„Ain laulain työtäs tee“. Tällainen kirje Vili Auviselta noin 60 vuotta sitten oli tamperelaiselle pikkupojalle jymypaukku.
En hiiskunut kotona sanallakaan, että olin käynyt kymmenien muiden tamperelaislasten joukossa ilmoittamassa kiinnostukseni näytellä Tampereen Työväen Teatterin „Lumikki ja 7 kääpiötä“-satunäytelmässä. Teatterin sisäpiha oli imoittautumissunnuntaina mustanaan lapsia vanhempineen. Itse oli yksin. Olin huomannut pari päivää aikaisemmin Aamulehdessä asiasta pikkuriikkisen ilmoituksen. En kertonut ilmoituksesta enkä aikeistani kotona kenellekään. Työväen Teatterin apulaisohjaaja Vili Auvinen tutkaili minua kiireestä kantapäähän ja kysyi, oliko minulla vanhempien lupa. Valehtelin kirkkain silmin, että oli. Hän varmaan näki, ettei tällä pojalla ollut mitään lupaa mutta intoa sitäkin enemmän. Näin miten hän piirsi nimeni kohdalle ison ruksin. Kun posti toi kutsun lopulliseen valintatilaisuuteen, en voinut enää piilotella asiaa äidiltä ja siskolta. En muista, miten sopivuuttamme testattiin, mutta noin viikon kuluttua tuli teatterista jälleen kirje, jossa ilmoitettiin harjoitusten alkamisesta. Minulle oli suunniteltu Viisaan roolia. Matka teatterin kiehtovaan ja lumoavaan maailmaan alkoi…
Rillit, parta ja pullea maha
Lumikin ja 7 kääpiön harjoitukset sujuivat Tampereen Työväen Teatterin harjoitustiloissa ripeästi. Vuorosanoja ei ollut paljon mutta sitäkin enemmän menemistä ja tulemista laulaen ja vihellellen hakut olalla. Suunniteltuja kommelluksiakin sisältyi käsikirjoitukseen.
Olin huono laulaja, mutta se ei siinä joukossa haitannut. Porukalla pystyimme tuottamaan riittävästi ääntä ja vähän melodiaakin. Pianistilla oli pitkä pinna. Viheltäminen sujui sitäkin paremmin. Harjoituksiin osallistuivat pian myös Lumikki, noita, prinssi, vartijat, pupujussit, oravat ja muut metsäneläimet. Olo tuntui pollealta kun pääsimme harjoittelemaan oikealle suurelle näyttämölle sinne rakennettuihuin lavasteisiin. Esitys alkoi saada muotoaan. Kirkkaat valonheittimet loihtivat näyttämöstä maagiseen piirin. Katsomon puolelta näkyivät onneksi vain ensimmäiset rivit. Ajattelin kauhulla, että luokkakaverit, äidistä ja siskosta puhumattakaan tulisivat ehkä katsomaan. Tutuille esiintyminen tuntui hirvittävältä ajatukselta. Teatterin puvustaja otti mitat rooliasuun ja samalla kokoa pulleaan tekovatsaan. Parturi kokeili partaa, peruukkia, tekonenää ja tietenkin silmälaseja, tottahan Viisaalla kakkulat piti olla. Meikkiäkin laitettiin, olihan 11-vuotiaan kaupunkilaispojan kalpeille poskipäille saatava kääpiölle kuuluvat punaiset pläntit normaalin jännityspunan lisäksi.
Ohjaajamme Vili Auvinen tuli lasten kanssa hyvin juttuun. Hän tiesi, miten hioa juuri se oikea esille. Kenraaleissa napsahtivat kaikki palaset kohdalleen. Parin viilauksen jälkeen olimme valmiita tulikasteeseen. Vedimme ensiesityksen kuten myöhemmin muutkin esitykset läpi samalla innolla. Eläydyimme rooleihimme täysillä. Emme olleet näyttämöllä perttejä, kimmoja, pirjoja ja veikkoja vaan ihan oikeita kääpiöitä, viisaita, jöröjä ja lystikkäitä. Noita oli oikea noita, Lumikki oikea Lumikki ja prinssi oikea prinssi. Ei haitannut sekään, kun romahdimme kerran kesken esityksen yhteen läjään lattialle linnaan johtavien rappusten kaiteen petettyä. Onneksi ei käynyt pahasti, ja yleisökin hytkyi. Laulukaan ei katkennut.
