Suomessa on ollut kaksi suurta, professorin arvoista ja oinaan tähtimerkissä syntynyttä naimatonta teatterinjohtajaa, Eino Kalima (1882-1972) ja Eino Salmelainen (1893-1975). Kun nuoren Kaliman aikanaan hylkäsi nainen, johon hän oli syvästi rakastunut, hän sai lohdutusta ystävältään V.A. Koskenniemeltä. Salmelainen puolestaan kertoi olleensa koulupoikana hurjan ihastunut matematiikan opettajaansa, joka oli V.A. Koskenniemen sisar.
Suurten ihmisten nimissä ja syntymäajoissa tai -paikoissa on jälkeen päin tarkastellessa usein helppo nähdä enteellistä symboliikkaa. Salmelainen huomautti joskus, että oli syntynyt pitkänäperjantaina. Olihan hänen elämänsä melkoinen Golgatan matka. Tuskaa ja vaivaa siinä kyllä riitti. Nimen symboliikkaa voisi etsiä lintujen maailmasta. Einon sukunimen olisi pitänyt olla alunperin Pöllö. Tuo lintu on viisauden symboli, hämärässäkin näkevä, salaperäinen otus. Einon toinen etunimi oli Johannes ja se tuo mieleen Johanneksen evankeliumin symbolin, kotkan. Lennokkuus, korkealta hengen maisemia tähyileminen on kotkalle ominaista.
Salmelaisen uran vaivalloinen alku muistuttaa erään, häntä viitisen vuotta vanhemman ystävänsä, F.E. Sillanpään elämää. Tämä oli kotoisin Einon syntymäsijan, Ikaalisten, lähettyviltä. Samantapaisista vaatimattomista maalaisoloista lähetettiin hyväpäinen poika koulutielle suurin odotuksin. Tulos näytti kuitenkin tuottavan pettymyksen. Ei siitä tainnut tullakaan herraa, Einon tapauksessa pappia.
Palatkaamme vielä lintuvertauksiin. Aikuisuuden alkuvuosien rumasta ankanpoikasesta kuoriutui kummassakin tapauksessa lopulta uljas joutsen, suuren ja merkittävän elämäntyön toteuttaja aloilla, joita lapsuuden ympäristö ei osannut odottaa, nimittäin kaunokirjallisuuden ja teatterin. Kumpikin isokokoinen, loppuvuosinaan sisälläkin mustaa patriarkanpäähinettä käyttänyt suurmies on itse asiassa kirjoittanut paljon omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, alalle päätymisestään, jopa näkymistään Pyynikin torin tienoilta Tampereella.
F.E.Sillanpään ura suurena kirjailijana alkoi hänen esikoisteoksensa ilmestymisvuonna 1916 ja Einon ura varsin menestyvänä sanomalehden toimittajana samana vuonna Heinolassa. Salmelainen siirtyi 1920 Tampereelle Aamulehteen. Siellä hänestä sukeutui pian teräväkynäinen ja pelätty teatterikriitikko. Vahingoniloisin odotuksin lienee epäilty silloin vasta 32-vuotiaan, kokemattoman lehtimiehen asettamista johtamaan yhtä maan huomattavimmista teattereista, Tampereen Teatteria. Ei tiedetty, että tässä tapauksessa hänen edellytyksensä johtamiseen, suurten linjojen hahmotteluun ja käytännön vaikeuksien voittamiseen olivatkin poikkeuksellisen hyvät.
Einon äitiä, vuokraviljelijän leskeä, saattoi hyvin pitää luontaisena johtajatyyppinä. Einosta oli Heinolassa tuota pikaa tullut suuren partiopoikajoukon johtaja. Hän joutui terästämään 1918 sisällissodan taistelijana teatterinjohtajille tärkeää taistelukykyä ja rasitusten kestämistä. Lienee yllätys, että Työväen Teatterin johtajana sittemmin profiloitunut mies taisteli valkoisten puolella. Hän oli harjoittanut teatteriohjausta vaatimattomalla harrastelijatasolla.
