Aurora merkitsee aamuruskoa. Suomalaisen ja ehkä varsinkin tamperelaisen teatteritaiteen ”aamuruskossa” vaikuttikin huomattavasti näyttelijä Aurora Aspegrén, jota on luonnehdittu jopa ensimmäiseksi suomalaiseksi primadonnaksi.
Hän oli syntynyt samana vuonna, 1844 kuin Tampereella syntynyt Minna Canth. Tuon kirjailijan teksteillä tulikin olemaan melkoinen merkitys Aspegrénin ja monen hänen kollegansa ja oppilaansakin taiteilijantiellä.
Auroran, tämän suomenkielisen teatteritaiteen suuren pioneerin äidinkieli oli ruotsi, mutta isä oli suomenkielinen, Kurusta kotoisin oleva Suomen kaartin vääpeli. Hän osti kotitalonsa Toikan, joten hänen näyttelijätyttärensä Aurora Gullstén, sittemmin Aspegrén (1844-1911) ensin käytti nimeä Aurora Toikka.
Vuoden 1865 tienoo oli monessakin suhteessa koko Suomen ja erityisesti sen kulttuurielämän sekä ruotsin ja suomen kielen suhteiden murrosaikaa. Juuri 1865 syntyi sellainenkin käsite kuin kunta, erotettuna seurakunnallisesta hallinnosta. 1863 saatiin kielisäädös, joka mahdollisti suomen käyttöönoton virallisissa yhteyksissä 20 vuoden siirtymäajalla. 1865 sai maamme rahataloudellisen itsenäisyyden , kun suomen hopeamarkasta tuli ainoa laillinen rahayksikkö. Rautatieverkostomme alkoi näihin aikoihin kehittyä: esimerkiksi 1863 valmistui Helsingin ja Hämeenlinnan, 1870 Pietarin ja Riihimäen välinen rautatieyhteys; tuolloin vielä kovin liikkuvaisen, kiertueita tekevän teatteritoiminnan kannalta tuollakin seikalla oli todella suuri merkitys. Yleissivistyksen kannalta erityisen merkittävä oli 1866 annettu kansakouluasetus. Kansansivistys notkahti muillakin tavoin eteenpäin, varsinkin Tampereella, jossa Finlaysonin patruuna Wilhelm von Nottbeck 1866 pani alkuun työläistensä henkiset harrastukset perustamalla Pumpulitehtaan Työntekiäin seuran.
Sanalla sanoen: kansakuntamme, varsinkin sen suomea puhuva enemmistö, oli saanut paljon virikkeitä tullakseen eurooppalaiseksi sivistyskansaksi, jonka varustuksiin kuuluisi myös tasokas, aktiivisesti toimiva teatterilaitos.
Entä suomenkielisen korkeatasoisen näytelmäkirjallisuuden synty? 1865 julkaistiin Kiven Karkurit , 1864 Nummisuutarit, 1866 Kihlaus…
Todellista aamuruskon aikaa oli siis tuon vuoden 1865 tienoo; muistakaamme vielä että vuonna 1865 syntyivät mm. Pekka Halonen, Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius.
Vuonna 1865 saatiin Suomeen ensimmäinen teatterikoulu. Sen ensimmäisiin oppilaisiin kuului Aurora Gullstén. Koulu oli kaksikielinen, mutta ruotsi oli painottuneempi, suomea osasi vain 3-4 oppilasta. Sitä opetti Oskar Gröneqvist, sittemmin tunnettu nimellä Oskari Vilho (1840- 1883.)
Vilhon, tuon Auroran niin tärkeän opettajan ja työtoverin, elämässä tiivistyi ajankohdan suomalainen ja suomenkielinen kulttuuripyrkimys puhtaimmillaan. Hän pääsi 1863 ylioppilaaksi sellaisesta Suomen pioneerihenkisestä kulttuurilinnakkeesta kuin Hämeenlinnan suomalaisesta lyseosta ja hänen äidinkielensä oli suomi.