Opin nauttimaan teatterin satumaisen salaperäisestä tunnelmasta, hajusta, valoista, valokiilassa hyppivistä pölyhiukkasista, kaveruudesta ja arvostuksesta lasten ja aikuisten kesken, viimeisestä soitosta yleisölle ja gongista kun esirippu veivattiin auki.
Löysimme esiripusta pikkuruisen reiän, josta saattoi kurkistella huomaamatta katsomon puolelle ennen esityksen alkamista. Kun kaverit toivoivat näkevänsä katsomossa sukulaisiaan ja tuttujaan, niin itse toivoin, etten näkisi heistä ainoatakaan.
Eräänä päivänä ohjaaja Eugen Terttula tuli katsastamaan kääpiöiden joukosta kahta poikaa Koskelan perheen lapsiksi kohta ensi-iltaansa tulevaan „Täällä Pohjantähden Alla“-näytelmään…
Vilho Koskela tapaa Vilho Koskelan, Kekkosen lahje lähes hipaisee, Sirkusprinsessa imaisee mukaansa
Tampereen Työväen Teatterin ohjaaja Eugen Terttula tarkkaili vähän pelottavillakin silmillään aikansa meitä Lumikin ja 7 kääpiön poikia mietteliäänä sormi poskellaan. Lopulta hän kutsui oravaa näytelleen Kimmo Niskalan ja minut Viisasta esittäneen puheilleen. Terttulan kysymykseen, kiinnostaisiko poikia tulla myös Täällä Pohjantähden alla-esitykseen nyökkäsimme molemmat myöntävästi. Mikäpä siinä, kun teatterin salaperäisen kiehtovaan ilmapiiriin oli kerran astuttu, ja päästy siitä vähän maistamaan, niin mennään sitten mukaan kaikkeen, mitä talo tarjoaa. Väinö Linnan teoksen pohjalta tehdyn näytelmän ensi-illan harjoitukset olivat täydessä vaiheessa, kun Kimmo ja minut ympättiin mukaan Akselin (Tapio Hämäläinen) ja Elinan (Eila Roine) lapsiksi, minut vanhimmaksi pojaksi Vilhoksi ja Kimmo keskimmäiseksi pojaksi Eeroksi. Pesueen pienintä eli Voittoa esitti meitä puolta nuorempi Arja Kolu.
Istuimme äiti-Elinan helmoissa hänen lukiessaan näyttämän reunalla vakavana ja vapisevalla äänellä valkoisten vangiksi joutuneelta ja tappotuomiostaan lähes varmalta Akseli-isältä tullutta kirjettä. Surullisia olimme me lapsetkin. Eräissä kohtauksessa olimme kapinaan nousemassa olevan torppariporukan mukana tuvassa kuuntelemassa viisaan ja voimakassanaisen räätäli Halmeen (Ossi Kostia) poliittista tilannekatsausta. Ulko-ovesta sisään astuessaan Halme kiinnitti huomionsa seinällä roikkuvaan maisematauluun ihastelleen ääneen siinä olevaa järveä, metsää ja venettä rauhallisen elämänmenon symbolina. Taulu roikkui seinällä kerran väärinpäin. Meillä oli täysi tekeminen pidätellessämme naurunpyrskähdyksiämme. Ossi Kostiakin hytkyi ja pärskähteli mutta pysyi silti yleisön suuntaan peruslukemilla kuvailleensa näkymää, jota ei edes nähnyt. Kimmon ja minun kestokykyä koeteltiin kerran toden teolla, kun pikku-Voitto sai kesken kaiken hikkakohtauksen. Yleisö ei sitä ehkä kuullut, mutta me vieressä istuvat sitäkin paremmin. Siinä oli naurussa pidättelemistä myös vakavaa kohtausta esittäneellä Eila Roineella. Pokka kuitenkin piti. Seurasin loppukumarruksiin asti esitystä kulisseista tai kuuntelin sen etenemistä näyttelijöiden lämpiössä kovaäänisen välityksellä.
