”Saako siinä varmasti nauraa?”
Tähän teatterin lippuluukulla esitettyyn kysymykseen Leena Härmä (9.1.1914-5.11.2008) tamperelaisena näytelmäkirjailijana osasi vastata monissa näytelmissään lähes kaikilla maamme näyttämöillä. Hän oli aikanaan Suomen suosituin ja esitetyin näytelmäkirjailija, esimerkiksi vuonna 1973 eri teattereissa hänen Viekää tuhkakin pesästä -näytelmän näki yli 200 000 katsojaa.
Tuittupää-romaanit olivat raikasta ja uutta nuorten kirjallisuutta. Niiden julkaisemisen Leena Härmä aloitti vuonna 1945 ja niistä tuli heti erittäin suosittuja. Taitava kirjailija herätti Tampereen Työväen Teatterissa kiinnostusta: näyttelijä Kalervo Nissilä lähti kysymään kirjailijan kiinnostusta uudenlaiseen nuortennäytelmään. Leena Härmä innostui. Näytelmän rakenteesta hän ei tiennyt paljoakaan, mutta henkilöt ja juonen hän hallitsi. Nissilän sovittamana ja ohjaamana Sissipäällikkö sai ensi-iltansa 29.12.1956. Uutuus sai myönteisen vastaanoton. Uuden tamperelaisen kirjailijan löytyminen on aina teatterille aarre ja Leena Härmältä pyydettiin uutta näytelmää. Jo seuraavana vuonna esitettiin Luihu-Simppa 29.12.1957, toiminnallinen, reipas ja juoneltaan luistava uutuus. Kirjailijan draamantaju oli kehittynyt. Teatterinjohtaja Eino Salmelainen näki, että kouluttamalla Leena Härmästä saadaan tamperelaista yleisöä kiinnostava komedian kirjoittaja.
Salmelaisella oli vankka kokemus, miten kirjailijan teksti käännetään näyttämön kielelle. Tällaisesta dramaturgisesta työstä kertoo mm Salmelaisen ja Hella Wuolijoen yhteistyö ensimmäisten Niskavuori-näytelmien synnyssä.
Ilman Salmelaista Härmästä ei olisi tullut niin menestyvää ja suosittua näytelmäkirjailijaa kuin hänestä tuli. Ja tämän Leena Härmä kirjeissään Salmelaiselle avoimesti ja kiitollisena useaan kertaan toistaa. Ensimmäisissä kirjeissä Härmä aristelee Salmelaista, 28.5.1957 hän kirjoittaa: ”Kiitos arvokkaista neuvoista, joita annoitte minulle sekä kirjeessä että puhelimessa. Anteeksi että häiritsin soitollani niin sopimattomaan aikaan.” Kirjailija ja teatterinjohtaja olivat puhelimitse ja kirjeitse lähes päivittäin yhteydessä ja suhde muuttuu lämpimäksi ja tuttavalliseksi. Vuotta myöhemmin 27.6.1958 Härmä kirjoittaa: ”Ystävä kiltti, kiitos kun autatte minua. Juuri tässä vaiheessa on työ minulle kaikkein vaikeinta. Päässäni on hirmuisesti ajatuksia, mutta kaikki vielä sikin sokin ja kun ne kaikki yht’aikaa työntyvät ulos, ei synny selvyyttä. Niinpä aloin ensin Tuulan ja Kaken tulosta uuteen kotiinsa. Hylkäsin sen, kaipasin leveämpää ja mahtavampaa alkua…”
Leena Härmälle tuotti aluksi vaikeuksia hahmottaa näytelmälle orgaaninen rakenne. Monessa kirjeessään hän pohtii, mikä kohtaus kuuluu minnekin. ”Ei ole lainkaan sanottu, että juttu lopullisessa muodossaan on enää edes muisto tästä, mitä nyt kaavailen, mutta minä en osaa kirjoittaa, jos ei jonkinlainen kokonaisuus ole tiedossani. Ja toinen kohtaus tuo toisen sitten, kun pääsen kunnon vauhtiin. Milloin jokin kohta kiikastaa, ei se selviä tässä istuen, vaan lähden ulos joko kävelemään tai tekemään jotain työtä, siinä kyllä ajatus klaaraantuu.” Salmelainen painotti, että tapausten tulee olla aitoja. Härmä tuskaili tavastaan kirjoittaa romaanejaan, hän pyrki pysymään totuudessa ja se rajoitti hänen mielikuvitustaan. Härmä kuitenkin vierasti kaikenlaista liioittelua.