Tuolloin oli harvinaista, että ylioppilas pyrki teatterialalle, mutta niin teki nyt Oskari, joka pääsi harjoittelijaksi Uuteen Teatteriin Helsingissä, mutta tuskin hän oli päässyt siellä alkuun saaden opetusta teatterinjohtajalta, kun teatteri paloi. Mutta onnettomuus kääntyi onneksi, kun ajan tärkeä kulttuurivaikuttaja professori Fredrik Cygnaeus hankki varattomalle ylioppilaalle varat jatkaa opintojaan Tukholman Kuninkaallisen Teatterin oppilaskoulussa.
Tukholmassa Oskari menestyi niin hyvin, että koulun johtaja kehotti toisia oppilaita pitämään häntä esikuvanaan ja paikka Kuninkaallisessa Teatterissakin olisi tarjoutunut. Mutta Oskarin pyhänä pyrkimyksenä oli luoda Suomeen suomenkielinen teatteri. Tukholman oppilastoverit hämmästelivät: ”Saat odottaa, ennen kuin suomi kelpaa teatterissa -jos se päivä koskaan valkeneekaan.” Tähän Oskari vastasi kiivaasti: ”Suomi kelpaa teatteriin yhtä hyvin kuin ruotsikin, oman maan ja suomenkielen tähden olen tänne tullut, rahasta en välitä enempää kuin että elän. Pääasia on suomen kieli Suomen Näyttämöllä.”
Teatterikoulun opetus lienee ollut nykymittapuun mukaan varsin vaatimatonta ja rasittavan ruotsinkielisen kiertuetoiminnan pirstomaa. Huomattava kuitenkin on,että Oskari Vilho kuten oppilaansa Aurorakin olivat hyviä suomen kielen taitajia. Ja pian kuvioihin ilmestyi eräs Auroraa ei vuottakaan vanhempi oppinut mies, tohtori Kaarlo Bergbom (1843-1906), joka 1865 oli ollut perustamassa Kirjallista kuukausilehteä, missä julkaisi kirjallisuuskritiikkejä ja novelleja.
Bergbom tunsi henkilökohtaisesti Aleksis Kiven. Niinpä hän järjesti tämän näytelmän Lea kantaesityksen Nya Teaterissa 10.5. 1869, josta päivämäärästä katsotaan suomenkielisen teatterin varsinaisesti alkavan. Viittä päivää tätä ennen Kivi oli jättänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle (perustettu 1831) Seitsemän veljeksen käsikirjoituksen. (Muuten: melkoisen tarkkaan samanikäisenä kuin Väinö Linna sitten aikanaan tuli jättämään Tuntemattoman sotilaan käsikirjoituksen kustantajalleen! Huomattakoon vielä, että Linnan tekstien syntymiseen oli paljon vaikuttanut hänen aktiivinen oleskelunsa Tampereen kirjastotalossa, jonka edessä on Aleksis Kiven patsas!)
Lean (joka myös ilmestyi 500 kappaleen painoksena) onnistuneen esityksen innoittamana perustettiin Suomalainen Seura kehittämään suomalaista kulttuuria. Seura jakautui draamalliseen, kirjalliseen ja soitannolliseen osastoon ja Bergbomista tuli draamallisen osaston toinen johtaja. Vuosina 1869-70 hän järjesti suomenkielisiä teatteri- ja oopperanäytäntöjä.
Lean ensiesityksestä tuli maamme teatterihistoriassa hyvin merkittävä siksikin, että pääosaa esitti täysin ruotsinkielinen Charlotta Raa, joka oli urheasti opetellut roolinsa sumeksi. Raasta tuli Aurorallekin esikuva ja innoittaja.
Kolmen vuoden päästä Lean ensiesityksestä, 22.5. 1872 sitten pidettiin Nya teaternin yläkerran ravintolassa Suomalaisen Teatterin perustamiskokous. (Siihen aikaan se kirjoitettiin: ”teateri”). Bergbomista tuli teatterin johtaja melkein elämänsä loppuun eli vuoteen 1905 asti. Apuna hänellä oli raha-asioita ja puvustoa hoitanut sisarensa Emilie Bergbom (1834-1905).
