Kun aloin pyynnöstä kirjoittaa Tampereen Teatterin johtajista ennen isääni Rauli Lehtosta, päätin aluksi etsiä jonkinlaisen kronologisen vertailukohdan. 117 vuotta toimineella teatterilla on nyt 27. johtaja. Yksi johtaja on ollut paikallaan keskimäärin runsaat neljä vuotta. Vertailukohta tarjoutui kuin itsestään, kun 654 vuotta toimineen Kangasalan seurakunnan kirkkoherra numero 33 juuri tätä tuumiessani tiedusteli opastuspalveluksiani. Kukin kirkkoherra on ollut virassaan keskimäärin 20 vuotta!
Kun Hämeenlinnan Kaupunginteatterin johtaja Rauli Lehtonen oli vuoden 1962 lopulla valittu Tampereen Teatterin johtajaksi, häntä vastaan tuli kadulla iltanäyttelijäveteraani Väinö Aalto, Kotkassakin tunnettu sankariosien esittäjä. Hän ei suinkaan onnitellut Lehtosta, vaan sanoi: Kumma, kun sinut on pestattu Tampereelle! Se on komea talo, mutta siellä ei johtajat eikä näyttelijät viihdy. Pari vuotta ja eroavat. Toista on se Työväen Teatteri. Olin siellä Kosti Elon kursseilla. Elo oli parikymmentä vuotta ja kauan on ollut tämä Salmelainen.
Aalto oli oikeassa sikäli, että sillä hetkellä jokainen johtaja oli ollut Tampereen Teatterissa keskimäärin kaksi ja puoli vuotta!
Kiireittensä keskellä Lehtonen alkoi kaivaa tietoja edeltäjistään, joista monen kanssa totesi olleensa henkilökohtaisesti paljonkin tekemisissä. Vuosikymmenten saatossa tuosta tutkistelusta kasvoi pieni kronikka, jonka isävainajani osittain julkaisi 1997 ilmestyneiden muistelmiensa yhteydessä. Käytän tuota kronikkaa sekä muita lähteitä hyväkseni ja lisään niihin kirjoittajalle tyypillisen persoonallisen, asioiden yllättävänkin yhdistely- ja esittämistavan, jossa tosiasioita ei nähdä paljaina tosiasioina, vaan pyritään ymmärtämään, mitä nuo tosiasiat symboloivat ja millaisia yhteyksiä niillä on muihin tosasioihin.
Tämä on teatterinjohtajien kronikka, siis tarinoita eräistä lahjakkaista ihmisistä, jotka eivät pelänneet käsittämättömän kovaa ja usein epäkiitollista raatamista, ansaitsemattoman kovaa kritiikkiä, mielipahaa ja hermojen äärimmäistä koettelua. Nuo ihmiset ovat olleet tavallaan etuoikeutettuja. Minulla on ollut etuoikeus seurata vuosikymmeniä läheltä yhtä tuollaista etuoikeutettua.
Johtaja n:o 1, Kaarle Halme 1866 – 1946, johtajana 1904-1905
Tampereen Teatterin perustamispäivä oli 10.5.1904 eli vain runsas kuukausi ennen kenraalikuvernööri Bobrikovin surmaa. Tampereen Teatteri syntyi samaan kansallisen kulttuurimme kulta-aikaan kuin esimerkiksi komea jugend-arkkitehtuurimme, Leinon Helkavirsien ensi osa, Sibeliuksen viulukonsertto ja paljon muuta. Tampere oli kaupunkina rajussa kasvussa niin väkilukunsa kuin valtakunnallisen merkityksensä suhteen. Maan teatterielämä oli suuressa murroksessa, kun alan vanha ja vakaa suurmies ja pioneeri, Kaarlo Bergbom, oli väistymässä ja paljon modernimmat ja rajummat uudistuksen tuulahdukset olivat vauhdilla tulossa tilalle. Tampereen Teatterin syntyminen oli tämän uudistuksen havainnollisimpia esimerkkejä. Kaarle Halme, Tampereen Teatterin tulisieluinen perustaja (1864 – 1946) oli, symbolisesti ajatellen, syntynyt samoihin aikoihin kuin Sibelius ja Gallen-Kallela. Silloin syntyi myös sellainen näytelmä kuin Aleksis Kiven Kullervo. Tampereen Teatterin avajaisjuhlassa 8.9.1904 Halme esitti Helsingin kaudeltaan tuttua bravuurirooliaan, Kiven Kullervon nimiosaa! Sen uhmaava, väkivaltaisesti sortajia vastaan käyvä hahmo lienee ollut ajankohtainen juuri silloin, vajaa sata päivää sen jälkeen, kun Suomen vihattu diktaattori, kenraalikuvernööri Bobrikoff oli raivattu pois päiviltä!
Bergbomin konservatiivisessa teatterissa Halme oli ollut kuin Kalevalan Kullervo, setänsä Untamon orjana, mutta siirtyi toisen kapinallisen, Eino Leinon terävän kynän tukemana 1901 Bergbomin pahimman kilpailijan, Ruotsalaisen teatterin, menestyksekkääksi näyttelijäksi. Bergbomin kuoltua ja Tampereen Teatterin lyhyen johtajakauden ollessa aikaa sitten ohi, hän kävi Leinon pyhää sotaansa vanhanaikaista, pateettista ja epäsuomalaista näyttelemistyyliä vastaan 1912 Helsingin Seurasaareen perustetun Helkanäyttämön puitteissa. Tällöin oli tarkoitus luoda tuore vaihtoehto Kansallisteatterin kankealle tyylille.
