Ossi Veikko Räikkä syntyi 21.9.1935 Karinaisissa. Opiskeltuaan opettajaksi Raumalla hän siirtyi Suomen Teatterikoulun ohjaajalinjalle 1960–63. Sieltä hänet kiinnitettiin suoraan Joensuun Kaupunginteatteriin, ensin apulaisjohtajaksi, sitten johtajaksi 1965–68. Kun teatterin taloudenhoitaja Reino Levander haastatteli Räikkää, tämä oli kysynyt onko totta, että Joensuun kaduilla on nähty karhu. Levander vastasi että kyllä, mutta teatterin henkilökunnalle oli päätetty hankkia kiväärivarustus. Tämä Räikän mukaan sinetöi hänen ja puolisonsa tulon Joensuuhun.
Vuonna 1965 Joensuuhun valmistui 70-paikkainen kellariteatteri, samana vuonna kuin TTTn Kellariteatteri. Joensuun kellariteatterin avasi Ossin ohjaama Kuka pelkää Virginia Woolfia? Kohtalo lähetti jo vajaan puolen vuoden päästä päänäyttämölle tuhoisan tulipalon. Katastrofin vuoksi 16 teatteria antoi lahjanäytännön Joensuun Teatterin hyväksi.
Joensuulaiset eivät teatteritarjonnan suhteen suinkaan eläneet perämetsässä. Räikkä ohjasi esimerkiksi James Baldwinin ajankohtaisen, osin tositapaukseen perustuvan näytelmän Laulu valkoiselle herralle, joka oli viikkoa aikaisemmin saanut ensi-iltansa TTT:ssa.
Ossi Räikkä sai töistään kriitikoilta pääsääntöisesti kiitosta. Ehkä eniten ristivetoa aiheutti 23.10.1966 ensi-iltaan tullut Lapualaisooppera. Aika Joensuun Kaupunginteatterissa oli Räikän perheelle (johon kuului myös 1962 syntynyt Tanjalotta ja 1965 syntynyt Viliteppo) varsin hyvää aikaa. Henki teatterin henkilökunnassa oli hyvä; tulipalokin vain lujitti sen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
Joensuun jälkeen Räikkä siirtyi radikaalina ja uudistavana pidettyyn Turun Kaupunginteatteriin ohjaajaksi 1968–71. Turussa Räikkä ohjasi yksitoista kappaletta, mm. Sirkusprinsessan ja yleisön suosikin Kolmen pennin oopperan. Ja sellaisenkin teoksen kuin Veturi-Vili ja Millipilli. Kun Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg tulivat tekemään uudistavaa teatteria Turkuun, Räikän pariskunta siirtyi Poriin. Laila näytteli ja Ossi johti teatteria 1971–73. Teatteri esitti paljon kotimaisia kantaesityksiä, mm. Lauri Kokkosen Ruskien neitsyt. Muistan tämän 18-vuotiaana näkemäni esityksen puhuttelevana ja vauhdikkaana, joskin kuului myös epäilyjä tuon Itä-Karjalan miehitystä kuvaavan näytelmän historiallista todenperäisyydestä.
Syksyllä 1973 Räikkä aloitti oikein Karhun voimalla ohjaajantyönsä Tampereen Teatterissa. Karhun Esa, jota esitti ”uskomattomalla liikunnan ja raivon näytteellä” Harri Rantanen, oli tärkeä henkilö Santeri Alkion Puukkojunkkareissa. Jorma Panulan sovittamia pohjalaisia kansanlauluja käyttävän Puukkojunkareiden ensi-ilta oli kymmenen vuotta West Side Storyn sensaatiomaisen ensi-illan jälkeen. ”…jyrisevää, salamoivaa, täyden iskuvoiman kannattamaa teatteria”, kirjoitti Olavi Veistäjä. Seuraava suurtyö, Yrjö Tapperin taidolla lavastama ja Harri Tapperin pitkälti Räikän ohjeiden mukaan kirjoittama Nuijamieht, jäi kriitikoiden mukaan sekavaksi ja liikaa yrittäväksi. Tapani Perttukin oli välillä jalo Jaakko Ilkka, välillä iskelmälaulaja (Toni Edelmanin musiikilla).