Helsingissä riehuvien kieliriitojen takia teatterin varsinainen toiminta aloitettiin kuitenkin sovinnollisempien kieliolojen Porissa. Varsinkin alkuaikoina tuo teatteri kiertelikin hyvin paljon -milloin Tampereella, milloin Viipurissa tai muuallakin.” Bergbom kyllä ohjasi esityksiä (Poriin lähdettäessä oli harjoitettuna kokonaista 27 esitystä !), muttei ehtinyt juuri olla mukana kiertueilla, koska hänellä oli velvollisuuksia Helsingissä ja hän teki paljon opintomatkoja ulkomaille. Niinpä apulaisjohtaja Oskari Vilho joutui käytännössä lähes aina toimimaan seurueen johtajana, varsinkin näillä raskailla kiertueilla. Uupumaton ja idealistinen, mutta yleiseltä terveydentilaltaan arveluttavan heikko , vain 43 vuotta elänyt Oskari Vilho joutuikin olemaan paitsi näyttelijä myös (omien sanojensa mukaan) ”järjestäjä, affisöörska, masinisti, timmermanni, maalari, kassanhoitaja, kynttilänsytyttäjä, lampunvirittäjä ym. ym.”.
Aurora oli tätä ennen esiintynyt ruotsiksi Westermarkin kiertävässä teatteriseurueessa, mutta Suomalaisen teatterin aloittaessa hän siirtyi siihen esiintyen siitä lähtien yksinomaan suomeksi. Jo 1873 hän meni naimisiin saman teatterin lähinnä huvinäytelmiin soveltuvan näyttelijän August Alfred Aspengrénin kanssa, joka oli hänen itsensä tavoin syntynyt 1844 ja tuli kuolemaan 1912, kun Aurora kuoli 1911. Aspengrénit pysyivät Suomalaisessa teatterissa vuoteen 1887 kunnes perustivat oman seurueen.
Joulukuun 8. päivänä 1872 seitsemän sinfonian tuleva mestari Jean Sibelius täytti seitsemän vuotta ja vasta 38-vuotias Seitsemän veljeksen mestari Aleksis Kivi odotti järkensä valon menettäneenä 23 päivän päästä koittavaa kurjaa loppuaan. Tampereen teatterihistoriassa tämä oli merkittävä päivä, sillä Porissa toimintansa aloittanut Suomalainen teatteri, jossa (muista lähteistä hiukkasen poiketen) ainakin Panu Rajalan Tampereen Työväen Teatterin historian ensi osan mukaan oli näyttelijöinä seitsemän miestä ja seitsemän naista ja joka oli viipynyt Porin Otava-salissa seitsemän viikkoa, saapui silloin pariksi viikoksi esiintymään 1864 rakennetulle Tampereen Seurahuoneelle. Ehkä tuona samana iltana Hämeenlinnassa kävivät 7-vuotiasta pikku Jannea onnittelemassa ainakin jotkut hänen kummeistaan, joita oli seitsemän miestä ja seitsemän naista.
Tällä Suomalaisen Teatterin ensimmäisellä Tampereen vierailukerralla, kuten seuraavillakin kerroilla, näyttää seurueen ylivoimaisesti eniten kehuja kerännyt näyttelijä olleen Aurora Aspegrén, ensin siis Toikka. Kerrotaan hänen suorastaan villinneen jäyhää hämäläistä yleisöä ja saaneen monet ”sisäänhuudot”.