Noin 40 vuoden teatterin johtaminen oli melkoista korpivaellusta, kuin Israelin kansalla erämaassa muinoin. Ensimmäinen yhdeksän vuoden mittainen Tampereen Teatterin johtaminen koitui kuitenkin pääosiltaan menestyksekkääksi. Erityisen suuren onnistumisen hän koki 35-vuotiaana ryhtyessään todelliseen uhkayritykseen, Peer Gyntin ohjaukseen. Moiseen saavutukseen ylsi vieläkin hullunrohkeampaan koitokseen lähtiessään, Salmelaisen oppilas ja seuraaja Rauli Lehtonen. Hän ohjasi 35-vuotiaana Tampereen Teatterissa West Side Storyn.
Kerran vanhuutensa päivillä Salmelainen tuli maininneeksi televisiossa, ettei kukaan ole ollut Tampereen Teatterin johtajana niin kauan aikaa kuin hän, peräti yhdeksän vuotta. Pian tämän jälkeen, 1.8. 1972, ilmestyi Rauli Lehtonen hänen kesäasunnolleen Ikaalisiin kertoen, että hän sinä päivänä tulee olleeksi yhdeksän vuotta Tampereen Teatterin johtajana ja kohta alkaa kymmenes. Tampereen Teatterin jälkeen kului yhdeksän vuotta Helsingissä, jonka jälkeen seurasi legendaarinen aika Tampereen Työväen Teatterin johtajana 1943-64.
Salmelaisesta voisi kirjoittaa hyvin monenlaista ja monelta kannalta. Lienee ensin kerrottava omasta suhteestani häneen ja kokemuksista, jotka ovat muovanneet käsityksiäni hänestä. Kuulin kotonani puhuttavan paljon Eino Salmelaisesta. Isänihän oli Tampereen Teatterin johtaja. Kiinnostukseni heräsi ja aloin lukea kotonani olevia Salmelaisen muistelmakirjoja. Samalla myös analysoin mielessäni eräitä näkemiäni Salmelaisen ohjauksia, joita tässä nykyisen tietämykseni valossa koetan tarkastella lisää, sisäisiä muistikuviani ja tuntemuksiani henkiin herätellen. Vaikka olin vasta 12-vuotias, koitui Salmelaisen Canth-ohjaus Työläisvaimo Työväen Teatterissa 1967 melkoiseksi elämykseksi, jota joskus muistelen vieläkin. Koetan palata siihen paitsi muistikuvieni, myös Panu Rajalan historiikin avulla.
Muistan nuo ihmeen väkevät tunnelmat, joissa esityksessä yllättävän paljon tanssittiin. Erityisesti mieleen on jäänyt Eila Roineen tanssi tummanpunaisissa valoissa mustalaistyttö Homsantuuna. Koen koko esityksen näin jälkeen päin ikään kuin jonkinmoiseen tummanpunaiseen auraan kiedottuna. Mahtoikohan äidinkielen opettajani Pentti Kalela tarkoittaa erityisesti tätä esitystä, kun jo 1970-luvun puolelle tultuamme hän kertoi oppilailleen, ettei oikein pitänyt Salmelaisen siitä kaudesta, kun tämä käytti liikaa valoja. Kalela saattoi joskus heitellä minulle tämän tyyppisiä lausahduksia: – Näinpä yhden näyttelijän ja ihmettelin, kuka tuo on, joka näyttelee Ossi Kostian lättänäksi. Tauno Lehtonen! Sano isällesi, että ottaa hänet…
Muuan ristiriita oli Canth-ohjauksessa hyvin mielenkiintoinen. Työmiehen vaimo (Salmelainen muutti nimen Työläisvaimoksi) on näytelmänä mitä realistisin, jopa naturalistisin, jolloin sen henkilöt ovat juurevalla tavalla kansanomaisia, samaa linjaa kuin Salmelaisen niin suosimat Kiven ja Wuolijoen, omalla tavallaan Leena Härmänkin hahmot. Mutta tämän maanläheisen maailman Salmelainen vei pitkien koreografisten kohtausten ja outojen valaistusratkaisujen avulla paljolti jonkinmoiseen unimaailmaan, alitajuisiin kerrostumiin. Voisi sanoa, että johonkin sellaiseen, mihin ei pääse vain näytelmän lukemalla. Mutta tämähän teatterin tehtävä pääosin onkin: viedä katsoja tekstin taakse.
