Arto Seppälä 1000px sharp

Arto Seppälä, Eino Salmelaisen viimeinen oppilas

10.01.2022

Henkilöesittelyt

Haastattelussaan 8.10.2021 Seppälä muistelee: “Kun Pohjantähti on aina pohjoisessa -kirjani julkaistiin syksyllä 1974, niin sain Salmelaiselta pitkän kirjeen vähän ennen joulua. Siinä hän kiitti todella hyvästä opuksesta ja sanoi että tästä saisi verrattoman yhden miehen näytelmän. Salmelainen oli lähettänyt joulukortin Lasse Pöystille, Tampereen Työväen Teatterin johtajalle, ja kortissa jouluntoivotusten lisäksi hän vaati, että tämä pitää saada heti näyttämölle. Hän oli soittanut myös näyttelijä Veijo Pasaselle, että tästä kirjasta tehdään esitys Tampereen teatterikesään. Ja sitten tapaninpäivänä Veijo soitti mulle, että eiköhän aleta. Kohta soitti myös Lasse Pöysti, hän oli vähän lämmennyt Salmelaisen esityksestä. Tuo on semmoinen kohta, joka…näistä soitoista mua alkoi kiinnostaa näytelmän kirjoittaminen. Enhän minä ollut tehnyt näytelmiä, en millään lailla. Olihan se joskus mielessä ollut mutta ei minulla ollut järkeä sille.”

Ulvilassa 5.11.1936 syntynyt ja Aamulehdessä toimittajana työskentelevä Seppälä oli jo julkaissut esikoisromaaninsa, humoristisen kansankuvauksen Kukkopojat (WSOY) vuonna 1961 ja nuortenromaanin 1969 Minäminä ja Koistinen (WSOY) joka kertoo aikuistuvien nuorten maailmasta. Teos sai hyvän vastaanoton.

Kirjeessään Seppälälle Salmelainen painotti että teattereilla on nyt kova tarve saada pienille näyttämöille monologeja. Esimerkiksi Mielipuolen päiväkirja-monologin suunnaton suosio osoittaa että aika on niille suosiollinen. “Ja näyttelijöiden parhaimmisto – niin kuin kokemuksesta tiedän – himoitsee päästä joskus joukosta eroon ja näyttämään mitä todella osaa.” Salmelainen totesi Veijo Pasasen olevan Pruunon osaan sekä psyykkisesti että fyysisesti oikea henkilö; romaani on sellaisenaan ehkä enemmän dramatiikkaa kuin epiikkaa.

Seppälä oli osallistunut käsikirjoituksellaan Pohjantähti on aina pohjoisessa Maaseudun sivistysliiton romaanikilpailuun. Palkintoraadin voimahahmo Kaarina Virolaisen ei sulattanut teoksen teemaa: kiltti mies, joka ei raaski tappaa kissanpentuakaan, ei palaa enää sotaan välirauhan jälkeen vaan elelee piilopirtissään, joutuu kuitenkin lopulta kiinni ja viedään vankilaan sotilaskarkurina. Raati kuitenkin palkitsi kirjan. Myös WSOY:n julkaiseman teoksen arvostelu tuotti Aamulehdessä ongelmia: oma toimittaja kirjoittaa pasifistisen romaanin. Kulttuuritoimituksen päällikkö Olavi Veistäjä vastusti porvarilliselle arvomaailmalleen vieraan kirjan käsittelyä lehdessä mutta päätoimittaja Raino Vehmas ei nähnyt mitään syytä olla julkaisematta Yrjö Varpion kirjoittamaa kritiikkiä.