Halmeen tempperamenttinen, tulinen ja itsevaltainen luonne ajoi häntä alituisiin riitoihin, joten pitkäjännitteiseen teatterinjohtamiseen hänellä ei ollut edellytyksiä. Ura jatkui lähinnä tuotteliaana, monipuolisena ja varsin menestyneenä kirjailijana, etenkin näytelmien parissa.
Hämeenkyröstä kotoisin olevan, sittemmin Tampereen Teatterin ja sen johtajan Eino Salmelaisen hyväksi ystäväksi tulleen F.E. Sillanpään suhde väkijuomiin oli se mikä oli. Sen sijaan Hämeenkyröstä myös kotoisin ollut Kaarle Halme piti johtamassaan ja perustamassaan teatterissa kovaa kuria väkijuomien suhteen. Näyttelijöiden ilmitulleet pahat lankeemukset, marraskuussa 1904 kaksi heistä sai kenkää juopottelunsa vuoksi, olivat ainakin eräitä syitä Halmeen äkkinäiseen eroon jo tammikuussa 1905. Näyttelijöiden juopottelu oli tosin tuohon aikaan Suomen teattereissa yleisin ja pahin vitsaus. Halme ei suinkaan jäänyt viimeiseksi saman kysymyksen kanssa kamppailleeksi Tampereen Teatterin johtajaksi. Muistan esimerkiksi, kun joskus Halmeen ajoista monien vuosikymmenten päästä eräs tuttavani näki Tampereen Teatterissa erään esityksen ja kommentoi sitä näin: Näyttelijä X teki tosi omalaatuisen tyypin roolistaan, mutta voihan sen niinkin nähdä. En paljastanut kulissientakaista tietoani, että X oli ollut lähes tulkoon kaatokännissä. Symbolista sekin, että Tampereen Teatteri esiintyi aluksi vuokratiloissa Raittiustalossa ennen oman talon valmistumista ja sai alkuvuosinaan avustuksia alkoholin myynnin voittovaroista.
Johtaja n:o 2, Elli Tompuri 1880-1962, johtajana 1905
Tampereen Teatterin perustaminen oli ollut moninainen, monimutkainen ja paljon sumplimista vaatinut prosessi, johon sisältyi kaikenmoisia vaiheita ja neuvotteluja, mm. kaupungin Suomalaisen klubin ja Kauppaseuran kanssa. Suurena apuna tässä työssä Halmeella oli teatterin ensimmäiseen henkilökuntaan kuulunut viehättävä nuori näyttelijätär Elli Tompuri. Tämä keräsi onnistuneesti toisen näyttelijättären, Kaarle Halmeen rakastetun, Hilma Rantasen, kanssa merkintöjä kannatuslistoihin, joiden perusteella kannatusyhdistys voitiin sitten kutsua valitsemaan teatterille johtokunta.
Suomen suuriruhtinaskunta oli 1905 koko maailmaakin ajatellen ehkä edistyksellisin maa, mitä tulee naisten koulutustasoon, merkitykseen ja oikeuksiin. Äänioikeuden he saivat ensimmäisenä Euroopassa vuonna 1906. Niinpä Tampereen Teatteriakin tammikuussa 1905 astui johtamaan juuri näinä päivinä vasta 25 vuotta täyttävä ylioppilasnainen. 1906 Tampereen Työväen Teatteriin johtajaksi tuli niin ikään nainen, Tilda Vuori, joka teki erittäin huomattavan ja uraauurtavan, runsaan vuosikymmenen kestäneen johtajakauden. Uusi johtaja Elli Tompuri aloitti ohjaamallaan Anna-Liisalla. Hän esiintyi sen nimiosassa. Se oli Tampereen suurnaisen, Minna Canthin, dramaattinen hengentuote, jolla hän oli niittänyt laakereita jo Helsingissä 1900. Muillakin tulkinnoillaan ja ohjelmistonvalinnoillaan Tompuri sai menestystä. Mahdollisesti tieto menestyksestä osui ailahtelevan, äkkipikaisen Halmeen korviin. Tämä kiiruhti Tampereelle, selittäen ettenhän minä totta tarkoittanut. Eli hän perui eronsa. Seurasi omalaatuinen yhteenotto kahden voimakastahtoisen ystävyksen ja yhteistyökumppanin, 25-vuotiaan naisen ja 38-vuotiaan miehen välillä.
Ystävyys ei liene enää palannut aivan entiselleen. Näyttelijöissä oli aluksi joitain Halmeen kannattajia, mutta lyhyen kinastelun jälkeen johtokunnan ja henkilökunnan yksimielinen päätös oli, että Tompuri on johtaja ja pysyy sellaisena. Hän pysyikin, tosin vain toukokuun 10. päivään asti. Silti uraauurtavasti Tompuri ehti olla jonkin aikaa Suomen ensimmäinen naispuolinen teatterinjohtaja.