Salmelainen lähetti Härmälle lehtijuttuja ja näytelmiä, joista hän toivoi olevan apua aitouden tavoittamisessa. Leena Härmä oli nopea omaksumaan, mitä Salmelainen ajoi takaa. Kirjeessään 29.6.1958 Härmä on innoissaan: ”Siitä Sartren näytelmästä on jo ollut apua. Jo sitä lukiessani pääsin irti ainaisesta painajaisestani – mietin liian paljon, voiko kirjoittamani kohtaus todella olla mahdollinen myös elämässä. Sartre ei ole sellaisella vaivannut aivojaan. Niinpä minäkin keksin monta hauskaa juttua. Ja parhain kaikesta; saunan löylyssä löysin ratkaisun kysymykseen, joka on eniten jarruttanut työtäni. En ole keksinyt, miten saisin Vekan tuotua luontevasti Virtasten ja Lahtisten joukkoon. Järkeni sanoi, ettei Vekan tyyppinen ylpeä poika, jonka isä Vnen heitti ulos talostaan, ja jonka tytär Vnen hylkäsi sussuna, ei hän mene noin vain siihen joukkoon takaisin. Lisäksi hän oli niin vieras, ettei edes hänen sukunimeään tiedetty. Ja kuitenkin pitäisi Vekan mielestäni olla mukana heti ensi kohtauksista lähtien. Saunassa se tuli yhtäkkiä mieleeni ilman että olisin sitä edes tuuminut. Kun nuoripari tuo tavaroitaan uuteen asuntoonsa, kantaa autonkuljettaja niitä sisälle. Hänelle Tuula sanoo, etteivät ole viidenkympin vaivaisia. Autonkuljettaja on juuri Veka, joka on tuuraamassa jotain tuttavaansa.”
Leena Härmän kirjoittajalaatuun kuului, että hän selvitti ajatuksiaan puhumalla tekeillä olevasta tekstistä. Hänellä oli kaksi luottokuulijaa: Salmelainen ja työtoveri VR:n toimistossa. Kun luottorouva oli lomalla, Salmelainen oli ainoa kuuntelija ja yhteyden pito oli silloin tavattoman tiivistä. Kirjeissä Härmä käänteli juonta, syvensi henkilökuvia, tarjosi kaupungilla kuulemaansa puhetta henkilöittensä suuhun, maisteli repliikkejä, otti sanomalehdistä lukemiaan uutisia näytelmään. Hän kirjoitti ajankohtaista ja kantaaottavaa näytelmää komedian keinoin. Härmä tunsi tamperelaisensa, kuuli heidän puheensa, eli heidän elämäänsä.
Työn alla olevan näytelmän nimi oli aluksi sarkastisväritteinen Herrasväki Virtanen mutta nimi muutettiin yleisemmälle tasolle. Virtaset ja Lahtiset sai ensi-iltansa Eino Salmelaisen räväkästi ohjaamana 6.3.1958. Näytelmä löysi heti rytinällä katsojansa. Kantaesityksessä näyttämöllä loistivat Saimi Vuolle, Eero Roine, Elna Hellman, Vili Auvinen, Eila Roine, Aino-Maija Tikkanen, Toivo Lehto, Rakel Laakso, Veijo Pasanen, Veikko Sinisalo ja Olavi Ahonen.
Viisi vuotta Virtasten ja Lahtisten ensi-illan jälkeen Parras (Olavi Veistäjä) kirjoitti pakinassaan Aamulehdessä: ”Virtaset ja Lahtiset valloittivat äkkirynnäköllä Tampereen ja vähän myöhemmin sananmukaisesti koko Suomen. Tuskin on teatteripaikkakuntaa, jolla sitä ei olisi esitetty. Se oli todellinen kassakappale ja valtava naurumenestys. Kaikkialla ihmiset ryntäsivät sitä katsomaan, mikäli esitys oli edes siedettävä. Sellainen se ei kuitenkaan kaikkialla ollut. Ohjaajat käsittelivät sitä pelkkänä farssina, jopa joutavanpäiväisenä iloitteluna – naurattajaksi nauramisen vuoksi. Mutta jos Virtaset ja Lahtiset esitettiin oikein tosissaan, sen menestymistä mikään ei voinut estää… Leena Härmä saavutti suosionsa niissä piireissä, joita kuvasi. Tämä kuvaus ei suinkaan ole mitään silittämistä. Päinvastoin kirjailija paljasti noiden ihmisten elämänkäsityksiä ja -asenteita terävästi ja joskus purevastikin, olkoonkin että hän kääri sen huumoriin. Mutta hän osui hermoon.”
