Vili Auviselle teatteriala lankesi luonnostaan. Hänen äitinsä oli näyttelijä, ohjaaja ja teatterinjohtaja Hellin Auvinen-Salmi, isä myös teatterinjohtaja ja näyttelijä Vilho Auvinen.
Hellin-äiti oli näyttelijänä Kuopiossa, Mikkelissä, Lohjalla, Helsingissä ja Viipurissa, teatterinjohtajana ja ohjaajana Kuusankoskella,Varkaudessa ja pisimpään Valkeakoskella, mistä hän jäi eläkkeelle vuonna 1970. Lohjalla syntynyt Vili oli teattereissa äitinsä mukana lapsesta saakka tekemässä erilaisia alan töitä.
Ensimmäinen näyttämöllä esiintyminen oli Kuusankoskella. Hellin Auvinen-Salmi näytteli Kálmánin operetissa Syysmanööverit Marosia, miesroolia, kun hän sai yllättäen pahoja sydänoireita. Vili puki kulisseissa nopeasti ylleen äitinsä rooliasun ja astui näyttämölle. Hän oli nähnyt operetin niin monta kertaa, että osasi sen ulkoa. Näytöstä ei toki voitu keskeyttää. Sen jälkeen Vili alkoi saada muitakin rooleja: oli ensin japanilaispoikana ja pienissä osissa Kaunis Veera-, Elinan surma- ja Pohjalaiset -näytelmissä.
Vili Auvisen isä Vilho kuoli vuonna 1946, mutta äiti avioitui myöhemmin uudelleen – Kuusankoskelta löytyi näyttelijä Veikko Salmi. Varkaudessa Hellin Auvinen-Salmi ohjasi ensimmäisenä työnään Topiaksen Kenraalin morsiamen, jossa Vilillä on päärooli Taavetti Hurskaisena, Veikko Salmi oli kenraali, ja lavalla oli myös Vilin sisko Hely. Vuonna 1950 Vili Auvinen sai nimiroolin J.Alfred Tannerina, jonka äiti ohjasi.
Kahden Varkauden kauden jälkeen Hellin Auvinen-Salmi sai työpaikan Valkeakosken teatterin johtajana, ohjaajana ja näyttelijänä jossa hän viihtyi pitkään, eläkkeelle jäämiseensä saakka vuonna 1970. Veikko Salmi sai paikan näyttelijänä, Vili Auvinen näyttelijä/lavastajana. Hän sai rooleja muun muassa Nummisuutarit- ja Venetsian kauppias-näytelmissä.
Lavastaminen kiinnosti Viliä kovasti ja hän haaveili pyrkivänsä Ateneumiin. Suunnitelmat muuttuivat, kun ohjaaja Aino Mattila näki hänet lavalla ja vinkkasi TTT:n johtaja Eino Salmelaiselle lahjakkaasta pojasta. Sieltä tarjottiin työpaikkaa järjestäjä/näyttelijänä ja Vili Auvinen oli talossa 32 vuotta sairaseläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1985. Vuosien myötä hänestä tuli yksi talon parhaista ja arvostetuimmista ohjaajista.
Vili Auvinen oli pienestä pitäen tottunut tekemään monenlaisia töitä ja Työväen Teatterissa hänestä tuli oikea monitoimimies. Hän näytteli melkein kaikissa esityksissä, toimi ohjaajana, lavastajana, järjestäjänä, puusepän, sähkömiehen, tekniikan ja valaistuksen apulaisena, arkistoapulaisena, tiedottajana ja mainosmiehenä sekä ohjaajan apulaisena useissa produktioissa.
Auvinen ohjasi myös Tampereen Teiniteatteria, sittemmin nimellä Nuorisoteatteri ja muita harrastajaryhmiä Tampereella ja ympäristössä sekä koulutti iltanäyttelijöitä Työväen Teatterissa. Ulkopuoliset hämmästelivät hänen vauhdikasta työtahtiaan.
