Pieni vertaileva tutkimus
Heissä oli paljon yhtäläisyyttä, sukunimessäkin kummallakin tuo Salo. Kumpikin tuli tunnetuksi Lahtisen esittäjänä, Sinisalo Tuntemattoman sotilaan Lahtisena, Salonen TV-sarjan Heikki ja Kaija Lahtiskana. Kumpikin yhdistettiin voimakkaasti Tampereen Työväen Teatteriin. He olivat sen hengen kaksi huomattavimpiin ja pitkäaikaisimpiin tukijoihin kuuluvaa näyttelijää. Kummallakin oli välillä tuossa pitkäaikaisessa työsuhteessa myös välivuotensa, itse asiassa useampiakin. Molemmilla ilmeni myös melkoisia vaikeuksia tulla toimeen johtajansa Lasse Pöystin kanssa, silloin kun tämä ohjasi heitä. Sylvin ja Veikon keskinäinen henkilökemia oli tunnetusti vähintäinkin moniselitteinen. Ihmistyyppeinä Sylvi ja Veikko eivät olleet kovin samankaltaisia. Voisi jopa puhua hedelmällisestä vastakohtaisuuden jännitteestä.
Sylvi Inkeri Salonen syntyi seitsemisen vuotta Veikko Sinisaloa aikaisemmin eli 1.3. 1920 Ulvilassa, josta perhe muutti Porin Toejoen työläisalueelle. Sylvin äiti oli pumpulitehtaan työläinen, isä menestyvä räätäli. Perhe erottui ympäristöstään herraskaisuudellaan ja musiikki- sekä teatteriharrastuksellaan. Pikku Sylvi oli prinsessaleikkejä harrastava, näkemiään näyttelijöitä, kuten Emma Väänästä, jäljittelevä esiintymishaluinen koreilija. Hienostelutaipumukset säilyivät läpi elämän ja tämä piirre lienee ollut äärimmäisen vastakohtainen Veikko Sinisaloon verraten. Käytyään hieman oppi- ja ammattikoulua, hänestä tuli 17-vuotiaana ammattinäyttelijä Saara Raninin opastuksella. Saaralla oli muutamaa viikkoa Veikko Sinisaloa nuorempi poika Matti, josta sittemmin tuli tunnettu näyttelijä, jonka viimeinen rooli oli tv-sarjassa Taivaan tulet.
Sylvin viimeinen rooli oli tv-sarjassa Tuliportaat. Työskenneltyään ensin Porin Teatterissa, 23-vuotias Sylvi tuli Tampereelle tekemään pitkän teatteriuran. Saman ikäisenä saapui Tuija Vuolle Porin Teatterissa työskenneltyään Tampereelle tekemään kunniotettavan teatteriuran.
Tampereen Työväen Teatterin tähtinäyttelijä Veikko Antero Sinisalo oli syntynyt Herajoen työväentalossa Riihimäellä 30.9.1926. Hänen isänsä oli talon vahtimestari. Isä oli myös Riihimäen kauppalanvaltuuston puheenjohtaja ja 1933-44 sosiaalidemokraattien kansanedustaja. Äiti oli torpan tyttö Keuruulta. Veikon serkku oli tunnettu poliitikko Taisto Sinisalo. Varmaan siksi Sinisaloja kutsuttiinkin Punasaloiksi.
Veikon lapsuus osui Lapuan liikkeen aikoihin ja Punasaloilla nukuttiin vaatteet päällä. Olihan kyyditysten aika. Työväentalo uhattiin tervata tai polttaa. Pikkupojan mieleen iskostui myyttisenä kauhuhahmona lapualaisten johtohahmo Vihtori Kosola.
Tässäpä hieman pohjaa eräälle roolityölle! Allekirjoittanut muistaa, miten 12-vuotiaana loppuvuodesta 1966 hän istui Tampereen Työväen Teatterin katsomon toisella rivillä illan näytelmän kirjoittajan takana. Tämä oli sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Arvo Salo ja näytelmä Lapualaisooppera. – Kato Veikkoa!, kuiskailivat katsojat lähelläni, kun Sinisalo oikein otti ilmeitä Vihtori Kosolan roolissa.