1900-luvun Tamperetta kuvaavassa, Eila Pennasen kahdesta romaanista sovitettussa Ruusuköynnös –näytelmässä, Räikän luonnehdittiin kehittyneen henkilöohjaajana. Jotkut kokivat näytelmän kuitenkin liian radikaalina, tosin Helsingin Sanomien Kirsikka Siikala olisi kaivannut tuota radikaalia kriittisyyttä enemmänkin. 1970-lukuhan oli Suomen teatterielämässä melkoista vasemmistoradikalismin aikaa. Eikä Ossi Räikkä saati hänen puolisonsa Laila paljoa peitellyt näkemyksiään. Joillakin Tampereen Teatterin ystävillä alkoi tässä vaiheessa hieman ”keittää yli”. Lars Sandbacka kirjoittikin Aamulehteen 16.5.1975, että TT ajaa Työväen Teatterista ”vasemmalta ohi.” Nuijamiehet ja Ruusuköynnös olivat hänestä ”niin vasemmistoideologisia näytelmiä että ei uskoisi istuvansa vanhan kunnon Tampereen Teatterin katsomossa.”
Räikkä oli ohjaaja, joka ei pelännyt kovaakaan dramaturgista työstämistä, josta Ruusuköynnös oli hyvä esimerkki. Ibsenin Kansanvihollisen kohdalla poistettiin kenraaliharjoituksessa toinen näytös kokonaan ja muutama henkilökin karsittiin. Ibsenin näytelmästä löytyi yllättävää ajankohtaisuutta: kylpylän vesi havaitaan saastuneeksi samaan aikaan kun lehdissä kerrottiin myrkkylaivurista. Laila Räikkä esitti tulisieluista ja vapaamielistä tohtori Stockmanin tytärtä. Toisenlaista vapaamielisyyttä esiintyi Räikän ohjauksessa Decamerone. Vauhtia ja hauskuutta piisasi, eikä protestointi liittynyt niinkään poliittisiin kuin eroottisiin rohkeuksiin.
Tampereen Teatterissa oli mielellään esitetty Maria Jotunia; olihan niihin käytettävissä talon oma ohjaaja Hilkka Silanen. Jo ties monetta vuotta esitettiin jättimenestyksen saanutta Suhteita-sikermää, jossa tarvittiin vain kolme naista. Tämän intiimin Jotunin vastapainoksi valmistui keväällä 1976 Räikän näkemys Jotunin keskiajalle sijoittuvasta historiallisesta draamasta Klaus, Louhikon herra. Rymistely ja ovien paukuttaminen jylläsi. Näytelmän lämpimänä, viisaana ja tasoittavana isoäitihahmona nähtiin – Hilkka Silanen.
Neljäs kausi alkoi hienosti Pikkuteatterissa Mrozekin näytelmällä Emigrantit. Esitys oli vaikuttava ja vieläkin muistelen sitä (näin sen 21-vuotiaana). Esittäjiä oli vain kaksi: Olavi Niemi poliittisena pakolaiskirjailijana ja Kalevi Honkanen siirtotyöläisenä. Toinen Pikkuteatterin mieliinpainuva esitys oli Väinö Vilhelm Järner näytelmä keväällä 1977: Juhlat uima-altaassa, terävä kuvaus elintasokilpailun sokaisemista ihmisistä. Siinä Harri Laurikka sukelsi rohkeasti 30 sentin syvyiseen veteen.
Luottonäyttelijä Harri Rantanen oli jo Porissa ollut Räikän ohjauksissa. Puukkojunkkareiden riehuvasta Esa Karhusta oli tultu syksyn 1978 ensi-illan pääosaan, maalari van Goghiin näytelmässä Van Gogh ja postinkantaja. Muistan Tapani Pertun toisena suurmaalarina Gauguinina, Seppo Mäen postinkantajana ja Liisa Roineen tämän lämminhenkisenä rouvana. Ja sen, että itse ohjaaja tiedusteli, mitä mieltä esityksestä olin.
