Aamulehti
Pommit tuhosivat Olavi Vesterahlin kodin. Talvisodan rauhanteossa 1940 hän menetti kotikaupunkinsa Käkisalmen. Evakkona ja kaiken omaisuutensa menettäneenä Olavi Veistäjä päätyi Tampereelle keväällä 1940. Työtön päätoimittaja sai Aamulehdestä kesätoimittajan paikan ja syksyllä vakituisen uutistoimittajan paikan päätehtävänään hoitaa toisen maailmansodan uutiset. Samalla hän kirjoitti teatteri- ja elokuva-arvosteluja. Hän keksi itselleen nimimerkin: Parras. Sodan jälkeen Veistäjä sai vastuulleen Aamulehden Kirjallisuus ja taide -osaston. Kesäisin hän lomitti toimitussihteerien vuoroja ja kirjoitti jännityskertomuksia (nimimerkkeinään Kunto Kari ja Timo Tiura). V. 1961 Veistäjän työpariksi tuli Erkka Lehtola. Vähitellen osasto kasvoi neljän toimittajan kulttuuritoimitukseksi. V. 1976 professori Olavi Veistäjä luovutti esimiehen tehtävät Erkka Lehtolalle ja jäi 68-vuotiaana eläkkeelle. Hän jatkoi kuitenkin vielä pelättynä ja arvostettuna teatterikriitikkona. Viimeisen arvostelunsa hän kirjoitti pyynnöstä Ilta-Sanomille. 78-vuotias kriitikko lensi Göteborgiin katsomaan Jouko Turkan näytelmän Kött och kärlek. Olavi Veistäjä kuoli halvaantuneena 27.8.1988, Tampereen Teatterikesän aikaan.
Pyynikki
Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas ilmestyi 1954. Edvin Laine teki siitä elokuvaa jo muutaman kuukauden kuluttua. Pyynikin uusi kesäteatteri aloitti toimintansa kesällä 1955 Olavi Veistäjän johtamana. Neljä vuotta myöhemmin valmistui pyörivä katsomo. Kesällä 1961 Pyynikillä esitettiin Veistäjän ja Laineen sovittama Tuntematon sotilas. Siitä tuli kaikkien aikojen menestys: yhdeksänä kesänä 372 esitystä ja lähes 350 000 katsojaa. Kultakaivos, josta Veistäjä ei kuitenkaan ensimmäisen kesän jälkeen nostanut sovittajalle kuuluvia tekijänpalkkioita. Olavi Veistäjä tilasi Pyynikille uusia näytelmiä, luki ja paikkasi. Kun laatu ei kelvannut, palattiin koettuihin nimiin: Sillanpää, Strindberg, Wuolijoki, Munk, Canth, Linnankoski, Aho, Päätalo… Veistäjäkin erehtyi. Toiminnanjohtaja Veli Sandell ehdotti Shakespearen Kesäyön unelmaa tshekkiläisen Jiri Menzelin ohjaamana. Veistäjä vastusti jyrkästi, mutta jäi yksin ja joutui antamaan myöten. Esitys oli huikea (Veistäjän adjektiivi!) menestys. Veistäjä ihastui ja antoi anteeksi. Kuolemansairaana Veistäjä vielä piti näytösten aikana puhelinyhteyttä Pyynikille. Kun Veli Sandell raportoi, että esitys oli jouduttu sademyrskyn takia keskeyttämään, professori laukaisi puhelimeen tiukan käskyn: ”Esitys on vietävä loppuun.” Sade taukosi, kansa palasi katsomoon ja esitys vietiin loppuun.
Salmelainen
Opiskelija Olavi Vesterdahl kirjoitti v. 1934 Käkisalmen Sanomiin murhaavan arvostelun Helsingin Kansanteatterin ensi-illasta. Teatterinjohtaja Eino Salmelainen raivostui ja lopetti kriitikonalun vapaaliput. Tästä yhteenotosta alkoi Olavi Veistäjän ja Eino Salmelaisen ýhteinen teatteritaival ja lopulta syvä ystävyys. Tampereen Työväen Teatterin johtajana Salmelainen kutsui Veistäjän jopa seuraamaan harjoituksiaan. Veistäjä sanoi v. 1968: ”Olimme henkiystäviä. Suhde oli täysin luottamuksellinen, mikä ei ollut yksinomaan hyvä asia. Kyllä se rajoitti minun kritiikintekoani. Mutta oli siitä suurta hyötyäkin, sillä niin pääsin teatteriin sisään.” Ystävyys päättyi järkyttävään riitaan. Pari vuotta ennen kuolemaansa Salmelainen ohjasi Tampereen Teatterissa Leena Härmän näytelmän. Esitys oli surkea, ja Veistäjä teki esityksestä ympäripyöreän mutta tylyn kritiikin. Salmelainen loukkaantui ja teki Uuteen Suomeen kirjoituksen, joka taas loukkasi syvästi Veistäjää. Sovinnoneleenä Veistäjä pyysi Salmelaiselta kirjoitusta Aamulehteen. Teksti tuli, mutta se oli niin sekava, että Veistäjä ei sitä julkaissut. Tästä taas Salmelainen suuttui. Viimeisen sanan sanoi Veistäjä – Salmelaisen nekrologissa, jonka hän kirjoitti etukäteen valmiiksi. Herkkä, kaunistelemattoman lämmin muistokirjoitus.