Johtaja n:o 3, Pontus Artti, 1878 – 1936, johtajana 1905-1906
Tanssitaitoinen Elli Tompuri teki 1905 Suomen Kansallisteatterissa läpimurtoroolinsa Oscar Wilden Salomena. Sitä ennen hän aktiivisesti etsiskeli itselleen seuraajaa Tampereen Teatterin johtajaksi päätyen lopulta mieheen, joka ei ollut ainakaan iällä pilattu: 27-vuotiaaseen lehtimieheen, Pontus Arttiin, nimismiehen poikaan, joka oli tullut ylioppilaaksi Oulun lyseosta. Ensi töikseen Artti dramatisoi ja ohjasi Kiven Seitsemän veljestä, joka sai silloisissa oloissa huomattavat 10 esityskertaa. Hitaiden näyttämövaihdosten vuoksi esitys kesti kolmeen aamulla, jolloin Lauria esittänyt Kaarlo Saarnio kävi vahtimestarin kanssa herättämässä nukahtaneet katsojat. Sitten Artti lyhensi 15-kohtauksisen näytelmän 9-kohtauksiseksi, kestoltaan vain viisituntiseksi esitykseksi. Mainittakoon, ettei Juhania esittänyt Aarne Riddelin (Orjatsalo) katsonut voivansa oppia suurta osaansa ulkoa, vaan sijoitteli tekstejään ruokapöydälle silakka- ja kalja-astioitten väliin.
Artin aikana Tampereellakin velloi suurlakko ja Artti keksi ottaa ohjelmistoon Maxim Gorkin Pohjalla, yömajassa viruvan yhteiskunnallisesti osattoman väestön kuvauksella. Tampereen Teatteri esitti sen myös Työväentalon juhlasalissa Sosiaalidemokraattisen puolueen ylimääräisen puoluekokouksen päätösjuhlassa. Kansan Lehden mukaan esitys sujui erinomaisesti, mikä seikka ainakin osaksi johtui valioyleisöstä. Koska sitkeästi elävän myytin mukaan Lenin ja Stalin tapasivat ensimmäisen kerran henkilökohtaisesti toisensa juuri tässä kokouksessa, voi hyvinkin olla, että he olivat tuon valioyleisön joukossa katsomassa esitystä, jonka ohjaaja Pontus Artti työskenteli 1927-30 Suomen lähettiläänä Neuvostoliitossa. Seitsemällä veljeksellä aloittanut johtaja Artti viihtyi tehtävässään vain seitsemän kuukautta siirtyen sitten toimittajaksi Tampereen Sanomiin.
Johtaja n:o 4, Aarne Orjatsalo 1883-1941, johtajana 1906
Jos pitäisi valita kenen vähänkin tunnetun suomalaisen elämäkerta on kaikkein uskomattomin, merkillisin ja monikäänteisin, hyvä ehdokas olisi Tampereen Teatterin neljäs johtaja Aarne Orjatsalo, alkujaan Riddelin. Tuo suuri sankari näytteli, ohjasi ja johti Tampereen Teatterissa. Pitkälti yli satavuotisen historian varmaan tunnetuin produktio oli West Side Story, jonka mukana teatteri ikäänkuin astui uuteen aikakauteen ja jolla se vieraili varsinaisessa Uuden Vuoden konserttien kaupungissa Wienissä. West Side Story päättyy siihen, että sen miespuolinen sankari ammutaan kuoliaaksi New Yorkissa. Näen tämän osuvana symbolina: Aarne Orjatsalo kuoli vuoden 1941 uuden Vuoden päivänä New Yorkissa.
Muutaman kuukauden kestäneestä pestistään Tampereen Teatterin johtajana Orjatsalo tavallaan ammuttiin pois. Sankari oli näet hurmannut teatterin nuoren näyttelijäharjoittelijan, Ain´Elisabet Pennasen, joka alkoi odottaa hänelle lasta. Pennasen veli Väinö kimpaantui tästä niin, että tunkeutui teatteriin ja yritti ampua Orjatsalon. Tottumattomana hän kuitenkin ampui ohi haavoittaen vain itseään. Orjatsalo säikähti, ilmoittautui sairaaksi ja anoi virkavapautta, katsoen sitten parhaaksi erota Tampereen Teatterin palveluksesta. Voimme heikosti kuvitella aiheutuneen skandaalin suuruutta sen aikaisessa, varsin pienessä Tampereen kaupungissa ja sen seurapiireissä. Ehkä me, lööppikulttuurin aikaiset, myöhemmän polven ihmiset voimme sittenkin eläytyä tapahtumiin tätä kautta: Ain´Elisabeth kirjoitti oitis paljastuskirjan, romaanin Voimaihmisiä.
Aikalaisten lausunnoista päätellen Orjatsaloa, jolta ei jäänyt jäljelle filmirooleja, lienee kuitenkin pidettävä eräänä kaikkien aikojen nerokkaimmista suomalaisista näyttelijöistä. Neroilla tuppaa olla niitä pimeitä puolia. Harvinaisen pitkän ja näyttävän miehen tähteys jatkui Tampereen Teatterin kauden jälkeen monissakin paikoissa, varsinkin Tilda Vuoren johtamassa Tampereen Työväen Teatterissa, jossa Orjatsalo hurmasi Hamletina kuten oli tehnyt Tampereen Teatterissa, jossa varsinaiseksi bravuurirooliksi tuli Edmund Kean. Ensimmäiseksi näytelmävalinnakseen johtajana hän otti Alexander Dumas vanhemman romaanin mukaan sovitetun, kuulun brittinäyttelijän elämään perustuvan kappaleen. Tampereen Teatterin ensimmäisessä lahjanäytännössä 24.4.1906 hän sai johtokunnalta röykkiön kukkavihkoja ja laakeriseppeleen. Orjatsalo toisti bravuuriaan vielä Lontoon ja Broadwayn maanpakolaisuudessa.