Jos ei Salmelaisesta olisi muita tietolähteitä kuin hänen kirjoittamansa yksitoista muistelmakirjaa, voisi päätellä, että tämän sivistyneen ja paljon tietävän teatterimiehen oli täytynyt itse olla kliinisesti vapaa omakohtaisesta seksuaalisuudesta tai ylipäänsä kaikenlaisista eroottisluonteisista ihmissuhteista. Siksi voi tuntua yllättävältä, että hänen ohjauksissaan (kaiken huippuna kai Sylvi Salosen huorailut ja muut karkeudet Porton ja pyhimyksen kohdalla aikanaan) suorastaan ennen näkemättömän rohkea ja ruumiillinen seksuaalisuus usein aiheutti moralistien tuomion ja toisaalta ennakkoluulottomimpien katsojien ihailua. Minullekin jäi Työläisvaimosta pysyvästi mieleen sängyllä selällään makailevan Lauri Komulaisen leikittely viinapullolla, jonka hän yllättävän taitavasti pani markkeeraamaan erektiotaan.
Työläisvaimon pääosassa oli varsin kokematon, vasta 24-vuotias Maria Aro, jota Salmelainen niin teatterilla kuin kotonaan prässäsi äärimmäisen kovaa. Hamletina oli kokenut 38-vuotias Veijo Pasanen, johon ohjaaja kohdisti vain vähän, jos ollenkaan, tuota hänelle niin tyypillistä ohjausmankelointiaan. Kummassakin tapauksessa oli kuitenkin lopputuloksena loistava näyttelijätyön voitto, Aron kohdalla suorastaan läpimurto.
Seuraavaksi näin sitten 13-vuotiaana Työväen Teatterin Hamletin, joka varmaankin oli, mitä päähenkilön ohjaamiseen tulee, äärimmäinen vastakohta edelliselle. Siitä muistuu mieleeni tuo outo unitunnelma ja kuitenkin esityksen tavaton pelkistyneisyys. Shakespeare-esityksissä on mielestäni yleensä se ongelma, että tulkinnat ovat pakostakin lähes aina kovalla kädellä lyhennettyjä jo siksi, että koko tekstin mukaanotto tekisi esitykset käytännön kannalta ylivoimaisen pitkiksi. Siksi Shakespeareen, ainakin eräiden hyvin syvällisten seikkojen kannalta, pääsee käsiksi lähinnä vain lukemalla.
Kaikenlainen lyhentely ja muuntelu tai jopa tapahtumapaikkojen nimien muuttaminen (kuten Jouko Paavola teki ohjatessaan 1954 Talvisen tarinan Tampereen Teatteriin) voi peittää nuo syvälliset tasot. Salmelainenkin lyhenteli surutta tekstiä, muutti kohtausten järjestystä ja pyyhki tärkeitä roolihahmoja pois, joidenkin kriitikkojen mukaan aivan liiallisesti. Silti hänen työnsä antoi paljon oivalluksia ja näkökulmia, joiden innoittamana joku katsojista saattoi vielä täydentää ja rikastaa näkemyksiään lukemalla alkuperäisen tekstin. Salmelaisen tulkinnan taustalla saattoi aistia myös vuoden 1968 dramaattisten maailmantapahtumien vaikutus Tshekkoslovakian miehityksineen,Vietnamin sotineen, Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhaamisineen.
Taiteilijan elämää voidaan tarkastella vastakohtaparien apollonisuus ja dionyysisyys kautta. Esimerkiksi Thomas Mannin tuotannossa tämä on hyvin oleellinen jako. Voisi luonnehtia, että Apollo symboloi aurinkoa, päivää, raittiutta, kunnollista elämää ja porvarillisuutta, kun taas dionyysisyys kuuta, yötä, juoppoutta, boheemisuutta. Toisaalta taiteilija tarvitsee inspiraatioonsa tiettyä dionyysistä hurmiota, jolloin on saavutettava terve apollonisuuden ja dionyysisyyden tasapaino.