Vaikka Virtaset ja Lahtiset on perin juurin tamperelainen näytelmä, sen henkilöt ovat yleispäteviä, joista katsoja tunnisti naapurinsa, sukulaisensa, työkaverinsa ehkä joskus itsensäkin. Aiheena sosiaalisen nousun tavoittelu keinolla millä hyvänsä naurettavuuteen asti, on kiitollinen kuvattava. Ennakkoluulot ja päähänpinttymät saavat kyytiä. Ja kun Leena Härmä kirjoitti nasevaa repliikkiä, yleisö ei ollut penkissä pysyä.
Leena Härmä pulppusi ideoita. Vuoden päästä edellisestä näytelmästään Tampereen Työväen Teatterissa oli ensi-illassa 19.3.1959 Eräs Pirhonen. Se on suoraa jatkoa Virtasiin ja Lahtisiin. Kirjailijalla on sama satiirinen ote: tehdään pilaa kunnallispolitiikasta ja poliitikoista, parodioidaan lättähattuja ja lannelaulajia, tutkistellaan nuoren polven ja vanhempien välisiä suhteita ja nauretaan urheiluhullujen taivastelevalle tyylille. Leppoisasta komediasta tulee satiirinen farssi, kun tähän itsestään tärkeään elämänpiiriin ilmestyy eräs Pirhonen, suuren linjan huijari ja naisten naurattaja. Reino Kalliolahti tekee herrasmieshuiputtajana ikimuistettavan roolityön.
Leena Härmän seuraava näytelmä Pinsiön parooni tuli TTT:ssä ensi-iltaan 23.2.1961 nyt Eugen Terttulan ohjaamana. Se oli ennen kaikkea Eero Roineen mestarityö paronina. Tämä jos mikä on tamperelainen näytelmä: ihmiset, asiat, ajatuspohja ovat peritamperelaisia, puhumattakaan lyömättömän aidosta dialogista, rikkaasti omatyyppisine sanontoineen ja kun vielä näyttelijät ovat sisällä tampereen kielessä. Mutta näytelmä kasvaa yleisinhimilliseksi käsitellessään kaupunkilaistyöväestön elämää ja elämisen pulmia.
Yleisö joutui odottamaan kärsimättömänä pari vuotta Härmän uutta näytelmää TTT:n ohjelmistoon. Uusi komedia Mäkisen kenkä ja tossu oli ensi-illassa 5.9.1963 nyt Vili Auvisen ohjaamana. Tässä näytelmässä sosiaalista nousua lapsilleen halajaa Pispalassa verstastaan ja myymäläänsä pitävä suutarimestari Mäkinen. Ristiriitaa tietysti syntyy kun isän ajatukset lastensa tulevista ammateista eivät saa vastakaikua. Vaikka näytelmässä oli tietysti sosiaalinen ulottuvuutensa, se painottui farssin puolelle. Eero Roine suutarimestarina oli katsojien mieleen.
TTT:n luottokirjailijan seuraava näytelmä sijoittuu Tampereella Järvensivun kaupunginosaan. Täysi tusina Toivosia saa ensi-iltansa 9.9.1965 Vili Auvisen ohjaamana. Se on laadultaan tuttua Härmää mutta sosiaalinen kenttä on laajentunut koskemaan myös yhteiskunnan kovaosaisimpia. Vaikka ympäristö on vaihtunut, kirjailija kuvaa henkilönsä myötätuntoisesti, huumorin keinoin ja yhtä välittömästi, tuoreesti sekä osuvasti niin kuin aiemmissakin näytelmissään. Hän ei halveksi, ei pilkkaa vaan asettuu kuvattaviensa nahkoihin. Näytelmä sijoittuu kerrostalon maailmaan, elämän arkisiin askareisiin ja erilaisten ihmisten ristiriitoihin.