TTT:sta tuli Vili Auviselle kotiteatteri. Toki hän vieraili ohjaajana myös monissa koti- ja ulkomaisissa teattereissa. Ensimmäinen rooli oli vuonna 1953 Franz Streicherin Yllätyslapsi- näytelmässä, jossa Vili oli kauppiaan pojan roolissa.
Annikki Setälän Prinsessa Tuulenpuuska- satunäytelmässä prinsessana oli Eila Roine ja narrina Vili. Kritiikeissä häntä kiitettiin eloisasta ja notkeasta roolityöstä.
Serpin eli Seere Salmisen näytelmässä Isän vanha ja uusi viidenkympin villitys vaivasi Eero Roineen esittämää isää. Perheen nuorina olivat Eila Roine ja Vili Auvinen, jotka ”näyttelivät nasevasti”. Ohjaajana oli Eino Salmelainen apunaan Aino Mattila.
Työväen Teatteri hankki Vili Auviselle myös asunnon; talon ylimpään kerrokseen tuli näyttelijöille Väinölä- asuntola. Vilin modernia sisustusta esiteltiin jopa Seura-lehdessä vuonna 1954. Samana vuonna Vili sai myös Nuoren näyttelijän kunniamaininnan.
Pian Auvinen sai lisää pieniä rooleja. Topeliuksen Prinsessa Ruususen nimiroolissa oli Kaija Sinisalo, mestarikokkina Eero Roine ja hänen oppipoikanaan Vili Auvinen.
Herbert Greveliuksen Pieni pesä oli pienimuotoinen näytelmä asuntopulasta. Vili Auvinen ja tuleva vaimo Eila Roine esittivät nuorta tukholmalaisparia, Sylvi Salonen oli reipas kuorma-autoilijan vaimo.
Wilho Ilmarin ohjaamassa Willian Shakespearen Venetsian kauppiaassa Vili Auvinen ”hämmästytti jälleen liikunnan ketteryydellään”, josta oli tullut hänelle jo aiemmin kiitosta.
Maila Talvion romaanin Kihlasormus pohjalta oli Serp sovittanut näytelmän. Eino Salmelaisen ohjauksessa Vili Auvinen sai ensimmäisen suuren roolinsa porvarillisen perheen Tommi-poikana, joka ajautuu hämärien pirtutrokareiden pariin. Tulkintaa pidettiin hyvänä.
Vincent Carrollin Humaltunut kylä oli irlantilaiskylän kuvaus ja taas kiitosta sai Vili Auvinen huimine ilmalentoineen. Hän tuntui vain kehittyvän näyttelijänä ja saikin vuosien mittaan tehdä lukuisia rooleja. Teatterinjohtaja Eino Salmelainen alkoi luottaa Viliin ja otti hänet usein apulaisekseen.
Kihloihin pari meni toukokuussa 1955 ja häät pidettiin heti kesäkuun 4. päivänä, rukouslauantaina, joka oli näyttelijöiden vapaapäivä. Vihkiminen tapahtui Aleksanterin kirkon kappelissa, hääjuhlaa vietettiin Eilan lapsuudenkodissa Voiman talossa.
Seuraavana keväänä syntyi parin ensimmäinen lapsi, Tommi Petteri. Kun hänen ihonsa muuttui keltaiseksi, Eila vei hänet lentokoneella Helsinkiin Lastenlinnaan. Tutkimuksissa todettiin, että vauvalta puuttuivat kokonaan sappitiehyeet. Lääkäri kertoi tällaisten lasten voivan elää kolmivuotiaiksi, mutta Tommi Petteri eli vain kolme kuukautta.
– Häntä hoidettiin erinomaisesti Pyynikin sairaalassa ja lähdön hetkellä itkivät kanssamme yhdessä hoitajat ja lääkäritkin. Lääkäri neuvoi, että suruun voi auttaa vain uusi lapsi, ja jo vuoden kuluttua, 1957, syntyi Tommi. Nuorin poika syntyi 1965 ja hänet kastettiin ensimmäisessä nauhoitetussa Heikki ja Kaija -televisiolähetyksessä Janneksi, kertoo Eila Roine.