Johtaja n:o 5, Hemmo Kallio 1863 – 1940, johtajana 1906-1907
Orjatsalon apulaisjohtajana oli tunnollisesti toiminut häntä pari vuosikymmentä iäkkäämpi Hemmo Kallio, ennestään Helsingissä tunnustusta saanut näyttelijä. Hänen bravuurinsa oli Nummisuutarin Esko, jota hän esitti Tampereen Teatterissakin Orjatsalossa kateutta herättäneellä menestyksellä. Vain viiden päivän välein oli lokakuussa 1906 näet ollut niin Hamletin, pääosassa Orjatsalo, ja Nummisuutareiden ensi-ilta. Hamletista tuli sen verran suosittu, että sitä esitettiin kuusi kertaa, mutta Nummisuutareita seitsemän. Sitä paitsi lehtikritiikkikin taisi tällä kertaa olla myönteisempi Kalliota kuin Orjatsaloa kohtaan!
Kallion käsissä Seitsemän veljeksen sovitusta uusittiin. Viileän vastaanoton Tompurin kaudella saanut Pakkalan Tukkijoella uusittiin nyt menestykselisesti ja se sai 14 esityskertaa.
Johtokunnan pyynnöstä huolimatta Kallio erosi tehtävästään keväällä 1907. Hän oli saanut suuren valtion stipendin ulkomaista opintomatkaa varten ja siirtyi sen jälkeen Kansallisteatteriin. Jäähyväisnäytäntö oli ääriä myöten täynnä. Taas nähtiin kukkameri ja laakeriseppele, jopa kaksi laakeriseppelettä. Mikä oli esitettävä kappale? Yllätys yllätys: Nummisuutarit.
Johtaja n:o 6 Pekka Alpo ( 1877-1952), johtajana 1907-1912
Kolmen ensimmäisen toimintavuotensa aikana Tampereen Teatteri oli ehtinyt kuluttaa loppuun jo viisi johtajaa. Kuudes sentään pysyi paikallaan peräti viisi vuotta. Sitä paitsi niistä tuli viisi varsin menestyksellistä vuotta. Niiden jälkeen hänet erotettiin. Perimmäinen syy on jäänyt ainaiseksi salaisuudeksi. Vai oliko Tampereen Teatterin johtokunta tuolloin vain aikaansa edellä? 2000-luvulla jotkut työelämän konsultit alkoivat julistaa, että jos joku on ollut jossain työpaikassa viisi vuotta, hänen olisi aika etsiä uusi työpaikka.
On myös kerrottu Alpon ärjynnästä ja tuittupäisyydestä. Olisipa Tampereen Teatterin johtokunta ollut eräässä Hämeenlinnan Kaupunginteatterin harjoituksissa (kuten tämän kirjoittaja). Olisivat kuulleet vähän ärjynnän ja karjunnan mallia ja ehkä kauhistuneet: tuonko miehen me juuri valitsimme Tampereen Teatterin johtajaksi! Tuo ärjyjä ei johtanut, kuten Alpo, Tampereen Teatteria viisi vuotta, vaan viisi kertaa viisi vuotta!
Mitä Alpon erottamisen takana sitten olikin, hän lähti Helsinkiin tekemään melko menestyksekästä teatteriuraa johtaen ensin Kansan Näyttämöä ja toimien sitten Kansallisteatterin ohjaajana ja apulaisjohtajana 1920-47. Joten oliko todella järkeä heittää tuo poikamies ulos!
Jotain osviittaa Alpo-arvoitukseen saamme Pirkko Kosken kirjasta Kansan teatteri näyttelijä Eine Laineelta: Pekka Alpo oli hyvin umpimielinen ihminen, aina vähän vihaisen näköinen ja käyttäytyi karskisti, mutta huomasin, että hän oli pohjimmiltaan hyvin herkkä ja yksinäinen. Ohjaajana hän oli uuttera, voimakas ja määrätietoinen. Hän herätti meissä nuorissa turvallisuudentunteen selkeydellään ja ankaralla kurillaan. Kun hän kiitti, se merkitsi myös jotain.
Alpo oli tietyn ylimenovaiheen johtaja. Hankalista vuokratiloista alkoi siirtyminen omaan uljaaseen taloon. Ensimmäinen, toteutumaton luonnos uutta taloa varten valmistui kustannusarvioineen vuoden 1908 lopulla. Teatteritalo vihittiin käyttöönsä 14.2.1913.
Siinä välissä teatteri sai käyttöönsä väliaikaisena ratkaisuna talon, joka oli monessa mielessä toimivampi ja mukavampi kuin rapistuva raittiustalo, muttei toki valmistumassa olevan oman talon veroinen. Talo oli VPK:n vastavalmistunut rakennus Pirkankadun varrella. Feministishenkinen tarkastelu näyttää paheksuneen sitä, ettei talon suunnittelua saanutkaan tehdäkseen Wivi Lönn vaan Heikki Tiitola, joka ei ollut edes arkkitehti, vaan maalaisrakennusmestari Kangasalta. Hän oli muuten vain runsaan viikon vanhempi kuin hyvä ystävänsä, tamperelaiseen teatterielämään suuresti liittyvä, niin ikään Kangasalla syntynyt Jalmari Finne. Kyllä talo Tiitolankin jäljiltä näyttää kauniilta. Sitä paitsi sympaattiselle, vaatimattomalle, lopulta 12-lapsiselle Tiitolalle tuo tilaus oli taloudellisesti paljon merkitsevämpi kuin neiti Lönnille, jonka rikas ystävätär, Suomen ensimmäinen naispuolinen kauppaneuvos Hanna Parviainen, oli syntynyt 3.8.1874 eli samana vuonna kuin Heikki Tiitola!
Alpon aikana Tampereen Teatterista alkoi yhä selvemmin tulla operettiteatteri. Myös klassikoille annettiin runsaasti tilaa: Canthia, Moliérea, Shakespearea. Tilda Vuoren johtamasta Tampereen Työväen Teatterista tuli yhä selvemmin taiteellisesti varteenotettava haastaja Tampereen Teatterille.