Salmelainen vanhana pasifistina mielistyi kirjaan, hän ei ollut pitkiin aikoihin nauttinut mistään kirjasta niin kuin tästä. Seppälä ja Salmelainen alkoivat työstää kirjaa mestarin kotona yhden miehen näytelmäksi. Teksti oli Salmelaisen mielestä niin valmista, ettei se kaivannut kuin lyhentämistä ja sovittamista. “Mielikuvamaailma on kaikki kaikessa. Psyykkiset seikat on pidettävä etualalla ja praktiset ovat niistä vain heijastusta. Sielunmaisemassa on pysyttävä, muuten menee hajalle – ja naturalismia on varottava. Teksti on valittava yleisluonteisesti niin ettei se vanhene. Aihe voi olla kymmenen vuoden kuluttua populaarimpi kuin nyt. Rauhan asia esimerkiksi…” Seppälä kaivaa muistiinpanoistaan lisää Salmelaisen huomioita näytelmän toimivasta rakenteesta: “Jutun koossa pysyminen on ratkaisevin ja vaikuttavin asia. Jos katsoja eksyy, häntä on erittäin vaikea saada takaisin.. Kertomuksen ei tarvitse välttämättä edetä loogisesti ja kronologisesti kunhan se tekee katsojalle selväksi ajalliset hyppäykset. Ongelma on siinä miten näytelmään saa vaikuttavan lopun, se ei saa jäädä roikkumaan. Lopun on oltava sellainen että ihmiset ovat vähän aikaa hiljaa ennen kuin rupeavat käsiänsä paukuttamaan.” “Näyttämö suurentaa vissit asiat hirvittävästi mutta toisaalta pienentää jotkin asiat…” Seppälä valitsi romaanistaan sopivia kohtauksia, sovitti niitä näyttämölle istuviksi, Salmelainen ohjasi työtä usean istunnon ajan vuoden 1975 ensimmäisinä kuukausina.

Romaanista muotoutui monologinäytelmä Pruuno Karppisen sota ja rauha, jonka esitti Veijo Pasanen ensin teatterikesässä 1975 ja sitten se siirtyi TTT:n Kellariteatterin ohjelmistoon. Eino Salmelainen ei esitystä nähnyt, sillä hän kuoli huhtikuussa. Salmelainen oli teatterinjohtajana kutsunut, houkutellut ja opastanut useita kirjailijoita Hella Wuolijoesta alkaen näytelmän pariin, Arto Seppälä ehti vielä siihen joukkoon.

Haastattelussa Seppälä toteaa: “Mä oon aina ollu urheilussa kilpailuhenkinen. Lapsesta alkaen urheillu ja aina kilpaillu. Ja sitte kun tää urheilukilpailu loppu, armeija jälkeen kävin yhden suunnistuskilpailun, niin tuli muita kilpailuja. Viisi naista kappelissa oli juuri tällainen kilpailu, synopsiskilpailu. Mä en oikein tienny mikä tällainen synopsis on.” Seppälä jätti liuskan mittaisen näytelmäehdotuksen vuoden 1975 viimeisenä päivänä. Näytelmän, alkuperäiseltä nimeltään Rakkaan miehen muisto, ensimmäisessä näytöksessä menevä mies on kutsunut hautajaisiinsa kirkon siunauskappeliin vain viisi naista: äitinsä, vaimonsa, entisen vaimonsa, rakastajattarensa ja unelmiensa naisen ja toisessa näytöksessä vainajan kotona puhutaan asiat puhki. Synopsiskilpailu oli Tampereen teattereiden yhdessä järjestämä ja liittyi Tampereen kaupungin 200-vuotisjuhlaan. Näytelmäehdotusta ei palkittu mutta TTT:n ohjaaja Mikko Majanlahti ehdotti Seppälälle että ruvetaan tekemään tästä näytelmää Kellariteatteriin.

Näytelmän työvaihe kesti kolmisen vuotta. Kirjailijan tekstiehdotuksia arvioivat niin ohjaaja kuin dramaturgi ja joskus teatterinjohtajakin. Näytelmän rakenne oli uusi ja erikoinen; ensimmäinen näytös koostuu tajunnanvirtamaisista monologeista, jotka ovat samalla dialogia mutta kohdistuvat katsojaan eikä vastanäyttelijään, toinen näytös taas on perinteisempi, dialogista rakentuva näytelmä. Teatterinjohtaja Lasse Pöysti ei näytelmälle povannut menestystä: “Kiinnostava juttu on pakko tehdä loppuun saakka mutta ei se suurta yleisöä vedä.”