Mutta mitäpä Aurora ja kumppanit sitten esittivät innostuneille tamperelaisille tuolloin 8.12. 1872? Päivämäärästä tulee mieleen, että 8.12. on ainakin nykyään Kyllikin nimipäivä ja tuon palaneen Uuden Teatterin vihkiäisissä 1860, ja myöhemmin uudelleenvihkiäisissä, oli esitetty Topeliuksen laulunäytelmä Kypron prinsessa, jossa tuo prinsessa samaistetaan Kalevalan Kyllikkiin. Lauhkean Topeliuksen oli tarkoitus hälventää täten tuimia kieliriitoja, kun ruotsinkielisessä teatterissa (tosin tietysti ruotsiksi) esitettiin noin perin suomen kieleen sitoutunutta aihetta. Nyt sitten suomenkielisen teatterin uranuurtajat esittivät varsin paljon ruotsinkielistä herrasväkeä omaavassa Tampereen kaupungissa ruotsinkielistä Topeliusta, ei tosin Kypron prinsessaa, vaan täydelle salille annettiin Topeliuksen näytelmät Saaristossa ja Sotavanhuksen joulu. Mutta, ja se on tässä oleellista, he esittivät ne suomeksi.
Hyvin lähellä Aleksis Kiven kuolinpäivää esittivät Aurora ja kumppanit sitten Aleksis Kiveä Tampereella paikassa, jonka osoite myöhemmin olisi ollut Aleksis Kiven kadulla! Ohjelmistossa oli Kihlaus ja myös Kiven myöhäisnäytelmä Margaretha, joka täten pääsi kovin pian valmistumisensa jälkeen Tampereella esille; muuan varhainen todiste siitä, että Tampere todella on, ja oli jo tuolloin teatterikaupunki! Huomattakoon vielä, että Margaretha tapahtuu Suomen sodan aikana 1809 Tampereen ympäristössä!
Näissä Kiven näytelmissä Auroralla oli hyvin tärkeät osuudet. Auroran taiteellisen uranhan ensimmäiset seitsemän vuotta olivat suunnilleen samat kuin Aleksis Kiven elämän seitsemän viimeistä vuotta.
Kivellähän oli vakava alkoholiongelma ja aivan lähellä hänen kuolinpäiväänsä Tampereella esitettiin ranskalaisen Manuelin raittiusaiheinen propagandanäytelmä Työväen elämästä, joka käsitteli tamperelaisenkin työväen ja ehkä hieman herraskaisemmankin väen tuonaikaista suurta ongelmaa, siis juoppoutta. Raittiusseura Tampereelle saatiin vasta 1884.
Läksiäisnäytäntönä tuolla Suomalaisen Teatterin ensimmäisellä Tampereen vierailulla oli P.A. Wolffin kirjoittama, Carl Maria von Weberin säveltämä Preciosa, ensimmäinen suomeksi esitetty operetti; se tosin jouduttiin, päinvastoin kuin Porissa, esittämään ilman kuoroa.
Teatteri kierteli paljon pitkin Suomea Tampereen (Viipurin ohessa) ollessa eräs tärkeimmistä vierailukohteista. Seuraava vierailu, keväällä 1875, kestikin toista kuukautta ja repertoaarissa oli toistakymmentä näytelmää, myös tällä kertaa kiven Kihlaus. Seurahuoneelle oli sitten viime käynnin lisätty lehteri, joten katsojia mahtui nyt peräti 500. Joka ilta ei katsojia tosin riittänyt lähellekään täysisalillista. Aurora villitsi ja itketti iyleisöä tragediennen roolissa Denneryn ja Malliausin draamassa Marianne eli ylhäiset ja alhaiset; yleisen mieltymyksen kerrotaan nousseen ”metelimäiseksi”.
Kolmannen vierailun, alkuvuonna 1878, johti itse Kaarlo Bergbom, jonka hyvät pianistin taidot säväyttivät yleisöä. Tällä kertaa oli viitisen vuotta aiemmin kuollut Aleksis Kivi yhä korostuneemmin esillä ja ”manselaiset” kantaesityksensä saivat niin Karkurit kuin Nummisuutaritkin. Sekä Lea, joka silloisen arvion mukaan oli ”yksi niistä timanteista, joita tuo nuori, mutta aikaisin manalle mennyt vainaja jätti kansallensa.” Kiven näytelmät saivat yllättävän suuren yleisönsuosion, joskin hienompi herrasväki niitä aika lailla karsasti. Ahlqvistin ankarat arvostelut olivat yhä muistissa. Tampereen Sanomien arvostelija myönsi Nummisuutareitten olevan ”ihan tosi kuva maamme talonpoikaisesta elämästä”, mutta valitteli siinä olevasta raakuudesta; Karrin isännänkin olisi pitänyt olla ”uskonnollisempi Runeberg-vainajamme hengessä.” (Hän oli kuollut vuotta aiemmin.)