Johtaja n:o 7, Jalmari Hahl (1869-1929), johtajana 1912-1915
Jalmari Hahlilla olisi varmaankin ollut paljon käyttöä meidän aikanamme etätyön päivinä. Hän nimittäin johti etänä Helsingistä käsin Tampereen Teatteria kolme vuotta. Helsingin suomalaisen Normaalilyseon saksan ja ranskan kielen lehtori ja Helsingin yliopiston kirjallisuushistorian ja estetiikan dosentti saattoi olla Tampereella vain perjantaista maanantaihin. Silti menestyminen alkoi välittömästi. Hahlin itsensä suomentama Roberto Braccon murhenäytelmä Nellina sai Aamulehdenkin ylistykset; katsottiin, että teatteri on uudistettu, uusi johto oli pannut veren vilkkaampana kiertämään. Käytännössä regissöörinä ja aliohjaajana oli herra Valle Sorsakoski, joka hoiti harjoitukset johtajan poissaollessa. Menestys ja aluevaltaus kuitenkin seurasi toistaan, joten Hahl taitavine alaisineen oli puolessa vuodessa onnistunut kampeamaan johtamansa taidelaitoksen todelliseen juhlakuntoon, kun sen uusi upea talo vihittiin käyttöönsä. Hahlin ohjelmistolinja oli ollut silmää pistävän ranskalaista. Naemi Levas kirjoittaa Tampereen Teatterin historiassaan: Ohjaus teatterissa kävi siitä lähtien uuteen tyyliin. Entisen raskaamman germaanisen makusuunnan tilalle oli tullut henkevämpi ranskalainen. Se oli terveellinen vaihdos. Sitä kaipasi ennen kaikkea teatterin henkilökunta estyäkseen jäämästä yksipuolisuuteen kehityksessään.
Hahl oli siis saanut teatterissaan aikaan eräänlaisen Ranskan vallankumouksen, joten uuden talon vihkiäisnäytelmäksi 14.2.1913 oli tilattu Ranskan suureen vallankumoukseen liittyvä Manonin rakastajat. Sen oli kirjoittanut tolstoilaisena ja pasifistina tunnettu Arvid Järnefelt, joten oli ironista, että uuden talon saaneen teatterin hurja nousujohteinen kiito oli puolentoista vuoden päästä saava hieman hidastetta maailmansodan puhkeamisen myötä. Musiikkiesityksinä avajaisissa kuultiin Arvid Järnefeltin langon Finlandia ja hänen veljensä Armaksen Preludium.
Monipuolinen papinpoika, tohtori Hahl, oli myös melkoinen musiikkimies. Johtaessaan Ylioppilaskunnan laulajia hän oli saanut kunnian johtaa eräiden Sibeliuksen kuorolaulujen kantaesitykset. Niinpä uudessa teatteritalossa 1.3.1913 järjestettiin teatteritanssiaiset ohjelmassa Offenbachin operetti Fritz ja Lise. Tilaisuudessa kuultiin nyt Hahlia pianistinakin. Hän oli avajaisissa pitänyt korkealentoisen juhlapuheen.
Uuden talon ensimmäisen syyskauden ohjelmistoa: Henry Bernsteinin pariisilaisen yläluokan kuvaus Vihuri, moraalisia kysymyksiä käsittelevä Oscar Wilden Viuhka, Gogolin Naimapuuhat ja Maiju Lassilan Viisas neitsyt. Erityisen paljon sai haltioitunutta kiitosta Ibsenin harvoin nähty nuoruuden draama Kruununtavoittelijat, joka tunnetaan myös nimellä Kuninkaanalut. Sen näyttämöllepanoa pidettiin suurenmoisimpana Tampereella vielä nähtynä. Se oli melkoinen ja monipuolinen syyskausi! Huomiota kiinnittää edelleen Hahlin ohjelmiston teemallinen rakentelu, jossa tarkasteltiin vallan ja moraalin suhteita vaihtuvista näkökulmista, summaa Tampereen Teatterin historiassaan sattuvasti Panu Rajala.
Hahlin kolmesta kaudesta viimeinen toi hänen aurinkoiseen menoonsa mustiakin pilkkuja. Yksikään näytäntövuoden 1914-15 kauden ei enää ylttänyt kymmentä esityskertaa. Kauden alkua pelästyminen maailmansodan syttymisestä oli hieman myöhästyttänyt. Satunäytelmä Topeliuksen Adalmiinan helmi ylti yllättäen vain kolmeen esityskertaan. Näyttelijöistä varsinkin Simo Kaario jatkoi voittokulkuaan, varsinkin Shakespearen Äkäpussissa, Kalervo Nissilän myöhemmässä loistoroolissa. Teatterin talous oli alkanut laskeutua yhä enemmän kuralle Hahlin suurisuuntaisten valintojen kalliiden kustannusten myötä. Se ainainen symbioosi taiteellisten voittojen ja taloudellisten tappioiden kesken! Hahlia ei kuitenkaan erotettu kuten edellinen johtaja Pekka Alpo, vaan hän ilmoitti jo hyvissä ajoin erostaan.