Työtapaturmana on ehkä pidettävä kauhistusta ja paheksumista herättänyttä Aristofaneen Lysistraen eli Lemmenlakon esitystä. ”Mä vielä teloinkin itteni kun piti siellä Lemmenloukossa hyppiä”, muistelisin erään esiintyjän valitelleen. Eroottinen ilottelu taisi mennä mauttomuuden puolelle ja rauhan ajatuksen julistamiseenkaan tämä tyylilaji tuskin oli sopivin. Mutta seuraava ohjaus, Arne Skouenin Balleriina oli menestys. Anja Räsänen esitti ballerinan urasta luopunutta äitiä ja Inkeri Mertanen hänen autistista tytärtään. Matti Rosvall kirjoitti: ”Ballerina on teatteritapaus, jollaista ei olisi oikeastaan odottanut koskaan näkevänsä, niin ratkaisevan erilainen, niin riipivä ja niin vaativa ja niin tinkimättömästi toteutettu, että katsomon on pakko mennä mukaan sanan vanhanaikaisessa ja rehellisimmässä mielessä.” Esitys sai huomiota Norjankin lehdistössä.
Ossi ja Laila Räikkä siirtyivät Tampereen Työväen Teatteriin 1984. Avajaisohjaus oli Dostojevskin Riivaajat. Huolimatta Aamulehden ja Kansan lehden kehuista, ei Räikän ensiohjauksesta Työväen Teatterissa tullut yhtä suurta triumfia kuin TT:n Puukkojunkkareista. Panu Rajala arveleekin: ”Heidän henkinen kotinsa oli paremminkin TTT:ssä, mutta yllättäen kävikin niin, että ainakin Ossi Räikän parhaat työt taisivat jäädä Keskustorin varrelle.” Aluksi Työväen Teatterin johtokunnan puheenjohtaja Unto Kanerva yritti estää Riivaajien tulon ohjelmistoon, mutta Jenny Matinahon, Mikko Majanlahden ja Erkki Majaniemen myönteinen kanta ratkaisi.
Kun Ossi Räikkä täytti 30 vuotta 1965, vihittiin kellariteatteri Joensuussa. Vuonna 1985 Ossi Räikkä täytti 50 ja oli Tampereen Työväen Teatterin uuden uljaan talon vihkiäisjuhla, jossa esitettiin Lauri Viidan Moreenista tehty näyttämösovitus. Kauan ja hartaasti odotetusta juhlasta tuskin tuli sitä, mitä ajateltiin. Kuoro lauloi, Unto Kanerva puhui ja paljon muutakin ohjelmaa (kolme ja puoli tuntia!) oli juhlanäytännön edellä. Joka sekin viivästyi 35 minuuttia, kun uusi esirippu ei noussut. Lopulta se nousi kammesta pyörittäen monen miehen voimin. Ja sitten arvovaltainen juhlayleisö sai ”seurata isolla näyttelijäjoukolla kehystettyä Veikko Sinisalon lausunta-iltaa”, kuten Turun Sanomien Jyrki Vuori kirjoitti. Esityksestä löydettiin hyvääkin, mutta Olavi Veistäjä, joka oli vuosikaudet odottanut tuota uutta taloa kuin kuuta nousevaa, oli kiukkuinen kuin ampiainen teilaten Moreenin kertakaikkisesti.
Sitä vastoin Kellariteatterissa onnistui hyvinkin intiimi Räikän ohjaus, jopa niin intiimi, että Räikän puoliso esiintyi siinä alasti. Raija Orasen näytelmään Riisuminen tarvittiin vain kaksi näyttelijää: Laila Räikän ilotyttö syyttää ja Raimo Grönbergin kansanedustajaa heidän nuoruudenihanteittensa pettämisestä. Näytelmä heijasteli eroottisen elämän jännitteitä sekä vasemmistoradikaalien yhä syvenevää pettymystä, kun odotettu vallankumous ei tullutkaan.
TTT:n meno oli 1980-luvun loppupuolella todella hurjaa: johtajakriisiä, tulehtuneet henkilösuhteet, alkoholismiin liittyvää tragiikkaa, syntyi ongelmia talon sisällä toimivaan Kaisa Korhosen ryhmään sekä vanhalle päänäyttämölle sijoittuneeseen Teatteri 2000:een. Samoihin aikoihin Kellariteatterissa nähtiin rajuja, todellakin kamarinäytelmän omaisia Räikän ohjauksia kuten tyrannimaisesta alkoholisti-isästä kertova Lars Norénin Yö on päivän äiti.