Kun Eino Salmelainen ohjasi Tampereen Teatterissa Lauri Leskisen Kunniakujaa, hän lähetti Leena Härmälle Ludvig Holbergin (1684-1754) näytelmän Jeppe Niilonpoika saatesanoin ”Kirjoita vastaava nykyaikainen näytelmä”. Leena Härmä innostui ’Miksi Jeppe juo?’ -teemasta ja niin syntyi Fagerholmin valitus -näytelmä, jonka ensi-ilta oli Tampereen Teatterissa 25.10.1967 Salmelaisen ohjaamana. Myös tässä näytelmässä on keskeisenä aiheena nuorten ja vanhojen välinen ristiriita. Koska vanhemmilla ei ole selkärankaa olla nuorten esikuvana, nuorten holtittomuus on ymmärrettävää.
Leena Härmä palaa TTT:n näyttämölle uudessa näytelmässään Viekää tuhkakin pesästä 26.1.1972 Vili Auvisen ohjaamana. Kinttumäen kaupunginosa on kovasti Järvensivun näköinen, jonka idyllistä asumista uhkaa grynderien hyökkäys. Ihmismäistä asumista uhkaa kuristava kaavoitus, eikä vähäväkisellä ole paljon varaa valita, kun liikkeellä ovat ne, joiden mielestä tyhmän narraaminen ei ole mikään rikos. Uudessa näytelmässään Härmän tunnusomainen hyväntahtoisuus ei latista sanomisen kärkeä. Kirjailija iskee vastavoimia kipakasti yhteen, kun grynderit ja tonttikeinottelijat käyvät saalistamaan. Sylvi Salonen Jahnuskana on näytelmän dynamo.
Leena Härmän näytelmät kiersivät jatkuvasti ympäri maata mutta hänen tavallaan kirjoitetuille uusille näytelmille ei enää näyttänyt olevan tilausta. Kirjailija ei suinkaan vaiennut; 8.9.1976 Tampereen Teatterissa ensi-iltansa sai Voi sinua, Pietu Rauli Lehtosen ohjaamana. Se on aivan uutta Härmää, henkilökohtaista ja vaikea aihe näyttämölle. Näytelmän keskiössä on kehitysvammainen poika, jonka elämä ei solju normaaleja uomia. Suhtautuminen Pietuun on karttelevaa, väheksyvää tai häntä pidetään mielisairaana. Leena Härmä tunsi aiheensa, hänen oma poikansa oli kehitysvammainen. Näytelmä tuo kipeän ja tärkeän aiheen konkreettisena läheiseksi, Pietu on tavallinen poika, joka on vain kehittynyt toisin. Näytelmässään Härmä herättelee vanhempia, etteivät he unohtaisi tällaisia lapsia. Seppo Kulmala loistaa Pietun vaikeassa roolissa.
Tampereen Teatteri omi Leena Härmän kirjailijakseen, Rieväkylän rapsodia oli ensi-illassa 13.9.1978. Taas ollaan Järvensivulla ja käydään kronologisesti läpi Tampereen historiaa 1900-luvun alusta 60-luvulle. On arkielämää ja juhlaa, kapinaa ja sotaa, pula-aikaa ja yhteiskunnan muutosta. Rauli Lehtonen ohjaajana sai kavalkadin toimimaan hyvin. Näytelmä liittyi Tampereen 200-vuotisjuhliin.
Leena Härmä kirjoitti vielä vuonna 1983 julkaistun näytelmän Enomme on asianajaja, mutta se ei lähtenyt hänen edellisten näytelmiensä tavoin lentoon.
Härmän näytelmistä Virtaset ja Lahtiset ja Pinsiön parooni on filmattu. Edellisen elokuvan ohjasi Jack Witikka vuonna 1959 ja jälkimäisen Edvin Laine vuonna1962. Kun Pinsiön paroonia jo kuvattiin, Härmä sai tietää vasta silloin, että näytelmästä on tekeillä elokuva. Hän vaati käsikirjoituksen nähtäväkseen ja suuttui, kun käsikirjoitus poikkesi niin paljon näytelmästä. Härmä kielsi nimensä käytön elokuvan yhteydessä. Hän koki että Laine on varastanut hänen työnsä ja omavaltaisesti muuttanut tekstiä. Käsikirjoitusta korjattiin mutta Härmä tunsi silti tulleensa petetyksi sekä moraalisesti että taloudellisesti.