Melkoinen supermies oli Jalmari Hahl kuitenkin ollut. Hänen etunimensä tuo mieleen toisen monipuolisen, teattereita johtaneen ja näytelmiä ja romaaneja kirjoittaneen Jalmarin, siis Finnen. Vaikeasti sydäntautinen Jalmari Hahl kuoli aivan Jalmari Finnen Helsingin asunnon lähettyvillä saatuaan kadulla kohtauksen. Kuolinpaikka oli toisellakin tavoin sattuva: Hahl oli aikanaan johtanut Sibeliuksen kuorolaulun Saarella palaa kantaesityksen. Siinä sulho soutaa Kantelettaren sanoin kohti neitoa, joka kultakangasta kutovi. Hahl kuoli myös lähellä paikkaa, jossa Sibelius oli aikoinaan kosinut Ainoa.
Melkoisen tuntemattomaksi Hahl kuitenkin taisi jälkipolvien muistoissa jäädä? Siihen oli hänen kuolemassaan ehkä eräs viittaus: Koska Hahlilla ei ollut mukanaan henkilöpapereita eikä häntä osattu lehdissä kerrottujen tuntomerkkien perusteella tunnistaa, hänet haudattiin tuntemattomana Malmin hautausmaalle.
Johtaja n:o 8 Johan August Pärnänen (1880-1946), johtajana 1915-1916
Tampereen Työväen Teatterin pitkäaikainen ja kiistämätöntä valtakunnallistakin tunnustusta saanut johtaja Tilda Vuori 1869-1922) joutui ennen- ja jälkeenkin kokemattoman lehtihyökkäilyn kohteeksi keväällä 1915. Hyökkäys oli niin raju ja hyökkääjän tyylissä oli niin patologiseltakin vaikuttavaa röyhkeyttä, että joku aikamme niin sanottu salaliittoteoreetikko voisi jopa uumoilla, oliko hyökkääjä mennyt jollain lailla sekaisin tutkiessa Suomen tuntemattomaksi väitetyn muinaisuuden salaisuuksia Vatikaanin arkistossa olevista asiakirjoista. Maisteri, vuodesta 1912 tohtori, J.A.Pärnänen oli ollut mukana sellaisessa Suomalaisen Tiedeakatemian rahoittamassa harvinaisessa tutkimushankkeessa. Hurja hyökkäily Työväen Teatteria vastaan tuntui sitäkin kummallisemmalta, kun sen suoritti Tampereen Työväenopiston rehtori, joka oli juuri valittu Tampereen Teatterin uudeksi johtajaksi! Valmistautuminen muutaman kuukauden kuluttua tulevaan tehtävään tuntui lievästi sanoen oudolta! Pärnäsen ja Vuoren välit ainakin olivat tasan tarkkaan vastakkaiset kuten sitten puolen vuosisadan päästä vastaavasti Rauli Lehtosen ja Eugen Terttulan. Kirjalliseksi neuvonantajakseen Pärnänen sai toisen tohtorin, A.O. Kallion. Tampereen Teatteria alettiinkin kutsua kahden tohtorin teatteriksi. Näytelmien ohjauksesta vastasi kuitenkin lähinnä regissööri Emil Autere.
Kallio oli aloittanut Aamulehden kirjallisuus- ja teatteriarvostelijana. Pärnänen puolestaan oli Aamulehdessä moittinut edeltäjänsä Jalmari Hahlin kalliiden näyttämöllepanojen taloudellista tappiollisuutta. Mutta Pärnänen ei itse ottanut varteen antamaansa kritiikkiä, vaan teatteri ajautui todelliseen talouskurimukseen, joka oli johtaa pian koko teatterin toiminnan lopettamiseen.
Pärnasen kauden taiteelliseksi voitoksi laskettiin Goethen Egmont, joka meni 10 kertaa. Kevyt operetti Valssiunelma sai kuitenkin 19 esityskertaa. Linja oli varsin klassikkovoittoinen mm. Shakespearen Loppiaisaaton ja Ibsenin John Gabriel Borgmanin myötä.
Tohtoreilla Pärnanen ja Kallio ei ollut vaikeuksia työllistyä vuoden pituisen kautensa jälkeen. Molemmat kuitenkin nimitettiin Tampereen Teatterin johtokuntaan.
Johtaja n:o 9 Valle Sorsakoski 1875-1931, johtajana 1916-1917
Rauli Lehtosen kronikan mukaan Savonlinnan lyseosta ylioppilaaksi tullut Helsingin yliopistossa humanistisia aineita opiskellut Valle Sorsakoski kuului sarjaan Hätätapaukset teatterinjohtajapulan vuoksi. Ohjelmisto keveni edellisestä kaudesta melkoisesti ja vakavampi, onnistumiseksi katsottu Hjalmar Bergmanin Gertrud sai vain neljä esityskertaa. Aamulehti jatkoi tykitystään Tampereen Teatteria vastaan. Euroopassa käytävä suursota aiheutti sekin epävarmuutta. Teatterin olemassaolon jatkuminen näytti kuitenkin varmistuneen, kun keväällä saatiin 15 000 markan valtionapu.
Kosken partaalta, jossa jo silloin lienee uiskennellut sorsia, Valle Sorsakoski siirtyi vain yhden kauden jälkeen Kansallisteatterin jugenhenkiseen graniittilinnaan, jonka avajaisten suuret järjestelyt oli 15 vuotta aikaisemmin hoidellut vasta 27-vuotias Jalmari Finne. Sorsakosken kauden viimeinen produktio oli Jalmari Finnen Kauppaparooni, joka kuvasi kepeällä satiirilla pikkukaupungin liikemiespiirejä. Jotkut olivat näkevinään näyttämöllä tuttujakin.