Suomalainen Teatteri ja Aurora vierailivat pitkään ja useammankin kerran myös Joensuussa. Ehkä heidän jättämänsä perintö vaikutti siihen, että joensuulaiset innostuivat vuosikymmenestä toiseen yhä uudestaan ja uudestaan esittämään nimenomaan Aleksis Kiven näytelmiä ja he tekivät jo varhain jopa oman näytelmänsä Aleksis Kiven elämästä. Perinne ulottui niinkin pitkälle, että kun tamperelainen Rauli Lehtonen 1950-luvulla menestyksekkäästi johti Joensuun Kaupunginteatteria, saavutti hänen itse sovittamansa ja ohjaamansa Seitsemän veljestä tosi suuren yleisönsuosion ja huomattavan valtakunnallisenkin arvostelumenestyksen. Samaten kun Lauri Leino johti samaa teatteria, oli Kivi ohjelmistossa totisesti kunniassaan. Tuo joensuulainen erikoispiirre voi tuntua sikäli oudolta, että eikös Kivi ollut länsi-suomalainen ja hämäläinen, kuinka hän näin täällä Itä-Suomessa säväytti!
Hieman yllättävältä voi tuntua, että Oskari Vilho lähetti Joensuusta kesällä 1873 kirjeen neiti Bergbomille, että voisiko tämä hommata hyvän laulajan neiti Laguksen tänne, koska rouva Aspegrén ei oikein lauluosuuksissaan pärjää, kuten oli todennut niin yleisö kuin näyttelijätkin. Aurora siis hurmasi nimenomaan puheosissa, erityisesti tragediennena, mutta nyt oli kyseessä erityisesti näytelmä, jonka nimikin oli Laululintunen.
Samassa kirjeessä Oskari kertoi: ”Ei missään meillä ole ollut niin harrasta ja innokasta yleisöä kuin täällä; en missään kaupungissa ole tavannut niin jykevää, eloisaa ja laveaa suomalaisuutta kuin täällä.”
30.6. 1873 seurue lähti eläköönhuutojen kaikuessa Joensuu nimisellä laivalla Savoninnaan. Kun he palasivat seuraavana kesänä, odotti laiturilla suuri joukko laulutervehdyksen kajauttavia kansalaisia.
Kesällä 1876 oli teatterilla muita suunnitelmia, joten se ei voinut tulla, vaikka vapaita matkojakin tarjottin. Mutta korvaukseksi Aurora tuli heinäkuussa yksin järjestäen teatteri-illan paikallisten henkilöiden avustamana. Näyteltiin Elli, draama 2 näytöksessä, Tanssikengät ja Tohvelin menetys.
Vuonna 1876 Aurora myös valmisti Suomalaisessa Teatterissa roolinsa, jota on pidetty hänen huomattavimpana saavutuksenaan: Daniel Hjortin Katrin. Morgonbladet kirjoitti: ”Naisista on rva Aspegrén yhä etevin. Hänellä oli soinnukas sympaattinen ääni, hän liikkui vapaasti ja näytteli miltei aina harkitusti ja huolellisesti… Katrina hän tosin muistutti rva Raa-Winterhjelmiä, mutta kuitenkaan hän ei orjallisesti jäljitellyt esikuvaa, vaan loi katrin jossain suhteessa erilaiseksi kuin se ennen on nähty.
Jos rva Aspegrén jäikin esikuvan jälkeen hurjassa tarmokkaisuudessa, sai hän sitä vastoin tuon kovia kokeneen naisen lempeämmän puolen selvemmäksi ja hänen esityksensä oli sen vuoksi kenties enemmän omansa herättämään myötätuntoisuutta.”