Edellisestä kului noin kolme vuosikymmentä. Päätin kerran mennä suunnilleen Lapualaisoopperan ensi-illan aikoihin valmistuneeseen Kalevan kirkkoon jumalanpalvelukseen. Siellä saarnasi punaiseksi piispaksikin kutsuttu Paavo Kortekangas, jonka teologinen tohtorinväitöskirja oli nimeltään Kirkko ja uskonnollinen elämä teollistuvassa yhteiskunnassa. Huomasin eräässä penkissä muutaman rivin päässä istuvan Veikko Sinisalon. Sitten piispa saapui keskikäytävää pitkin hienossa kaavussaan. Sinisalon kohdalla hän pysähtyi ja kätteli tätä. Kortekangas oli nimittäin Lapinlahden asemapäällikön poika ja Sinisalon isä puolestaan oli ennen vahtimestariaikojaan ollut ratatöissä topparoikkaryhmän esimies. Veikko oli ollut ennen teatterikouluaikojaan veturinlämmittäjänä. Kun Veikosta sitten aikanaan tuli Työväen Teatterin johtoryhmän jäsen, hän sai viestintävälineekseen modernin hakulaitteen. Hän kertoi sitten televisiossa, ettei kerta kaikkiaan osaa moista laitetta käyttää. Vuonna 2007 herätti julkisuudessa ihmetystä se, ettei Paavo Kortekankaalla ole sähköpostia eikä nettiä. Eräs Veikko Sinisalon suuria rooleja oli eräs toinen Paavo, joka oli Kortekankaan tavoin syntynyt Lapinlahdella. Se oli Paavo Ruotsalainen Lauri Kokkosen Viimeisissä kiusauksissa.
Vaikka Sylvi Salonen muistetaankin Tampereen Työväen Teatterista, hän näytteli ensin vuodet 1943-49 Tampereen Teatterissa. Siellä hän esitti 48 roolia, osa hyvinkin suuria. Sitten Sylvi siirtyi Matti Raninin kummisedän, Eino Salmelaisen, luotsaamaan Työväen Teatteriin. Siellä hän sai esitettäväkseen vuosikymmenten kuluessa valtaisan määrän erilaisia rooleja suurten onnistumisien äärimmäisinä vastakohtina Shakespearen Lady Macbethin ja Leena Härmän pohjimmiltaan erittäin vakavasti yhteiskunnallisen menestyskomedian Viekää tuhkakin pesästä ratkiriemukkaan Aina Impi Janhusen eli Janhuskan. Sanotaan, että suuret näyttelijät esittävät parhaiten rooleja, jotka ovat mahdollisimman kaukana heistä itsestään. Nämäkin kaksi hyvin erilaista hahmoa lienevät kumpikin olleen todella kaukana siitä, millainen Sylvi Salonen oli yksityishenkilönä. Samoin Vihtori Kosola oli kovin kaukana Veikko Sinisalosta. Myös hänen väkevä roolityönsä näytelmässä Macbeth, jossa Sylvi esitti hänen karmeaa puolisoaan.
Tuntuu oudolta todeta, että sellainen miehisen voiman ja vitaliteetin vertauskuva kuin Veikko Sinisalo oli, sairaudet vaivasivat häntä, varsinkin elämän alku- ja loppupuolella. Vakava keuhkovika oli estänyt tämän elokuvissa ja kesäteatterissa niin kovin tunnetun sotilaan joutumasta rintamallekaan. Moninaisten käytännön töiden, opintojen ja teatterikoulun jälkeen Veikko päätyi 1950 Tampereen Työväen Teatterin näyttelijäksi. Ilmeisestikin sinne olisi haluttu Jussi Jurkka, mutta tämä lähti muualle. Tilalle otettiin Sinisalo. Siis Lahtinen Lammion tilalle!
Sylvi oli tullut Työväen Teatteriin vuotta Veikkoa aikaisemmin. Kumpikin joutui hirmuisiin prässeihin Salmelaisen ohjauksissa. Varsinkin Veikko päätyi usein vuodattamaan kyyneleitäkin. Tuntui kuin Eino Salmelaisen taiteellisessa joutsenlammessa olisi räpiköinyt ruma ankanpoikanen, Veikko Sinisalo, joka sitten eräänä kauniina ensi-iltana sai muodonmuutoksen varsinaiseen olomukseensa. Kaarlo Sarkian runossa lohikäärmeensikiöstä eli sudenkorennon toukasta tulee hienosiipinen olento, jonka ruumis on kuin neula kultainen. Tämä tapahtui vuonna 1952 läheisessä yhteistyössä vastanäyttelijä Sylvi Salosen kanssa Marcel Ayménin näytelmässä Portto ja pyhimys. Ajankohtaan nähden esitys oli ennenkuulumattoman rohkea.
Loisteliaita ja onnistuneita roolitöitä riitti molemmille vuosikymmenten ajan, joskus samoissa näytelmissä, joskus ei. Tuntui siltä kuin nämä kaksi suurenmoista ja erilaista suurta taiteilijaa olisivat jollain mystisellä tavalla olleet sidottuja tamperelaisen teatterielämän henkeen ja historiaan. Heidän elämänvaelluksensa kulki tietyllä kalendaarisella tavalla kovin samanaikaisesti. Sylvi eli Veikkoa viikon verran kauemmin. Veikko Sinisalo kuoli 16.12. 2003 ja Sylvi Salonen 23.12. 2003.
