Tampere teki lähtemättömän vaikutuksen sydämeeni vuonna 1991, jolloin sain roolin Pyynikin kesäteatterin Kilpakosijat-esityksessä lukkarin tiukkapipoisena rouvana. Tässä pestissä tapasin myös tulevienkin vuosieni työparin Panu Raipian, sekä Veikko Sinisalon tyttären Kirsi-Kaisa Sinisalon.
Olin juuri saanut ajokortin, joten ensi töikseni lähdin autokaupoille Kirsi-Kaisan kanssa, hänellä kun oli enemmän kokemusta menopeleistä. Löysimme pienen, siistin ja sinisen Nissan 120A:n, jota poliisi kutsui sardiinipurkiksi, se kun ei kolarin sattuessa ollut mitenkään turvallisin auto. Autokauppias kertoi auton kuuluneen vanhemmalle rouvalle, joka oli kymmenen vuoden aikana kerännyt matkamittariin vain 10 000 km, rouva ei tupakoinut ja muutenkin vanha auto oli hyvin huollettu. Autokauppias nosti konepellin ylös ja pyysi vilkaisemaan siistiä moottoria. Totesin, että ”pölykapseli näyttää hyvältä”, autokauppias löi pellin kiinni ja lisäsi auton hintaan varmaan tonnin ymmärrettyään, että autojen suhteen olin täysi pöllö. Pulitin siis peräti 2500 markkaa, johon sisältyi liikennevakuutus ja ajelin auton iloisena ulos portista, Kirsi-Kaisan istuessa hyvästä syystä pelkääjän paikaksi kutsutulla etupenkillä vieressäni.
Tällä autolla huristelin Pyynikin ja vuokrakämppäni väliä koko kesän. Ensimmäisenä päivänä vetelin harjoitusten päätyttyä kovasti ylpeänä kaupungin läpi, kun yhtäkkiä kuulin poliisin sireenin takaani. Ajoin auton tien sivuun päästääkseni poliisit ohi, mutta he pysähtyivätkin eteeni. KÄÄK!
Poliisi kysyi olinko huomannut mitään kummallista ajaessani. Enpä ollut. ”Kaupungin läpi on ajokielto, pitää kiertää Ratinan kautta”. -”Ahaa, missä on Ratina?”- ”Se on tuolla laidalla” – ”Ahaa, missä on laita?” Poliisi katsoi minua vähän pää kallellaan ja varmaan mietti kuinka koskaan olin saanut kortin. Toispaikkakuntalaisena, sekä ihan muina blondeina selvisin varoituksella ja opettelin kuuliaisesti uuden reitin.
Kesän aikana opin kaiken mahdollisen auton tekniikasta. Puhaltelin sähkönjakajan piuhoihin ja lyhensin niitä kynsisaksilla, kun päät löystyivät eivätkä enää pysyneet paikoillaan. Kerran liftaajat pelastivat henkeni, kun heti otettuani heidät kyytiin, puolet auton pohjasta putosi pois vielä hiljaisessa vauhdissa. Pohja hitsattiin bensa-asemalla kiinni ja mekaanikko hitsasi varuiksi toisenkin puolen, joka näytti lähtevän seuraavaksi. Tämän auton piti olla yhden kesän auto, mutta ajelin sillä kaksi vuotta, kesät talvet ja myin sen lopulta tonnilla naapurin isännälle navetta-autoksi. Isäntä sai omansa takaisin myytyään auton lopulta osiksi autokorjaamolle. Kaiken kaikkiaan mielestäni suorastaan menestystarina sardiinipurkiksi.
Olisin varmaan jäänyt Tampereelle asumaan kesän jälkeenkin, sillä tunsin yhteenkuuluvaisuutta mukavien tamperelaisten kanssa, jotka toisin kuin helsinkiläiset, innostuivat ideoista, kannustivat ja halusivat kaikkeen uuteen mukaan. Ei merkkiäkään selkään puukottamisesta tai kateudesta. On ollut ilo huomata kuinka tuo tamperelaisiin yhdistämäni yhdessä tekemisen meininki näyttäisi nykyään levinneen laajemmallekin.
Paluun tein kuitenkin vasta viisi vuotta myöhemmin, kun sain roolin Tampereen Komediateatterin Kulkurin valssissa. Olin topakka taloudenhoitaja Maija Lintuniemi, ohjaajana oli Tapio Parkkinen ja lavalla mukana jälleen Komediateatterin nykyinen johtaja Panu Raipia. Pesti Komediateatterissa jatkui kesällä 1996 Täysi tusina Toivosia-näytelmän nuorena ja kyseenalaisen vaatemaun omaavana äitinä. Korkokengissä töpsöttelin pitkin lavaa, lastenvaunuja työnnellen. Samana kesänä jännitin tulevia häitäni niin, että elokuuhun mennessä pukukokokin pieneni kolme kertaa. Hääpukuliike jo varoitteli, ettei enempää voi laihtua, kun ei ole enää mistä ottaa sisään. Kuikelo olemukseni pullistui ihan kiitettävästi heti kun häästressi helpotti.
Olen yhä suuri Tampere-fani ja ajelen sinne mökiltämme säännöllisesti kesäaikaan. Monesta asiasta en pääministerimme Sanna Marinin kanssa ole samaa mieltä, mutta siitä kyllä, että Tampere on poikkeuksellisen ihana paikka!
