Tampereen Teatterin johtaja 1918-1921
Amanda Maria ”Mia” Backman oli janakkalalaisen puusepän tytär, jonka äiti Josefina kuoli varhain. Isä sai töitä näyttämömestarina Suomalaisesta teatterista (Suomen Kansallisteatterin edeltäjä), joten pikku-Mia pääsi jo lapsena leikkimään teatterissa ja ihastelemaan pukuloistoa ja kulisseja. Yhteiskoulunkäynti jäi kesken, kun Mia valikoitui näyttelijäksi Svenska Inhemska Teaterniin 17-vuotiaana 1894. Näyttelijäksi hän kouluttautui työkokemuksen, yksityistuntien ja ulkomaisten opintoretkien avulla. Menestyksekäs näyttelijänura jatkui Helsingin Folkteaternissa 1907, josta Backman siirtyi vuonna 1909 liikemies ja kulttuurintukija Juho Lallukan tilauksesta Viipurin Maaseututeatteriin pääroolien tähtinäyttelijäksi. Tämä kävi kuitenkin astman takia liian raskaaksi, jolloin Mia lähti Viipurista tehden vierailurooleja sopivaan tahtiin.
Vuonna 1907 Berliinissä syntynyt Mia Backmanin ainoa lapsi Fritz-Hugo Backman, jonka isä oli viipurilainen varatuomari Fritz Wiik, kasvoi luontevasti äitinsä matkassa myös kiinni teatteriin, ensin näyttelijäksi, sitten ohjaajaksi ja teatterinjohtajaksi.
Vuonna 1914 38-vuotias Mia Backman kutsuttiin helsinkiläisen Kansan Näyttämön johtajaksi. Hän nosti näyttelijöiden ammattitaitoa, popularisoi ohjelmistoa muuntaen sitä epäpoliittisemmaksi ja laajensi yleisöpohjaa. Teatterin talous koheni. Syksyllä 1917 kahtia jakautuvassa Suomessa Kansan Näyttämön johtokunta halusi työväenhenkisempää ohjelmistoa, ja Mia Backman erosi.
Tampereen Teatterin johtajaksi Mia Backman valittiin sisällissodan jälkeen syksyllä 1918. Uuden johtajan koti pysyi kuitenkin Helsingissä, jossa Fritz-Hugo jatkoi koulunkäyntiään. Tämä seikka ei kuitenkaan häirinnyt Mia Backmanin aktiivista panosta Tampereen seuraelämässä, juhlissa ja järjestötoiminnassa, ja energistä panosta teatterin johdossa. Apulaisjohtajana toimi kahdella ensimmäisellä kaudella Simo Kaario, joka myös näytteli useissa päärooleissa. Myös johtaja Backman näytteli Tampereella isoja, menestyksekkäitä rooleja. Operetit tulivat mukaan ohjelmistoon ja upposivat yleisöön kuin häkä.
Keväällä 1920 Mia Backman vietti Tampereen Teatterissa 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Juhlanäytelmänä oli Valle Sorsakosken suomentama tanskalaisen Edvard Brandesin näytelmä Rakkaus, missä Mia Backman näytteli päähenkilön rouva Birknerin roolin. ”Syvään liikutukseen asti valtasi Mia Backmanin tulkinta katsojat”, raportoi Aamulehti. Johtokunta antoi Mia Backmanille laakeriseppeleen, ja näytännön jälkeen oli teatteriravintolassa illalliset juhlivan taiteilijan kunniaksi. Niiden aikana pidettiin puheita ja luettiin saapuneita sähkösanomia.
Kesän 1920 ajan Mia Backman kierteli Eurooppaa hakien ”uusia vaikutelmia”. Hän palasi Tampereelle intoa puhkuen apulaisjohtajanaan Bertha Lindberg, josta kehittyi myöhemmin merkittävä teatteripedagogi. Teatteri jatkoi hyvällä menestyksellä, ja jäähyväisnäytännökseen Mia Backman ohjasi Sam Sihvon musiikkinäytelmän Jääkärin morsian keväällä 1921 näytellen siinä Marjushan roolin.
Mia Backman poistui Tampereelta voittajana ja palasi Helsinkiin Kansan Näyttämön johtajaksi. Hän onnistui jälleen panemaan teatterin talouden kuntoon huvinäytelmillä ja opereteilla. Toisaalta hän piti myös kriitikot tyytyväisinä tuomalla säännöllisiltä ulkomaanmatkoiltaan tuliaisina hätkähdyttäviä uutuuksia.
Kaudella 1932-1933 Kansan Näyttämön uutuus, amerikkalaisen Marc Connellyn näytelmä Jumalan vihreät laitumet sai aikaan polemiikkia eduskuntaa myöten, sillä siinä esitettiin Jumala mustana. Etenkin äärioikeisto pillastui täysin, ja näytelmä vedettiin pois ohjelmistosta.
Mia Backman erosi Kansan Näyttämöstä 1933, mutta jatkoi ohjaajana viettäen 1940-luvulla 50-vuotistaiteilijajuhlaansa. Vuonna 1945 hänelle myönnettiin kaikkien aikojen ensimmäinen Pro Finlandia -mitali. Hänen poikansa, myös Pyynikin kesäteatterissa vieraillut ja teatterinjohtajana kunnostautunut Fritz-Hugo Backman sai Pro Finlandia -mitalin 1962. Sekä äiti että poika näyttelivät kumpikin uransa aikana useita elokuvarooleja.
Mia Backmanin, vahvan ja aikakautensa ennakkoluuloja uhmaavan naistaiteilijan rohkea, elämäniloinen ja räiskyvä linja niin elämässä kuin taiteessa on vertaansa vailla sekä tamperelaisessa että valtakunnallisessa teatteri- ja kulttuurihistoriassa.