Viisi naista kappelissa tuli ensi-iltaan 4.9.1979. Sen suosio yllätti kaikki, uusi rakenne kaivoikin vanhasta teemasta uuden näkökulman, joka puhutteli katsojaa. Kuuden vuoden aikana sitä esitettiin Kellariteatterissa yli 200 kertaa. Näytelmä levisi ympäri maata, ensin ammattiteattereihin sitten harrastajateattereihin. Näytelmää on esitetty yli sadalla näyttämöllä ja sitä esitetään edelleen. Siitä on tullut uudemman suomalaisen draaman klassikko. Hyvin pian se käännettiin englanniksi ja myöhemmin siitä on ilmestynyt toistakymmentä käännöstä. Maineikas prahalainen Cinohern club-teatteri esitti näytelmää viisi vuotta ja näytelmä oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomalainen näytelmä, jota on esitetty ammattiteatterissa off-Broadwaylla New Yorkissa. Viisi naista kappelissa on kääntynyt kuunnelmaksi ja kamarioopperaksi. Uljas Pulkkis sävelsi ooperan, libreton oli tehnyt Erik Söderblom. Se esitettiin Helsingin juhlaviikoilla vuona 2012.

Sekä Yleisradio että MTV halusivat tehdä näytelmästä televisioversion mutta Seppälä ei lämmennyt ehdotuksiin, koska hänestä se olisi saattanut lopettaa kiinnostuksen teattereissa.

Aikoinaan kohujulkkis ja seurapiirikaunotar ja herraseurassa viihtynyt Tabe Slioor oli käymässä Suomessa. Seppälä heitti TTT:lle aiheesta idean ja Sylvi Saloselle ja Tiina Weckströmille syntyi Kellariteatteriin näytelmä Naisen elämää. Mikko Majanlahti ohjasi sen 1982.

Seuraavan TTT:ssä kantaesityksensä saaneen näytelmän historia liittyy Olkiluodon atomivoimalaan. Arto Seppälä suunnitteli veljensä Raimon kanssa kirjaa, miten voimala on vaikuttanut Eurajoen alueen ihmisten lähinnä kalastajien elämään. Veljekset haastattelivat ja valokuvasivat kymmeniä ihmisiä, jok’ikisen Olkiluodon asukkaan, materiaalia kertyi monen kirjan verran. Koskettavista ihmisten tarinoista ei kuitenkaan syntynyt kirjaa. Arto Seppälää aihe ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Hän tunsi läheisesti monta kalastajaa mm silloisen appiukkonsa ja heidän tarinoistaan voisi saada näytelmän. Kävi niin onnellisesti että Seppälälle tarjottiin mahdollisuutta mennä kirjoittamaan Roomaan Villa Lanteen.

Kun Seppälä palasi Suomeen, hän osallistui TTT:n näytelmäkirjoituskilpailuun, jonka teemana oli fyysinen työ. “Kai kalastajan työ jos mikään on fyysistä työtä”, Seppälä päätteli ja viimeisteli lyyrisen Meren veljet -näytelmän kilpailuun. Olennaista näytelmässä oli kalastajien selkeä kieli, se oli tullut läheiseksi vuosien aikana kesälomilla mökillä. Meren veljet sai kolmannen palkinnon ja oli ensi-illassa Kellariteatterissa 1984 Mikko Viherjuuren ohjaamana.

Arto Seppälä hyödynsi materiaalia myöhemmin ansiokkaasti Ari Kallion ohjaamassa 26-osaisessa kuunnelmasarjassa Merivettä paatin alla vuonna 1995. Monologit esitti Heikki Määttänen. Se saavutti suuren suosion ja on uusittu moneen otteeseen. Samana vuonna se julkaistiin myös kirjana Selkeemmille vesille (WSOY).

Seppälä luonnehtii itseään proosadramaatikoksi. Hän tuntee monologin hyvin läheiseksi muodoksi kuvata ihmistä. Kun TTT:n uutta teatteritaloa varten hankittiin rahaa, Seppälä kirjoitti 1981 Sylvi Saloselle monologin Elämättä jäänyt elämä, joka kiersi ympäri Hämettä ja päätyi TV-esitykseksikin. Oulun kaupunginteatteriin pyydettiin näyttelijä Inkeri Aallolle jäähyväisesitykseksi monologia, Seppälä kertoi että hänellä on kyllä ideaa keskinkertaisen näyttelijän monologiksi. Inkeri Aalto ihastui heti: “Tämä sopii minulle erittäin hyvin” ja Ruusuja Kaarinalle oli ensi-illassa 1985. Tähän asti ilmestyneitä monologeja ovat Tanssiinkutsu 1992, Vanhan kalastajan traaginen elämä 1992, Mestari 2000, Paraatimorsian 2011.