Punainen teatteri
Olavi Vesterdahl oli saanut elinikäisen änkytysvian 1918, kun heidän kotiinsa tunkeutunut punakaartilainen osoitteli häntä aseella. Tämä muisto sekä pari vuosikymmentä myöhemmin Karjalan menetys jättivät häneen lähtemättömän punakammon. Mutta hyvä taide mursi aukkoja tähän suojamuuriin. Hella Wuolijoen Niskavuoret Veistäjä hyväksyi Pyynikille. Kesällä 1969 hän suostui ottamaan Pyynikille Arvo Salon luonnosteleman Mustalaisoperetin, jonka ohjaajaksi Veistäjä kutsui Jouko Turkan. Turkka ja Veli Sandell lopulta kirjoittivatkin tekstin esitettävään kuntoon. Hannu Salamaa ei Pyynikillä esitetty, mutta: ”Minä luen hyvin mielelläni Hannu Salamaa. Ensin pettyy ja ärsyyntyy, mutta sitten rupeaa miettimään. Jukolavita, täytyyhän siinä jotakin olla! Ja löytyihän se.” Entä Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg? ”Molemmat ovat eteviä teatterimiehiä, pystyviä ohjaajia. He tekevät hyvää teatteria eivätkä pyri ideologiansa pakkosyöttöön. En käsitä, miksi en kiittäisi heidän tuloksiaan.” Jouko Turkka oli kova pala. ”Yhdessäkään Turkan ohjauksessa en muista havainneeni huumoria.” Turkalla oli Veistäjästä selvä mielipide: ”Äärimmäisen tunnekylmä ihminen, kaikissa suunnanmuutoksissaan jotenkin kelminomainen. Veistäjä oli konna.”
Parras
Olavi Veistäjän lehtimiesaikoina toimittajat käyttivät nimimerkkejä enemmän kuin omaa nimeään. Veistäjä kirjoitti teatterista koko lehtimiesuransa ajan Parraksena ja kuvataiteista Teikarina. Parrasvaloista-pakinoissaan Veistäjä irrotteli ja otti railakkaasti kantaa. Teattereissa suorastaan pelättiin sunnuntaita, jolloin Parras räiskyi palstallaan. Parras nautti, kun teatterissa kiehui ja kuohui. ”Punaisen teatterin” aikaan 1960- ja 1970-luvulla Parras taisteli yltiöradikalismia vastaan ja voi lopulta tyytyväisenä todeta, kuinka hyökkäys oli torjuttu. Olavi Veistäjä vaikutti suomalaisen teatterin kulisseissa. Virittelemiään hankkeita hän toi näyttävästi esille lehtiteksteissään. Näyttelijäkoulutuksen aloittaminen Tampereen yliopistossa oli Veistäjän ansiota. Samoin Tampereen teatterikesän perustaminen saa paljosta kiittää Veistäjää. Pyynikin kesäteatterista puhumattakaan. Olavi Veistäjä ”löysi” teattereihin hyviä johtajia: Tampereen Teatteriin Sakari Puurusen, Kalervo Nissilän, Rauli Lehtosen ja Esko Roineen, Tampereen Työväen Teatteriin Kai Savolan, Tampereen näyttelijäkoulutukseen Matti Tapion. Parraksen ohjaus ulottui teatterissa peräseinälle asti. Lavastajien piti tehdä näyttämökuvia, joiden myötä katsoja kokee oikean illuusion. Hän ei hyväksynyt kulisseihin maalattuja huonekaluja eikä tyhjiä matkalaukkuja näyttelijän muka raahattavaksi. Kun näytelmässä syödään, on syötävä todella. Parras opetti yleisöäkin. Katsojien piti tukea näyttelijöitä, olla elävästi esityksissä mukana.
Olavi Veistäjän kannustava työ teatterin hyväksi jatkuu vielä vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen. Hän määräsi testamentissaan huomattavan rahasumman nimikkorahastoonsa Suomen Kulttuurirahastossa. Joka toinen vuosi rahastosta jaetaan Olavi Veistäjän palkinto ansioituneille teatterintekijöille.