Salmelaisen joutsenlaulu ohjaajana (Joutsen muuten oli Apollon lintu) oli Brechtin ja Wuolijoen juureva Isoheikkilän isäntä ja hänen renkinsä Kalle, jonka hän 1969 ohjasi Työväen Teatteriin. Siinä minuun teki suuren vaikutuksen Eero Kankkusen lavastukseen kuuluva suuri, hieno aurinko, ikäänkuin Apollon ilmentymä. Toisaalta isäntää, Reino Kalliolahtea, luonnehdittiin eräänlaiseksi sympaattiseksi hämäläiseksi Bacchukseksi eli Dionysokseksi. Niin mahtavan arkkityypin vaikutuksen Kalliolahti minuun teki, että vuosikymmeniä tuon esityksen jälkeen, pienen viinaryypyn juotuani, saatoin muiden kanssa jäljitellä tuossa esityksessä kuulemiani Kalliolahden juurevan suomalaisittain aitoja dionyysisiä äänensävyjä. Voisi siis ajatella, että 76-vuotias Salmelainen oli silloin apollonis-dionyysisen osaamisensa huipulla. Hän oli luonut tuosta vastakohtaparista mestarillisen, lopullisen synteesinsä.
Tämän jälkeen Salmelainen tarjoutui edelleen ohjaamaan Työväen Teatteriin, mutta kutsua ei tullut. Hän oli haaveillut Veijo Pasasesta Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikovina, koska piti teosta ajankohtaisempana kuin koskaan. Tampereella Rikos ja rangaistus kuitenkin nähtiin jo maaliskuussa 1971 Tampereen Teatterissa Rauli Lehtosen ohjaamana. Pääosassa loisti Seppo Mäki.
Salmelaisen viimeiset vuodet olivat epäilemättä katkeria. Vanhassa tutussa Työväen Teatterissa näyttelijäin puolella pistäytyessään hän tunsi olevansa kovin vieras, vaikka moni vanhan kaartin uskollinen veteraani vielä kauan nostalgoi vanhoista Salmelaisen hyvissä ajoista niin paljon, että teatterin johtoon 1973 tullut Lasse Pöysti ärähti: – Se, mikä ensimmäiseksi täytyisi saada tästä teatterista ulos, on se Salmelainen!
Vaikka Salmelainen ei saanut enää ohjata, hänelle jäi kirjojen ja lehtiin kirjoittaminen. Hänen tyyliään pidettiin usein liian hyökkäävänä. Varsinkin näyttelijät loukkaantuivat hänen syytöksistään niitä kohtaan, jotka hankkivat pieneen peruspalkkaansa lisätuloa viihteellisissä tv-ohjelmissa tai mainoksissa. Toinen hyökkäysten pääkohde oli politisoituva, suorastaan vallankumouksellinen uuden sukupolven teatterikäsitys. Salmelaisen muistelmakirjojen suosio alkoi selvästi hiipua. Elämänsä lopulla Salmelaisen piti kokea jopa sekin nöyryytys, ettei hänen tekstinsä kelvannut Aamulehteen eikä Suomen Kuvalehteen. Jopa hänen välinsä innokkaimpaan ihailijaansa, Helsingin Sanomien kriitikko Sole Uexkulliin olivat armotta katkenneet. Mitä tulee Helsingin Sanomien kriitikoihin, luulen, että Seppo Heikinheimo olisi tässä kohtaa luonnehtinut: – Mahtoi se Salmelainen kuolla katkerana miehenä, kuin Robert Kajanus aikoinaan.
Kävin Tampereen Lyseota aivan Salmelaisen kotitalon vieressä, jossa hän asui eläkeläisvuosina 1965-73. Silloin silmäni Pyynikintorin penkiltä tapasi teatteritaaton, parrasvalon patriarkan, Ikaalisten ihmemiehen, kuten silloin päiväkirjaani kirjasin. Kerran menin rohkeasti puhuttelemaan häntä, kerroin kuka olen ja kiittelin hänen ohjauksiaan ja kirjojaan. Katkeroitunut patriarkka oli tästä taatusti ilahtunut. Tosin hän evästeli minua sanomalla, että sano nyt sille isällesi sitä ja sitä, kun minä en saa sanoa. Tämän jälkeen 1.8. 1972 istuin vielä isäni ja veljeni kanssa Salmelaisen kesäasunnolla Ikaalisissa peräti neljä tuntia. Muistan, että hän kehui eräitä tv:n ajankohtaisohjelman toimittajia kommentilla: – Onhan niillä kyllä se kommunismi.
Professori Eino Salmelainen kuoli 82-vuotiaana 17.4. 1975, Oinaan tähtimerkissä kuten oli syntynytkin.
