Olavi Veistäjän pitkäaikainen haave ammattimaisesta lastenteatterista Tampereella toteutui vihdoin 1985, kun Esko Raipia ja Tapio Parkkinen ottivat haasteen vastaan. Tampereen Teatterikerhon tuella aloitti silloin toimintansa Teatteri 2000 säätiömuotoisena. Nimi osoitti vahvaa uskoa tulevaisuuteen, nuoriin ja uuteen teatteriin. Toiminta alkoi vauhdikkaasti kahdella ensi-illalla Työväen Teatterilta vapaaksi jääneessä vanhassa päänäyttämössä.
Täysin riidatonta teatteri perustaminen ei ollut. Tampereen Teatteri jättäytyi pois säätiöstä, ja osa kaupungin valtuutetuista ja tiettävästi kaupunginjohtaja Pekka Paavola vastusti teatterin perustamista. Lopputuloksena oli se, ettei Tampereen kaupunki lähtenyt avustamaan teatteria, joka siis jo alkumetreiltä ajautui taloudelliseen kurimukseen. Alhaiset lippujen hinnat yhdistettynä ammattilaisten palkkatasoon ja toimiminen ilman kaupungin tukea on kestämätön yhtälö. Valtionosuutta saatiin parin vuoden odottelun jälkeen, mutta samasta potista oli kilpailemassa Teatteri Pieni Suomi.
Mutta toimintaa teatterilla riitti. Ohjelmistoa suunniteltiin viideksi vuodeksi eteenpäin, pääsääntöisesti kotimaisten tekstien varaan. Perinteisten satujen oli tarkoitus täyttää kolmannes ohjelmistosta, mutta oli jälkikäteen katsoen poikkeuksellisen ennakkoluulotonta ja rohkeaa. Suunnitteilla oli musikaalit Dingosta, Eppu Normaalista ja Mustanaamiosta. Lisäksi oli osallistavaa teatteria, lapsia näytteämöllä heti toisesta ensi-illasta alkaen, nukketeatteria ja konsertteja. Tarkoitus oli esiintyä myös kesällä Särkänniemessä tai Pyynikillä. Yhteistyötä tehtiin niin TV-2:n, tanssiryhmien ja nukketeatteri Mukamaksen kanssa. Ja oma oppilaskoulu perustettiin heti teatterin alkuvaiheessa. Valtakunnalliseksi lastenteatteriksi julistautuminen onnistui siltä osin, että yleisöä teatterissa kävi Jyväskylä-Pori-Vantaa –kolmion sisältä.
Avajaissyksyn ensi-iltoihin Kolme iloista rosvoa sekä Lumikki ja seitsemän kääpiötä yleisö löysi teatterin hyvin. Ensimmäisen syksyn saldo oli 40.000 katsojaa. Vuonna 1986 Vaahteranmäen Eemelin metkut keräsi niin yleisön kuin lehdistön huomion. Vuodelle 1987 oli jo sovittu Dingon solistista Neumannista kertova näytelmän esittämisestä, mutta taloudelliset haasteet alkoivat käydä ylivoimaisiksi. Joulukuussa 1986 Tampereen kaupunki oli paikannut 200.000 markan kerta-avustuksella valtionavustuksen vajetta, mutta säännölliseen avustukseen ei kaupunki vielä taipunut. Lopulta kohuttu Dingo-musikaali sekä kevään 1987 toinen ensi-ilta päätettiin siirtää vuodella taloudellisiin syihin vedoten. Tästä suivaantuneena johtajakaksikko Raipia-Parkkinen päätti erota.
Teatterin budjetti ja taloudellinen tulos olivat kahden ensimäisen vuoden aikana jatkuvasti alijäämäisiä, ja velkaa oli kertynyt 700.000 markkaa. Vaikka katsojia riitti, toisena vuonna yli 70.000, talouden rakenne oli vinoutunut. Kun kilpailija Helsingissä kattoi lipputuloilla vain 25% kuluistaan, Teatteri 2000:lta edellytettiin 60% omarahoitusosuutta.
Uusiksi johtajiksi valittiin nimettiin Kaarina Perola ja Reima Jokinen. Kaksikosta Jokisella oli jo kokemusta lastenteatterin taloudesta ja hallinnosta, niin Penniteatterista kuin AHAA Teatterista. Heidän kauden alku sai lentävän lähdön, kun ensi-iltaan tuli yksi Teatteri 2000:n historian tunnetuimmista esityksistä: Max ja Moritz. Mutta hyvin alkanut uusi nousu päättyi lyhyeen, kun jo vuoden kuluttua teatteria kohtasi ongelma, joka piinasi teatteria sen loppuun saakka: Teatteri joutui mieron tielle.
Syksyllä 1988 Teatteri 2000 muutti Tampereen Teatterin Frenckeliin, jonka se jakoi Musta rakkaus –ryhmän kanssa. Samasta korttelista saatiin myös toinen näyttämötila, Neljäs näyttämö. Pienempi katsomo vaati enemmän esityskertoja, joten vaikka vuokrakustannukset kasvoivat, taloudellinen vääristymä jatkui. Osa esityksistä herätti myös kritiikkiä aina kouluvirastoa myöten. Kun kaupunki ei muuttanut avustuspolitiikkaansa, teatteri oli jatkuvassa kuristuksessa. Aloitettiin yhdistysmisneuvottelut AHAA Teatterin kanssa, mutta kun kumpikaan teatteri ei nauttinut suosiota kaupungin päättävissä elimissä, todellista mahdollisuutta yhdistymiselle ei ollut. Tilanne johti ensi-iltojen perumisiin, lomautuksiin ja negatiiviseen julkisuuteen. Lopulta teatteri päätettiin muokata uuteen uskoon.