Kummastusta, ehkä närkästystäkin herätti se että Seppälä, Aamulehden toimittajana, kirjoitti Tampereen Työväen Teatterille eikä Tampereen Teatterille vallankin kun hän oli jonkin aikaa TT:n tiedottajana. Seppälällä oli syynsä: “Kun kirjailijalta teksti tilataan, hän on innoissaan ja kirjoittaa. Työväen teatteri tilaa näytelmiä, Tampereen teatteri ei.” Tilaajina, aiheiden ja ideoiden esittäjinä olivat ohjaaja Mikko Majanlahti ja näyttelijä Veikko Sinisalo.

Lokakuussa 1983 Seppälä vastasi Majanlahden kysymykseen, dramatisoisiko hän Viidan Moreenin TTT:n uudelle suurelle näyttämölle, muutama päivä mietittyään: “Kyllä”. Kevät kului taustatöissä ja kesän 1984 aikana valmistui näytelmän ensimmäinen versio. Seppälä otti näytelmään aineksia koko Viidan tuotannosta, kirjoitti näytelmään kertojan, Viidan tapaisen miehen (esittäjänä Veikko Sinisalo). Tärkeää oli säilyttää Viidan oma kieli, sen notkeus ja ilmaisuvoima. Ohjaaja Ossi Räikän, dramaturgi Jorma Kairimon ja lavastaja Markku Sirénin kanssa Seppälä hioi tekstiä ja helmikuussa 1985 alkoivat harjoitukset. Näytelmän ensi-ilta oli syyskuun lopussa uuden teatteritalon vihkiäisnäytelmänä. Näytelmän motto, “Älä usko kohtaloon, vaan työhön. Paras perintö, jonka voi jättää lapsilleen on kirves ja sen käyttöohje”, sopii niin näytelmään kuin suururakkaan, uuteen teatteritaloon.

Seuraavissa TTT:lle tehdyissä näytelmissä Seppälä palaa tuttuun Kellariteatteriin. Jorma Kairimon ja Kalevi Kalemaan kanssa kirjoitettu näytelmällinen kabaree Kosken korvalla tulee ensi-iltaan 1986, Viljo Kajavan runojen pohjalta tehty Leveäharteinen kaupunki 1987 Veikko Sinisalon ollessa pääosassa ja Väinö Linnan varhaistuotannon pohjalta kirjoitettu Musta rakkaus 1988.

Kotka valmistautui muistamaan Ruotsinsalmen meritaistelua sydänkesältä 1790 ja kaupunginteatteri tilasi Seppälältä aiheeseen liittyvän näytelmän. Kuninkaan kujanjuoksu sai ensi-iltansa 1990. Pohjoismaiden suurimmassa meritaistelussa serkukset Katariina Suuri ja Kustaa III iskivät laivastoineen yhteen Kotkan edustalla. Näytelmän lähtökohtana on 200 vuoden takainen sota. Näytelmä on yhtä aikaa iloitteleva ja vakavan pohdiskeleva, runollinen kertomus ihmisen sotahysteriasta ja vallanhimosta, asioista, jotka ovat niin historiaa kuin myös tätä päivää. Esityksen ohjasi Markku Savolainen ja musiikin sävelsi Atso Almila.

Porin Teatteri oli seuraava näytelmän tilaaja. Päivänkukka kertoo rahan ja taiteen törmäyksestä. Porilainen puutavarakaupalla rikastunut F.A. Juseliuksen rakas lapsi Sigfrid kuolee äkillisesti ja isä rakennuttaa tyttärelleen mausoleumin ja tilaa Akseli Gallen-Kallelalta rakennukseen freskot. Hän ei anna lämmittää kappelia maalauksen aikana, koska pelkää kauniiden ja kalliiden marmoripylväiden turmeltuvan savusta. Vuorineuvot ja taiteilija riitaantuvat ja kylmyydestä kärsivät upeat freskot. Tärkeintä Juseliukselle kuitenkin oli saada Sigridille, päivänkukalle, arvoisensa leposija. Ensi-ilta oli 1992 Maarit Pyökärin ohjaamana.