Johtaja n:o 10 Jalmari Lahdensuo 1880-1931 Ensimmäinen kausi johtajana 1917-1918
Kansallisteatterin kovassa johtajakiistassa syrjäytetyssä, Berliinissä paljon opiskelleessa, maisteri Jalmari Lahdensuossa, oli yllättävänkin paljon samaa kuin Kansallisteatterista aikaisemmin niinikään savustetussa Jalmari Finnessä, joka oli ollut pitkällä opintomatkalla Berliinissä. Finnemäistä oli huomattava organisointikyky ja käytännöllisyys, mutta ohjauksissa hän suosi liikaakin ulkoisia tehokeinoja.
Lahdensuo tuli Finnen kovasti suosimasta maakunnasta, Etelä-Pohjanmaalta. Hän oli päässyt ylioppilaaksi Vaasassa ja toiminut Lapuan yhteiskoulussa saksan ja suomen kielen opettajana.
Usean johtajan aikana Tampereen Teatteri on ollut varsin huomattava Shakespeare-teatteri. Lahdensuon lyhyen kauden huomattavimpana voittona pidettiin Kuningas Learia, jonka nimiosassa oli Wilho Ilmari. Lahdensuo käytti Jalmari Finnen apua näytelmien analysoinnissa. Uusi tulokas, Kansallisteatterin oppilaskoulusta vastavalmistunut Jalmari Rinne omaksui Jalmari Finnen roolianalyysin Edmundista.
Jalmari Finnemäistä oli myös Jalmari Lahdensuon juhlienjärjestely. Myöhemmin Finne teki spektaakkelia Tammelan hakkapeliittapatsaan paljastajaisissa.
Tampereen Teatterin suuressa Topeliuksen 100-vuotisjuhlassa 14.1.1918 kaikui 30-vuotisen sodan marssi! Teatteriesityksenä oli Regina von Emmeritz. Ironista oli, että Maamme kirjallaan kansamme yhtenäisyyttä kauniisti ilmentäneen lauhkean satusedän satavuotispäivän tienoilla alkoikin kammottava sisällissota, jonka alkupuolella tapahtui, hyvin lähellä paikkaa, jossa Topelius oli kirjoittanut Kesäpäivän Kangasalla, erityisen raaka Suinulan verilöyly. Maan itsenäistymisen kunniaksi 6.1.1917 oli juuri ollut suuri juhla, jonka juhlanäytäntönä oli Pohjalaiset.
Punaiset ottivat Tampereen haltuunsa ja Lahdensuo oli viimeisiä kaupungista pakenevia, suuntana Lapua. Punakaarti piti varsin uutta, kaunista teatteritaloa hallussaan pari kuukautta. Teatterin vuosikertomuksessa mainitaan: Vain heti valloituksen jälkeen teatterissa käynyt osaa aavistaa sen sivistysvihollisuuden, mitä siellä oli harjoitettu.
Tampereen Teatterihan oli muuttanut uuteen taloonsa VPK:n talosta. Nyt monet sen näyttelijöistä, kuten Jalmari Rinne, saivat siirtyä kapinan ajaksi runsaaksi pariksi kuukaudeksi hotelli Hälläpyörään (Heikki Tiitola 1909).
Lahdensuon luotsaama lyhyt kausi oli kuitenkin arvostelumielessä kaiken kaikkiaan yllättävän menestyksekäs. Mitä tulee näyttelijänurien komeisiin kaariin, Simo Kaario pitää mainita erikseen. Hänestä oli jo usean kauden ajan tullut yhä kantavampi voima teatterille.
Johtaja n:o 11 Mia Backman 1877-1958, johtajana 1918-1921
Mia Backman eli totaalisesti teatteriin liittyvän elämän ja oli siltana Kaarle Bergbomin ja teatteritaiteemme pioneeriajan sekä nykyajan välillä. Syntyy sellainen vaikutelma, että hän oli jonkinlainen teatteritaiteen muusa ja henkilöitymä. Mia Backman oli syntynytkin Janakkalassa, suuren diivan Ida Aalbergin kotipitäjässä. Hän pääsi Aalbergin kanssa henkilökohtaisesti tekemisiin, samoin Bergbomin sisarusten. Lapsuudessaan hän asui vanhassa Arkadia-teatterissa, jossa hänen isänsä oli vahtimestarina.
Rauli Lehtosen muistelmien alkuriveillä hän kertoo edeltäjästään, Mia Backmanista: Näin hänet Helsingissä vain kaksi kertaa kokousten yhteydessä ja vilaukselta Tampereella onnittelemassa 50 vuotta täyttävää vanhaa teatteriansa. Lisäksi olin takarivissä sellaisessa tilaisuudessa, jossa häntä itseään onniteltiin 75-vuotispäivän ja teatterineuvoksen arvonimen johdosta. (Tähän tahdon huomauttaa, että kun olin kopioinut äskeiset rivit isäni kirjasta, äkkäsin, että minähän puolestani juuri muutama viikko sitten olen onnitellut Esko Raipiaa niin 75-vuotispäivän kuin teatterineuvoksen arvonimen johdosta!)
Hän oli minun silmissäni kuin antiikin Thalia-patsas. Tampereella hän sai lempinimekseen operetin äiti. Kolmena toimivuotenaan hän esitytti kahdeksan operettia. Tällöin TT sai sitkeästi jatkuneen operettiteatterin maineen. Mia Backmanin kaudet olivat eräässä mielessä täydellinen vastakohta johtaja numero seitsemän, Jalmari Hahlin, kaudelle. Siinä missä Hahl etäjohti teatteriaan Helsingistä käsin ollen paikalla vain perjantaista maanantaihin, Backman oli niin kokonaisvaltaisesti fyysisestikin läsnä, että hän asuikin johtajan huoneessa teatterilla. Hän oli puolestaan 1907 syntyneelle, Helsinkiin jääneelle pojalleen Fritz-Hugolle etä-äiti.