Vili Auvinen ja Eila Roine olivat lähes kymmenen vuoden ajan Heikki ja Kaija -ohjelman päätähdet. Alussa lähetykset näkyivät vain harvoille Tam-vision ja myöhemmin Tes-vision kautta – televisiovastaanottimiakaan ei ollut paljon. Ohjelmasta tuli kuitenkin hyvin suosittu ja nykyisin se on kulttimaineessa.
Vilin ja Eilan ohella mukana olivat mm. Liisa Roine, Veijo Pasanen, Sylvi Salonen ja Janne Auvinen. Janne tuli niin suosituksi, ettei perhe voinut matkoillaan pysähtyä edes kahville, kun ihailevat mummot tulivat häntä laumana katsomaan. Pieni Janne pelästyi mokomaa.
Heikki ja Kaija tekivät televisiohistoriaa, ja yhä vielä Eila muistetaan Kaijana. Eila toivoo kuitenkin, ettei häntä muistokirjoituksessa muistettaisi vain Heikistä ja Kaijasta.
– Jos minut aikanaan tuollaiseen yhteen rooliin laitetaan, niin varmasti tulen kirjoittajalle kummittelemaan, hän vakuuttaa Eila -kirjassa.
Vili Auvinen aloitti opiskelun Tampereen Yhteiskunnallisen korkeakoulun draamastudiolla vuonna 1961. Päästötodistuksen saajina oli tuttuja nimiä kuten Kalevi Kahra, Olavi Ahonen, Kaija Siikala, Martti Kainulainen, Tauno Karvonen sekä Mikko Majanlahti ja Kai Savola, joista tuli myöhemmin TTT:n johtajia. Opiskelun jälkeen Vili Auvinen sai ensimmäisen suuren ohjauksensa vuonna 1963, Martti Larnin Neljäs nikama-näytelmän. Satunäytelmät Lumikki ja Taikakukka Vili oli jo ohjannut – jälkimmäisessä teki ensiroolinsa pienimpänä apinana oma poika Tommi.
Mutta Larnin Neljäs nikama oli vaativa työ. Kirja oli aiheuttanut kohua ja sitä pidettiin moraalittomana. Siinä kritisoitiin amerikkalaista elämäntapaa ja yhteiskuntaa armottomasti. Ilman kirjailijan tietoa se oli jopa käännetty venäjäksi.
Näytelmän pääroolissa oli Veijo Pasanen ja mukana olivat myös Veikko Sinisalo, Sylvi Salonen, Ossi Kostia, Marja-Sisko Aimonen ja Eero Roine. Esitys sai kiittävät arvostelut, ja Vili Auvisen ohjaajantie uutta vauhtia.
Aamulehden Olavi Veistäjäkin ennusti, että ”TTT on saanut Vili Auvisesta hyvän näyttelijän lisäksi myös kunnon ohjaajan”. Esitys ja ohjaus saivat laajaa huomiota myös valtakunnan lehdistössä.
Seuraava työ Vilillä oli sokean eunukin rooli Friedrich Dürrenmattain näytelmässä Vanhan naisen vierailu, jonka ohjasi Eugen Terttula. Roolit seurasivat toisiaan, ja niitä hän oli ehtinyt jo kymmenen vuoden aikana näytellä lukuisia. Ohjaaminen kuitenkin kiinnosti ja siitä tuli Vili Auviselle tärkeä loppuelämän työ.
Auvinen ohjasi kymmeniä näytelmiä, mutta yksi suosituimmista oli Teuvo Pakkalan Tukkijoella. Auvinen teki siitä musikaalinomaisen, vetävän ja mukaansatempaavan musiikkinäytelmän, jota esitettiin pitkään. Viimeiset näytökset nähtiin Ilmajoen musiikkijuhlilla vuonna 1986.
Leena Härmän Viekää tuhkatkin pesästä sai myös suuren suosion, pääroolissa Janhuskana oli Sylvi Salonen. Kellariteatterissa esitetty Per Olov Enqvistin Miesvihaajat on erityisesti jäänyt mieleen vahvalla tekstillään ja erinomaisilla näyttelijäntöillään. Veijo Pasanen August Strindberginä, Eila Roine Siri von Esseninä, Raili Veivo Marie Davidina ja Reino Kalliolahti Viggo Shiwenä loistivat Vili Auvisen upeassa ohjauksessa.