Syksyllä 1990 uutena johtajana aloitti Jukka-Pekka Rotko, ja teatterilla oli neljä eri näyttämöä käytössään. Rotko keskittyi työssään teatterin itsetunnon kohottamiseen, ja tulosta alkoi pian näkyä. Syntyi monta ikimuistettevaa esitystä, kuten Tove Janssonin Vaarallinen matka (esityspaikkana kirjastotalo Metsossa sijainnut Muumilaakso), Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen pippurimylly Juice Leskisen musiikilla (Kakskummaa näyttämöllä) sekä Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli (Tampere-talon Studio). Korkeatasoinen ohjelmisto ei kuitenkaan vakuuttanut kaupungin päättäjiä, vaan he päättivät leikata teatterin avustuksista 30%, kun samaan aikaan muilta teattereilta leikattiin 13%.
Teatteri osoitti uskomatonta sinnikkyyttä olosuhteita vastaan. Yhteistyö TV-2:n kanssa julkisuutta, ja teatterin historian kallein esitys Peukaloisen retket keräsi yleisöä ja arvostusta. Yhteistyötä viritettiin AHAA Teatterin kanssa taas 1994, jolloin esitettiin Nopolan sisarusten Heinähattu ja Vilttitossu – ensimmäisenä teatterina Suomessa. Juice Leskisen tuotantoa kuultiin toisen kerran esityksessä Haitaribussi. Ja jälleen uusi esityspaikka löytyi 1995, kun Pikku Prinssi nähtiin Särkänniemen Planetaariossa.
Teatterin 10-vuotisjuhliin mennessä vanha säätiö oli purettu ja tilanne perustettu yhdistys. Sen taustalla oli nyt kahden suuren teatterin sijaan lastenteatterista kiinnostuneet yhteistyökumppanit: Yleisradio, Tampere-talo ja Tampereen Teatterikerho. Heti seuraavana kesänä rikottiin taas yksi ennätys: Teatterin historian kalleimmaksi esitykseksi tuli nyt Pyynikin kesäteatterissa esitetty Ronja Ryövärintytär. Seuraavaa vuonna Jukka-Pekka Rotko ilmoitti jättävänsä teatterinjohtajan tehtävät. Uudeksi johtajaksi valittiin lopulta – kun ensimmäinen ehdokas Teppo Parkkinen ei saanut henkilökunnan tukea – ruotsissa uransa tehnyt Reijo Vähämäki.
Vähämäen aikana näyttämöllä nähtiin esimerkiksi Viiru ja Pesonen sekä Jörö-Jukka, mutta päähuomio uudella johtajalla oli oman tilan löytymisessä. Ilman omaa tilaa teatterilta puuttuu jatkuvuus. Ratkaisu tuntui löytyneen Hämeenkadun varrelta entisestä elokuvateatteri Adamsista, jossa teatterin kaikki toiminnot olivat ensimmäistä kertaa saman katon alla. Muutto uusiin tiloihin aiheutti kuitenkin velkakriisin, ja Vähämäen kausi päättyi jo kahden vuoden jälkeen.
Uusi johtajakaksikko Simeon Rabinowitsch ja Jari Nieminen aloittivat syksyllä 2000. Rabinowitsch oli ohjannut jo aiemmin Teatteri 2000:lle useita näytelmiä. Syksy alkoi menestyksekkäästi Koirien Kalevala –esityksellä, mutta seuraava Pinokkio oli voimakkuudellaan liian raju monille lapsille. Nalle Puh taas toi katsojat takaisin. Talouden kapea liikkumavara ajoi teatteria yhteistuotantoon Tampereen Työväen Teatterin kanssa. Mutta todellinen pudotus oli jälleen se, että teatteri joutui lähtemään Adamsin tiloista jo vuonna 2002.
Jouduttuaan jälleen kodittomaksi, Teatteri 2000 esiintyi Työväen Teatterin vanhalla päänäyttämöllä, mutta usean teatterin toimiminen samaan aikaan samalla näyttämöllä on haasteellista. Eikä vanha päänäyttämö ollut ihanteellinen lapsikatsojille. Vuonna 2005 teatteri muutti omiin tiloihinsa Finlaysonin alueelle Kuusvooninkiseen.
Kuusvooninkista ei oltu koskaan tarkoitettu esitystilaksi, mikä aiheutti ongelmia erityisesti yleisön palvelussa. Mutta toisaalta tila oli inspiroiva, eikä teatteri ollut riippuvainen muiden aikatauluista. Avajaisnäytelmä ReeaRuu, jota on usein pidetty yhtenä teatterin onnistuneimpana esityksenä. Kuusvooninkisessa nähtiin lukuisia muitakin mieliinpainuvia esityksiä ja esitykset keräsivät hyvin yleisöä, mutta liian pienen katsomon takia taloudellinen liikkumavara oli kapea. Teatteri sinänsä oli velaton, ehkä ensimmäistä kertaa historiansa aikaa, mutta varaa taloudellisiin epäonnistumisiin ei ollut. Lopulta – osittain teatterin ulkopuolelta tulleen painostuksenkin takia – Teatteri 2000 muutti takaisin Työväen Teatterin vanhalle päänäyttämölle sekä kellariteatteriin. Vähitellen yhteistyö lisääntyi – osittain siksi että se mahdollisti suuremmat resurssit – mutta osittain siksi ettei aikaa esityksiin olisi muuten oikein löytynyt. Jatkuva oman uuden tilan hakeminen lopulta päättyi, kun Teatteri 2000 päätettiin yhdistää Tampereen Työväen Teatteriin 1.1.2012 alkaen.
————
Tämä artikkeli (lisäkuvineen) löytyy myös EINO-lehden numerosta 1/23, jonka sähköisen version voi ladata TÄSTÄ.