Joskus vuoroani odotellessa pujahdin esiripun veivin vieressä sijainneeseen tarpeistovarastoon. Tarpeistorouva vastasi, että rekvisiitta, kuten aseet, kahvikupit, kukat, matot ja mikä tilpehööri milloinkin oli aina oikeassa paikassa. Oikeaa kahvia ei juotu edes Elinan ja Akselin häissä, vaan saman väristä Pyynikinhelmeä, jota herttainen tarpeistonhoitaja tarjosi usein minullekin kahvikupista.
Täällä Pohjantäden alla oli TTT:n suurprojekti, jossa olivat mukana lähes kaikki teatterilaiset, niin vakinaiset ja iltahenkilökunta. Opin tuntemaan maineikkaita näyttelijöitä, kuten järeän Veikko Sinisalon, herkän Veijo Pasasen, iki-ihanan Elna Hellmanin, harvapuheisen Ahti Kuoppalan, avuliaan ja ystävällisen Olavi Ahosen, aina leppoisan Eero Roineen sekä entistä monipuolisemmin myös Lumikista ja 7 kääpiöstä tutut Salme Laaksosen, Lauri Komulaisen ja Sirkka Lehdon.
TTT:n, ellei sitten koko kaupungin, Suuri Diiva Sylvi Salonenkin liihotteli joskus lämpiössä turkki yllään ja pikkuruinen koira kainaloissaan, vaikka ei ollutkaan mukana tässä näytelmässä.
Lumikin ohjaaja Vili Auvinen oli Pohjantähdessä laulajapoika, joka vetäisi vankileirissä riipaisevan kauniisti „Laps Suomen ällös vaihda pois“ -laulun. Katsomon puolelta kuului, miten ihmiset niiskuttivat ja kaivoivat nenäliinoja. Kerran ilmassa oli erityistä sähköä, kun kerrottiin, että itse presidentti Kekkonen tulee katsomaan esitystä ja istuu ensimmäisessä rivissä. En yrittänyt vilkaista edes salaa siihen suuntaan, tuskin olisin kirkkaissa valoissa mitään nähnytkään. Kekkonen harppoi väliajalla lahkeet meitä lapsia hipoen näyttämön poikki lämpiöön tervehtimään Terttulaa ja pääesiintyjiä. Katsomossa istui silloin tällöin näyttelijöitä myös muista teattereista.
Lämpiön pöydällä odotti kerran yllätyksekseni suklaarasia. Siihen liitetyssä kortissa luki: „Vilho Koskelalle terveisiä Tuntemattoman sotilaan Vilho Koskelalta! Kosti Klemelä“. Edvin Laineen Tuntemattomasta sotilaasta lähes kaikille suomalaisille tuttuakin tutumpi Vilho Koskela moikkasi näin itseään pikkupoikana esittävää Vilho Koskelaa.
Sinä iltana odotin rinta rottingilla ja suklaarasia kainalossa Hämeenkadun bussipysäkillä kakkosen rollikkaa päästäkseni kotiin Välimaankadulle. Usein minut heitti kotiin Warrellaan samalla suunnalla asunut Olavi Ahonen. Teatterikokemus ei rajoittunut pelkästään niihin näytelmiin, joissa olin itse mukana. Kimmo ja minä saimme vapaakortin kaikkiin talon esityksiin, jos paikkoja oli vapaana. Kävin katsomassa kaiken tarjolla olevan. Erityisesti mukaansa tempasi Sirkusprinsessa. Näin sen ainakin viisi kertaa. Esitys oli yleensä loppuunmyyty, mutta tutut ovimiehet päästivät innokkaan ihailijan istumaan parvekkeen rappusille. Sirkusprinsessassa kaikki oli hurmaavaa ja kiehtovaa, lavasteet, valot, musiikki, tutut esittäjät. Aivan erityisen upean vaikutuksen tekivät ylväs ja kauniisti laulanut Eva Gyldén ruhtinatar Fedora Palinskana sekä hersyvä ja vatsakas Eero Roine yliviinuri Pelikaanina. Sirkusprinsessan kuunteleminen saa veren kiertämään vieläkin tavallista vinhemmin. Se tarjosi tamperelaiselle pikkupojalle pakotie johonkin toisenlaiseen, kauniiseen ja suruttomaan satumaailmaan karun arjen keskeltä.