Noin seitsemän ensimmäistä Suomalaisen Teatterin vuottaan Aurora oli varsin kiistattomasti Suomen ykkösprimadonna, kunnes hänen nimensä vähitellen alkoi häipyä enemmänkin kulttuurihistoriamme marginaaliin.
On väitetty suomalaiseksi erikoispiirteeksi, ettei meille oikein mahdu miltään alalta muuta kuin yksi suuruus: yksi suuri säveltäjä, arkkitehti, sotapäällikkö, presidentti, pilapiirtäjä… Joten ei meillä niitä tosi suuria teatterin naisdiivojakaan voi olla kuin yksi.
Kaksi vuotta ja yksi päivää tuon edellä selostetun ensimmäisen Tampereen vierailun ensimmäisen esityksen jälkeen hyväksyi tohtori Bergbom erään juuri 17 vuotta täyttäneen hämäläisen maalaistytön Suomalaiseen Teatteriin avustajaksi. Vuonna 1931 ilmestynyt Otavan Iso Tietosanakirja uhraa hänen esittelylleen 107 riviä ja vaikuttavan kuvan Albert Edelfeltin taulusta, Aurora Aspengrén saa 23 riviä ilman kuvaa.
Auroran elämän viime vuosikymmeninä hänen kuten muidenkin suomalaisten näyttelijöiden ja varsinkin naisnäyttelijöiden elämää ja toimintaa paljoltikin sääteli, suhteutti ja varjosti ilmiö nimeltä Ida Aalberg. Jopa Kaarlo Bergbomin tärkeimmäksi toimeksi moni lienee nähnyt suotuisten olosuhteiden ja roolien järjestämisen Ida Aalbergille, kun tämä joskus suvaitsi pistäytyä ulkomaisten voittokulkujensa parista köyhässä kotimaassaan.
Mitä sitten ”takana puhuttiin” -sen voinee jokainen nykyajankin teatterilainen arvata. Ainakin sellaiset suuret näyttelijättäremme kuin Katri Rautio ja Hilda Pihlajamäki arvostivat Aurora Aspegrénia taiteilijana korkeammalle kuin Ida Aalbergia (1857-1915).
Jossain vaiheessa Ida Aalberg näyttää Suomalaisessa Teatterissa sysänneen Auroraa päärooleista enemmän sivuroolien suuntaan. Toisaalta on muistettava, että Ida oli usein ulkomaanmatkoilla (joskus tosin myös Aurora), ohjelmistoa oli paljon ja rooleja kuitenkin riitti. Jopa sellaisen uutuussensaation kuin Ibsenin Nukkekodin puitteissa, joskin pääroolin esitti myös Ida Aalberg ja suurin huomio aikalaisten kuin teatterihistorioitsijoiden parissa kohdistui tietenkin häneen.
Tämän varsin uudenlaisen, modernin ja radikaalin draamakirjallisuuden lapsen, nimellä Nora esitetyn Nukkekodin, saivat tamperelaiset nähdä niinkin pian kuin yhdeksän kuukauden päästä sen kantaesityksen jälkeen. Radikaalina ”realismin raakana pommina” sitä ikäänkuin edelsi Kiven Nummisuutarit ja tuli seuraamaan Canthin Työmiehen vaimo.
Tampereen Sanomat joutui tosin myöntämään rouva Aspegrénin kuten herra Böökinkin suoritusten mestarillisuuden. Mutta… Jälleen runebergilainen idealismi ja porvarillinen moralismi häilyivät lehtikritiikin takana. Voiko sitä noin vain perheenemäntä lähteä kotoaan? Tavallisemmat tamperelaiset katsojat kummastelivat ”ämmän lähtöä”.
Melkein samaan aikaan, kun norjalainen suurkirjailija, teatterin suuri velho Ibsen oli saanut tuon teoksensa valmiiksi, oli Saksassa, Harzin noita-alueella syntynyt tuon teoksen ehkä kuuluisin kriitikko, hstorianfilosofi Oswald Spengler. Näytelmä kuvasi hänen mielestään yhä syvenevää kulttuurimme rappiota ja sivilisoitumista, lapsiköyhän älymystön syntyä ja sitä kautta kulttuurimme kajastavaa loppua. ”Nyt sukeltautuu esille ibseniläisvaimo” hän valitteli. Terveen äitiyden kutsumuksen kuvaamisen asemasta kertoo uusi kirjallisuus ”jonkun Noran tai Nanan sisäisistä konflikteista. Lasten asemasta heillä on sisäisiä konflikteja.”