Erityisesti Vili Auvinen muistetaan Dario Fon näytelmien taitavana, nopeatempoisena ja mielikuvitusrikkaana ohjaajana. Vivica Bandler ohjasi vuonna 1963 Työväen Teatteriin farssin Arkkienkelit eivät vedä höplästä. Vili, Veijo Pasanen ja Olavi Ahonen revittelivät näyttämölle uskomattomia tyyppejä, ja Vili sai elinikäisen Fo-herätyksen. Hänestä kehittyi maan paras Dario Fon näytelmien ohjaaja. Jokainen, joka on nähnyt hänen ohjaamansa Ei makseta, ei makseta muistaa varmaan nauraneensa katketakseen, hyvä ettei tuoleilta pudottu.
Jo seuraavana vuonna Auvinen sai ohjattavakseen Dario Fon näytelmän Kaksi pistoolia: toisella mustat, toisella valkoiset silmät. Kolmen vuoden kuluttua Kellariteatterissa nähtiin Fon Varasta jalka, saat onnea rakkaudessa. Myöhemmin ohjelmistossa olivat mm. Fon näytelmät Rouva joutaa pellolle, Seitsemäs käsky:Varasta vähän vähemmän, Ei makseta, ei makseta, Anarkistin kuolema ja Melkein sattumalta nainen – Elisabeth, joka jäi vuonna 1985 Vili Auvisen viimeiseksi ohjaukseksi.
Dario Fo oli vierailulla Tampereen Teatterikesässä ja vaikuttui TTT:n tavasta tehdä teatteria. Hän kutsui näyttelijöitä Italiaan, Umbriaan, jossa kurssitti näyttelijöitä. Näytelmän aiheena oli Fota kiinnostanut Elisabeth.
Monien vaikeuksien jälkeen Tampereelta matkustivat Matti Viironen, Pekka Lukka, Marja-Sisko Aimonen, Ahti Jokinen, Antti Seppä ja Vili Auvinen. Auvisen piti avustaa Dario Fota ohjaamisessa, mutta molemmat olivat aika rasittuneita.
Koulutuspaikan nimi oli Alcatraz kuuluisan amerikkalaisen vankilan mukaan. Melkomoiselta vankilalta se Eila Roineen mukaan tuntuikin: vanha huonokuntoinen linna keskellä erämaata eikä mukavuuksia juuri ollut, sisiliskoja ja rottia kyllä. Aamulla harjoitukset alkoivat yhdeksältä ja kestivät iltakahdeksaan joka päivä. Kuuden viikon aikana oli puolitoista vuorokautta vapaata, joten mitään lomailua se ei ollut. Neljänkymmenen asteen helle ei helpottanut asiaa, ja osa näyttelijöistä oli pyörtymäisillään.
-Italiassa näytelmä ei valmistunut, mutta Vili Auvinen viimeisteli sen täällä esityskuntoon. Aikamoinen pettymys se oli hänellekin, kun odotukset olivat olleet niin suuret, kertoo Eila Roine.
Näytelmä jäi Vili Auvisen viimeiseksi; hän oli palanut loppuun eikä ollut enää työkykyinen. Syksyllä 1985 hän jäi sairaseläkkeelle 54-vuotiaana tehtyään TTT:ssa 32 vuotta erinomaisia rooleja, ohjauksia ja paljon muitakin töitä. Loistava teatterimies nukkui pois 2.8.1996 pitkään sairastettuaan.
Poika, Kuopion kaupunginteatterin johtaja Tommi Auvinen, on jatkanut ansiokkaasti hänen työtään ja ohjannut paljon myös Dario Fon näytelmiä.
————
Tämä artikkeli (lisäkuvineen) on alunperin julkaistu EINO-lehden numerossa 1/24, jonka sähköisen version voi ladata TÄSTÄ.