TTT:hen Seppälä palaa 1994 yhdessä Aapo Junkolan kanssa kirjoittamalla näytelmällä Sammakko on sammakko – syytettynä insestistä. Seppälä on oivallinen esimerkki, miten TTT on rakentanut ohjelmistoaan luottokirjailijoiden kanssa. Kun katsojat ovat kiinnostuneita uudesta kirjailijasta, teatteri tilaa häneltä uuden näytelmän ja taas uuden. Tällaisia kirjailijoita on mm Leena Härmä, Eeva-Liisa Manner ja Sirkku Peltola. Kirjailijan työtä helpottaa, kun hän tietää mille näyttämölle näytelmä on ajateltu, kuka sen ohjaa ja ketkä sen näyttelevät.

Haastattelussaan Arto Seppälä analysoi tapaansa kirjoittaa: “Mä oon kaiken aina kirjoittanut ihmisen kautta, ihminen on aina mulle se lähtökohta. Multa on kysytty, miksi sä kirjoitat aina naisista. Se johtuu usein siitä, kun silloin 1940-luvun maalla, kun muutettiin Lavian Saarijärven kylään, siellä ei ollut muita kuin naisia, sota-aika oli, ei 40-luvulla ollu miehiä, ei siellä ollu ku joku vanha pappa, Äiti piti kauppaa, mä istuin siellä kaupassa, istuin narukerän päällä ja nojasin sillitynnyriin ja kuunetelin niitä naisia, jotka kauppaan tuli. Ja sitten mä kävin äidin kanssa ompeluseuroissa ja voitin siellä kerran valehtelukilpailunkin. Mä pieni, söpö poika ja hyvin pidetty. Kaikki tää varmaan vaikuttaa siihen että mun on paljon helpompi kirjoittaa naisista kuin miehistä.”

Seppälän laajasta draamatuotannosta on tähän esittelyyn mahtunut vain osa. Viime vuosina kirjailija on painottanut tuotantonsa monologeihin, joka kiinnostaa näytelmämuotona häntä edelleen. Tositapahtumiin perustuva vuoden 1918 sodan punakaartilaisen monologi Metsäkansan laulu sai ensi-iltansa 2018 Aleksanterin teatterissa. Tarinassa Tampereen saartorenkaasta paennut Sakari pääsee tuhottuun kotikyläänsä. Melodraamassa Sakarin unenomaiset painajaiset, pelot ja toivon sirpaleet ovat paljon puhuva kappale tavallisen punasotilaan psykohistoriaa. Esityksen ohjasi Leena Salonen ja musiikin sävelsi Leif Segerstam ja monologin esitti Martti Suosalo.

Myös radio- ja televisiodraamaa Seppälä on kirjoittanut runsaasti. Kuunnelmina on esitetty 4-osainen Seppälän oma dramatisointi valtion kirjallisuuspalkinnon saaneesta nuorisoromaanistaan Kättä päälle, Vasco da Gama, ohjaajana Ari Kallio (1986), Runebergin päivänä 1918 (1988), F.E. Sillanpään novellin pohjalta Aviopuolisot, ohjaajana Jukka Sipilä (1988), lastenkuunnelmien käsikirjoituskilpailuun Eino Vinon nimellä osallistunut Jäljet sulan reunalla (1990), 26-osainen monologisarja Merivettä paatin alla (1995), Viisi naista kappelissa ohjaajana Ari Kallio (1997), Valkeat joutsenet ja mustat, ohjaajana Ari Kallio (1998).

Suositun Karvakuonon tarinoita Seppälä kirjoitti 23 osaa TV 2:n lastenohjelmiin vuosina 1981-90, lastennäytelmä Pallo esitettiin 1990, MTV:lle Seppälä kirjoitti Veikko Huovisen novelleista neljä pienoisnäytelmää: Potkukelkka ja patiini, Viinankätkijä, Rauhanjuna, Erään murhan motiivit 1985. TTT:ssä esitetyistä näytelmistä Pruuno Karppisen sota ja rauha esitettiin TV 2:ssa 1976 ja Elämättä jäänyt elämä MTV:ssä 1983.

Vaikka Seppälä on kirjoittanut runsaasti proosaa, hänen tuotantonsa pääpaino on draamassa. Suuri romaani ei kuulu hänen kirjailijalaatuunsa. Ja hän on tamperelainen kirjailija, kuusi kertaa kaupunki on palkinnut hänet kirjallisuuspalkinnolla. Seppälä jää suomalaisen draaman historiaan ennen kaikkea klassikkonäytelmänsä Viisi naista kappelissa kirjoittajana.

Ari Kallio

Muita julkaisuja aiheesta:

Henkilöesittelyt

Tampereen Teatterimuseo