Backmanin kaudet olivat menestyksellisiä myös taloudellisessa mielessä. Hyvää nousua häiritsi pahasti töksäytten ensi kauden lopulla ilmennyt skandaali. Johtokunnan luottamusta nauttiva teatterin taloudenhoitaja, Juhani Saarnilehto, teki kavalluksen ja surmasi itsensä kiinni jäätyään. Vertailun vuoksi mainittakoon, että sen vuoden valtionapu oli 25 tuhatta markkaa ja kavalluksen yli 36 tuhatta markkaa.
Muuan syy operettien voittokulkuun oli epäilemättä myös sisällissodan jälkeinen tilanne. Katukuva oli raunioitunut ja mielialat ankeutuneet. Nostatusta uuteen optimismiin edesauttoivat kauniiden puvustusten, tanssien, musiikin ja hauskuuden täyttämät, hyvin esitetyt operetit. Muistelmissaan Backman analysoi: Operetti ei taiteellisesti ole yhtä arvokas kuin hyvä näytelmä. Sen onnistunut esitys voi kuitenkin herättää katsomossa suurempaa ja välittömämpää juhlatunnelmaa kuin hyvän näytelmän.
Backmanin kaudella nähtiin paljon ja monipuolisesti muutakin, kuten Kiveä, Jotunia, Canthia, Moliérea, Shaw´ta ja kaksikin Shakespearea: Romeo ja Julia sekä Venetsian kauppias, joka tosin meni vain kolme kertaa. Voisi sanoa, että jos Jalmari Hahl oli tuonut teatteriin voimakkaasti ranskalaista linjaa, toi Backman puolestaan tanskalaista. Opintomatkoiltaan Tanskasta hän näet oli tuonut Edvard Brandesin kriittisen ylhäisökuvauksen Rakkaus, jossa äidin yletön rakkaus poikaansa saattaa tämän onnettomuuksiin. Johtaja itse esitti suurella menestyksellä äitiä, poikaa puolestaan Markus Rautio, tuleva lasten Markus-setä. Tanskalaisvyörytykseen kuuluivat myös Svend Rindomin Tyrannin kuolema ja Edgar Höyerin Jensenin perhe.
Backmanin omat roolisuoritukset herättivät paljon ihailua, huipentumana Jääkärin morsiamen räiskyvä Marjusja. Yleisö ihmetteli kuinka kevyesti ja suvereenisti Backman liikkui ja lauloi huolimatta yli 40 ikävuodestaan ja varsin pyylevästä ulkomuodostaan.
Backman oli tavallaan kuin silta suomalaisen teatterin alkuaikojen sankarikauteen. Hän hankki vierailijaksi teatteriinsa itsensä Axel Ahlbergin (1855-1927), joka oli kiinnitetty Suomalaiseen Teatteriin heti sen perustamisen jälkeen 1877. Tämä legenda esiintyi Daniel Hjortin Stålarmin ja Regina von Emmeritzin kuningas Kustaa II Adolfin osassa. Hänen rakentamansa silta toimi kahden ajanjakson välillä, sellaisen, jonka aikana teatteriväkeä ei aina arvostettu eli niin sanotun hienoston ja toisaalta virallisten tunnustusten taholta, ja sitten sellaisen, jolloin tuo arvostus on huomattavan korkea.
Backman löi nimittäin itsensä läpi Tampereen hienoston piirissä tuoden arvostusta runsaasti lisää näyttelijöille, joita nyt alettiin pyytää hienoille kutsuillekin. Mia Backman oli ensimmäinen, joka Suomessa sai taiteilijoille yhteiskunnallista arvostusta lisää tuovan Pro Finlandia-mitalin 1945. Hän oli myös ensimmäinen nainen, joka sai neljäntenä teatterineuvoksen arvonimen.
Johtaja n:o 12 Jalmari Lahdensuo 1880-1931, toinen kausi johtajana 1921-1923
Poikkeukselliset ajat olivat tuoneet Mia Backmanin hänen varsinaisesta pääelämäntehtävästään eli Helsingin Kansanteatterin johtamisesta kolmen vuoden keikalle Tampereelle. Samoin ne olivat karkoittaneet toisen valkoisen eli Jalmari Lahdensuon Tampereen Teatterin johtajan pallilta kesken kaiken pois. Sodan tähden teatterin jättänyt etelä-pohjalaismies aloitti palatessaan toisen, tällä kertaa kaksi vuotta kestäneen johtajakautensa peräti kolmella, jotenkin sotaisalla tai etelä-pohjalaisella näytelmällä: G. von Mosernin 5-näytöksisellä huvinäytelmällä Sota rauhan aikana sekä uudelleen lämmitetyllä Pohjalaisilla ja Jääkärin morsiamella. Mia Backmanin loistoroolissa oli nyt Lahden teatterista tullut Martta Noronen. Vankka kotimaisuus jatkui Canthin Anna-Liisan ja Pakkalan Tukkijoen merkeissä.
Shakespeare-teatteriksi mainittu Tampereen Teatteri muisteli taas mestariaan. Lahdensuon ensimmäisenä johtajavuonna oli nähty Miten haluatte ja nyt Windsorin iloiset rouvat. Suomen Shakespearea eli Aleksis Kiveä puolestaan edusti jälleen Nummisuutarit, joka myöhemmin sai uusia tulkintoja myös Työväen Teatterissa ja Pyynikin kesäteatterissa!
