti pappia Aki Kaurismäen filmissä Klaani (1984); Rauli Lehtonen oli siinä puolestaan tuomari, joka passitti Työväen Teatterin pitkäaikaisen ohjaajan ja johtajan Mikko Majanlahden esittämän hahmon telkien taakse.