Miksi Aspengrénin pariskunta jätti puolentoista vuosikymmenen jälkeen Suomalaisen Teatterin ja perusti Suomalaisen Kansanteatterin? Syitä nyt tietenkin oli monenmoisia ja tokihan tuolloin ja vielä paljon jälkeenkin päin monen monet kiertelevät ja kiinteämminkin paikkoihin sidotut teatterikokoonpanot tahtoivat hajota ja jakaantua. Ei varmaan vähiten henkilökemiallisistakaan syistä.
Kansan Teatterista tuli vuosiksi 1887-99 melkeinpä tamperelainen teatteri, se kun antoi tuona aikana siellä peräti 257 näytäntöä -paljon enemmän kuin toisissa vakiovierailupaikoissaan Kuopiossa ja Viipurissa. Ja tämä teatteri panosti ehkä vielä Suomalaista Teatteriakin enemmän Aleksis Kiveen, joskin Tampereelle saatu sellainen uusi lehtitulokas kuin Aamulehti antoi Nummisuutareiden esitykselle aika lailla moitteitakin. Uuden teatterin muut esiintyjät tuntuivat toisinaan liian nuorilta ja kokemattomilta Aspengrénin pariskuntaan verrattuna.
Kansanteatterista tuli edelläkävijä erään erityisesti tamperelaisen teatterielämän erityispiirteen osalta: lastenteatterin ja koululaisnäytäntöjen. Kevätkaudella 1890 annettiin ensimmäiset lastennäytännöt Tampereella, peräti kolme kappaletta alennetuin hinnoin ja ”tyytyväisinä, iloisina paukuttivat nuoret käsiään.” Kasööri Kupiainen jopa kustansi 50 köyhää kansakoululasta ilmaiseksi teatteriin katsomaan ”lauluvoittoista” preciosaa.
Aamuruskon nimikkonäyttelijättären elämänkaaren iltarusko sai haikeita, surullisia sävyjä. Viimeisen vuosikymmenensä ja ehkä hieman pitemmänkin ajan Aurora vietti yksinäistä, sairauksien leimaamaa elämää. Kansan Teatteri loppui 1899. Herra Aspegrén sai ”villityksen” ja jätti vaimonsa. Aurora vetäytyi kotipuoleensa Kuruun asuen osittain siellä, osittain Tampereella. Vaikka reumatismi sitoi hänet vuoteeseen, hän piti loppuun asti oppilaita. Hän toimi ikäänkuin siltana Suomen ensimmäisen teatterikoulun perinnön ja tulevien näyttelijäpolvien koulutuksen välillä. Varsinkin Hilda Pihlajamäki, joka puolestaan loi oman koulukuntansa, kiitti sekä omasta osaamisestaan että niistä avusta, joilla hän opettajanakin herätti huomiota, juuri Aurora Aspegrénia.
Mitä Aurorasta ihmisenä tulee, vakuutti Hilda Pihlajamäki hänen olleen omissa ajatuksissaan kulkeva, joka ei koskaan intrigoinut, hyvin herttainen ja kultainen ihminen, liiankin hyvä ja haavoittuvainen, joka ei osannut pitää puoliaan. Tähän on huomautettava, että sama taisi aika lailla päteä myös oppilaaseen itseensä eli siis Pihlajamäkeen, joka myöskään ei näytä osanneen oikein pitää puoliaan ja on jäänyt liian vähälle huomiolle maamme teatterihistorioissa.
Maria Aurora Olivia Aspegrén kuoli 19.1. 1911. Hänet on haudattu Tampereen Kalevankankaalle. Teatterinjohtaja Kosti Elo kävi hänen haudallaan usein kukkia tuomassa.