Vuoden 1987 lopulla tuli Ossin ohjauksena Kosti Elo-saliin Maa on syntinen laulu, jonka tekijän Timo K. Mukan Räikkä oli aikoinaan esitellyt isälleni ja minulle Porin teatterissa vain viikkoja ennen kuin kirjailija 29-vuotiaana kuoli. 28-vuotiaana oli puolestaan Jussi Parviainen saanut valmiiksi kohunäytelmänsä Jumalan rakastaja, joka sai Työväen Teatterin ensi-iltansa Räikän ohjaamana vuonna 1986.
Nuorten miesten rajuja tekstejä seurasi suomalaisen naisen uutta draamaa, kun Ossi ohjasi Kellariteatteriin Liisamaija Laaksosen Lumikit. Esityksen ”kuusi siskosta” ja heidän erilaiset ihmistyyppinsä toivat ehkä jotenkin mieleen jopa seitsemän veljestä ja Tuntemattoman sotilaan tyypittelyt.
Ossi Räikän ohjaustyöt Työväen Teatterissa on hengästyttävää luettavaa: Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä, Eino Salmelaisen näyttämöllä Cabaret (kuukausi ennen Berliinin muurin murtumista) seremoniamestarina Harri Rantanen. Tehtäväänsä Ossin luottonäyttelijä heittäytyi niin kiihkeästi, että harjoituksissa paiskautui katsomoon ja katkaisi kylkiluunsa. Hurja meno jatkui Jim Gartwrightin Englannin työttömien jengiläisten raisusta elämästä kertovassa näytelmässä Katu. Lämpiö oli ennen esitystä pubi ja väliajalla disko. Beethovenin musiikki puolestaan soi Kellariteatterin Kreutzersonaatissa, ja Kellopeliappelsiinissa puolestaan jyrisi Beethovenin yhdeksäs sinfonia, jota psykopaattinen nuori Alex kuuntelee jouduttuaan hyvin erikoiseen pakkohoitoon. Ja itse Kellopeliappelsiinin luomaa kauhuakin suurempana koin sen ahdistuksen, kun pappia esittävä isäni ensi-illassa sai pitkän repliikkinsä alussa täydellisen muistikatkoksen.
Mikä tähän olisikaan sopinut jatkoksi paremmin kuin kauhujen kauhuja sisältävä klassikko: Shakespearen Macbeth. Tehokkaan ja puhuttelevan ensi-illan jälkeen vain 16 päivän päästä Neuvostoliitto hajosi. Toinen ääripää oli suuren näyttämön Pastori Jussilainen, Gustaf von Numersin vanha kotimainen kansankomedia, jota tähditti vuorineuvos Paukkuna tunnettu Matti Tuominen. Muokkaustyötä tekstin suhteen oli tehnyt Jorma Kairimo – nimi joka helposti voi jäädä huomaamatta ja kiitoksella mainitsematta.
Kauden 1996–99 Räikkä oli Kokkolan Kaupunginteatterin johtaja. Mutta TTT:ssä oli vielä mahdollista ohjata. TTT:n ja Tampereen Oopperan yhteistyönä toteutettiin Mustalaisruhtinatar (1998), joka lienee jollain linjalla ollut Ossin ohjaajataidon huipentuma. Menestyvää esitystä joku piti jonkinlaisena lopullisena sinettinä sille, että vähän tiedostavampienkin piirien vastustuksesta huolimatta operetti lajina oli lopullisesti ”päässyt pannasta”. Ossi Räikkä on ollut myös yksi Tampereen Oopperan ohjaaja. Esimerkiksi ottaisin syksyllä 1976 näkemäni mielenkiintoisen kahden lyhyemmän oopperan esityksen: Stravinskin Sotilaan tarinan ja Puccinin Gianni Schiccin. Edellisessä kertojan osuuden suoritti ohjaaja itse. Räikkä oli myös useita alan palkintojakin voittanut lausuja.
Kirjoitan näitä rivejä 69-vuotiaana, jolloin tunnen elämää olevan vielä paljon edessäni. Siksi on surullista ajatella, että tässä iässä oli elämänhaluisen ja onnellisen Ossi Räikän laskettava matkasauvansa. Lomamatkalla Thaimaan Phuketissa Laila Räikän osa oli jäädä leskeksi neljä päivää ennen tsunamia 22.12.2004.
————
Tämä artikkeli (lisäkuvineen) on alunperin julkaistu EINO-lehden numerossa 1/24, jonka sähköisen version voi ladata TÄSTÄ.