Parraksen tunsivat kaikki Aamulehden lukijat ja teatteriväki kautta maan. Nimimerkki Teikari jäi aikaa myöten Parraksen varjoon, mutta kuvataidekirjoittajanakin Veistäjä teki uraauurtavaa työtä vuosikymmeniä. Hän arvioi Tampereen näyttelyt ja arvioi samalla varmuudella taidetanssiesityksiä, lausuntailtoja sekä kirjoja. Operettia ja oopperaa Veistäjä ei harrastanut. Musiikki kaiken kaikkiaan oli hänelle vieras taiteenala. Muulta osin Olavi Veistäjän työnkuva kattoi jokseenkin kaiken luovan taiteen niinä yli 20 vuotena, jolloin hän hoiti Aamulehden kulttuuriosastoa yksin.
Jussi
Elokuva-arvostelijana Veistäjä oli lahjomaton. V. 1943 ensiesitetty Katariina ja Munkkiniemen kreivi oli ”tyhjänpäiväistä, herkkätunteisia koulutyttöjä itkettävää ajanvietettä”. Tauno Palolta puuttui ”kaikki ihmiskuvauksellinen uskottavuus” (Hilja maitotyttö, 1953).
Veistäjä oli elokuvankin tekijä. Kun Edvin Laine ryhtyi ohjaamaan elokuvia sotavuonna 1943, hän pyysi ystäväänsä Olavi Vesterdahlia kokeilemaan käsikirjoitusten tekoa. Vesterdahl muokkasi jostakin lukemansa onnettoman rakkaustarinan. Näin syntyi elokuva Ristikon varjossa, käsikirjoitus Olavi Vesistö. Käsikirjoittaja sai Jussin sekä palkkion, joka vastasi hänen vuosipalkkaansa Aamulehdessä. Tämän jälkeen Veistäjä käsikirjoitti Laineen ohjattavaksi seitsemän ja Vilho Ilmarille yhden elokuvan. Ikämiehenä Veistäjä sanoi, että nämä elokuvat olivat hänen elämänsä pahin synti. ”Ja nyt niitä tulee televisiosta kaiken kansan pällisteltäväksi.”
Kuningas kulkureitten
Kouluvuosinaan Olavi Vesterdahl oli lupaava pikajuoksija. Sata metriä 11,5 ja Tampereen kisoissa 1929 oppikoulujen mestaruus ruotsalaisviestin ankkurina. Hän harrasti myös purjehdusta. Vesterdahlin veljekset – Verneri ja Olavi – kuuluivat sekä suojeluskuntaan että Viipurin Kotkat-partiolippukuntaan. Opiskeluvuosinaan Olavi toimi Suomen Partiopojat ry:n sihteeri-toiminnanjohtajana. Niinä aikoina hän myös sanoitti laulun, jota partiolaisten iltanuotioilla yhä lauletaan: Kuningas kulkureitten, salojen, maanteiden, kussa kuljenkaan. Olavi Veistäjä oli elämänsä loppuun asti sekä nopea toimija että uutta etsivä ideoija. Hänessä oli sekä pikajuoksijaa että tuntemattomienkin rastien vaeltajaa. Hän innostui yhtä hyvin ”italialaisesta terroriteatterista” (Jouko Turkan määritelmä Dario Fon teatterista) kuin englantilaisesta jalkapallosta. Kerran hän kävi katsomassa jääkiekko-ottelun Hakametsän hallissa. Teatterimies, jolla oli monta erilaista roolia!
Gunnar Olavi Veistäjä (v:een 1947 Vesterdahl).
– S. 27.4.1908 Käkisalmi
– K. 27.8.1988 Tampere
– Vanhemmat: päätoimittaja Albert Verneri Vesterdahl ja Karin Teresia Rundqvist.
– Puoliso: Irja Johanna Pilhjerta-Pajula.
– Ylioppilas Viipurin yhteiskoulussa 1929. Kirjallisuuden ja valtio-opin opiskeluja Helsingin yliopistossa.
– Käkisalmen Sanomien toimittaja 1934, päätoimittaja 1935-40.
– Aamulehden kulttuuriosaston esimies, teatteri- ja kuvataidearvostelija 1940-76.
– Tampereen kaupungin kuvaamataidetoimikunnan puheenjohtaja 1953-71.
– Tampereen teatterikerhon puheenjohtaja 1953- 87.
– Tampereen teatterikesän perustajia ja johtaja 1968-87.
– Pyynikin kesäteatterin johtokunnan puheenjohtaja 1955-70.
– Valtion näyttämötaidetoimikunnan jäsen 1968-71, puheenjohtaja 1974-76.
– Eino Salmelaisen Säätiön varapuheenjohtaja 1968.
– Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan näytelmäsovitus Edvin Laineen kanssa Pyynikille 1961.
– 8 elokuvakäsikirjoitusta. Ristikon varjossa-elokuvasta Jussi-palkinto 1945.
– Suomen Kulttuurirahaston Olavi Veistäjän rahasto, per. Olavi Veistäjän, Tampereen Teatterikerhon ja Aamulehden lahjoituksin 1986. Olavi Veistäjän palkinto valtakunnallisesti merkittävistä teatteriteoista jaettu vuodesta 1988.
– Professorin arvonimi 1969.