Leena Härmä oli yleisön rakastama mutta osaa kriitikoista hän ei vakuuttanut. Hänen suosiostaan tuli taakka kuten taidekentässämme pakkaa käymään.
Eino Salmelainen kiteyttää osuvasti Härmän kirjailijalaadun: ”Jokaisessa näytelmässään Leena Härmä yrittää ratkaista jotakin yhteiskunnallista ongelmaa, suurta tai pientä, alhaalla elävien kannalta suurta. Hän ottaa kantaa, tekee sen rohkeasti. Toisinaan opettaakin sormi pystyssä. Tarkoituksettomia hänen näytelmänsä eivät ole.”
Härmä käsittelee komedian keinoin, mutkattomasti sanottavansa, tavalla, jonka suuri yleisö helposti omaksuu. Härmä tuntee läheisesti henkilönsä, heidän puheensa ja ajatuksensa. Härmä ei kirjoita aatedraamaa, hän tamperelaisen pieneläjän tulkki. Hänen henkilönsä ovat joko köyhää kansaa tai pikkuporvaristoon kiipeäviä. Hänen suurin ja tärkein tehokeinonsa on osuva repliikki.
Eino Salmelainen ei ymmärtänyt niitä kriitikoita, jotka eivät nähneet Leena Härmän tapaa kirjoittaa vähäväkisten ongelmista huumorin keinoin. Tamperelaisessa ”Luotain”-julkaisussa vuonna 1962 hän puolustaa napakasti kirjailijaansa: ”Alunperin Leena Härmä saavutti suuren yleisösuosion. Tavalla tai toisella hän siis osui ’ajan hermoon’. Erityisen merkille pantavaa on, että hän saavutti juuri niiden piirien suosion, joiden kohdalla hänen kuvauksensa on paljastavin. Ja toisaalta on yhtä hämmästyttävää, että kirjalliset asiantuntijat, joiden maailmasta kirjailija tietoisestikin ja vielä enemmän oman laatunsa pakosta pysyttelee kaukana, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta ottivat mitä jyrkimmin torjuvan asenteen. Mentiin niin pitkälle, että milloin vain tarvittiin esimerkkiä huonosta näytelmästä, sellaisena mainittiin ’Virtaset ja Lahtiset’, Härmän menestynein teos. Halveksunnalla tahdottiin kuristaa hengiltä kirjailija, joka oli osoittautunut teattereille tuiki tarpeelliseksi.”
Seuraavan vuoden Tammerkoski-lehdessä Salmelainen palaa analysoimaan syvemmin Härmän kirjailijanlaatua. Salmelainen painottaa, että Härmä on nimenomaan tamperelainen kirjailija, jota eri teattereiden esityksissä on korostettu. Eipä siitä ole ollut haittaakaan niin kuin ei ole venäläisestä näytelmästä venäläisille, ranskalaisesta ranskalaisille tai islantilaisesta islantilaisille. Härmä on perinteinen kirjailija, uusia virtauksia hänen näytelmissään ei näy eikä hänen näytelmissään ole ulkoisia tehokeinoja. ”Hänen ainoa tehokeinonsa on vuorosana, siinä ja vain siinä on hänen tavoitteensa, repliikin kohdalleen osuvuus, ulottuvuus ja aitous. Tunnen vain harvoja kotimaisia kirjailijoita, jotka yhtä huolella valikoivat jokaisen sävyn, vivahteen, sanonnan paikkansapitävyyden; elävässä elämässä hän ajaa niitä takaa kuin vainukoira.” Näytelmissään Härmä kuvaa pakonomaista säätykiertoa, joka saa naurettavia piirteitä kun pyritään herrasväeksi. Se on kuva meistä. Härmän taitavuutta osoittaa se, että hän rakastaa niitä ihmisiä, joiden naurettavuuksia hän kuvaa. ”Virtasten ja Lahtisten maailma ei perusolemukseltaan mitenkään muuten eroa pariisilaisen sivukadun maailmasta kuin että se ei ole – pariisilainen. Ukot ja akat ovat samoja, he riitelevät samalla tavalla, hienostelevat yhtä naurettavasti – ja nuorisolla on suurin piirtein samat kujeet ja kujerrukset. Mutta meillä nuo ranskalaiset näyttävät tietenkin vaikuttavan paljon hienommilta ja henkevämmiltä. Matkan päästä kuvauksen osuvuuskin havaitaan paremmin kuin kovin läheltä katsottuna.”
