Voi tuntua yllättävältä, että niin perustamperelainen näyttelijä ja suorastaan eräs tamperelaisuuden ikoni kuin Eero Roine sekä syntyi että kuoli Turussa, kaupungissa, jossa hän vietti hyvin suuren osan elämästään ja jossa hän viihtyi hyvin.
Eero Rafael Roine syntyi 10.2.1904 menestyvän suutarimestarin poikana. Äidin sukupuussa oli merimiehiä ja luotseja ja Eeron ensimmäinen rooli näyttämöllä olikin kappaleessa Nuori luotsi. Aikanaan hän koki todella huikean menestyksen merimies Sutiaisena Kalle Aaltosen morsiamessa.
Kolme luokkaa oppikoulua käynyt Roine toimi mm. rahtilaivan lämmittäjänä ja valimotyöläisenä. Armeijaan mies, jonka arvellaan elämänsä loppupuolella painaneen noin 130 kiloa, lähti 68-kiloisena. Palattuaan siviliin hän sai paikan osuusliike Tarmolasta yleten supliikkitaitojensa ansiosta pian myymälänhoitajaksi.
Vuodesta 1923 Roine esiintyi työväen seuranäyttämöillä saaden 1928 välikirjan Kyösti Aarnion johtaman Turun Työväen Teatterin iltanäyttelijäksi. Saman vuoden kesällä hän osallistui Tampereen Työväen Teatterissa pidetyille Työväen Näyttämöiden liiton hyvin monipuolisille kaksiviikkoisille kursseille. Opettajina olivat mm. kirjailija Jalmari Finne ja lavastaja Jussi Kari. Saipa Eero kurssilla tuntumaa itsensä Kosti Elonkin ohjaustyyliin Ernst Tollerin ekspressionistisen näytelmän Joukkoihminen puitteissa.
Naimisiin Eero meni 1931 räätälimestari Raunion tyttären, Sylvin, kanssa, joka oli innokas harrastajanäyttelijä, mutta jättäytyi kotiin perheen alkaessa kasvaa. Osuusliike jäi 1933, jolloin Eero siirtyi vakinaiseksi näyttelijäksi 1936 Tampereen Teatteriin ja sieltä 1937 Tampereen Työväen Teatteriin, jonne jäi loppuiäkseen.
Roine ei muuten ollut ainoa mies, jonka sukunimi oli Roine ja jonka etunimessä oli neljä kirjainta, joka kuoli 1960-luvulla ja joka esiintyi Tampereen Työväen Teatterissa, joka oli kansanomaisen huumorin leimaama ja jota Eino Salmelainen kehui. Tuo toinen (joka ei tiettävästi ollut sukua) oli tehtaassa leipätyönsä tehnyt iltanäyttelijä Yrjö Jorri Roine (1886-1962) , jota Eino Salmelainen luonnehti loistavalahjaiseksi amatöörikauden jäännökseksi.
Jo ensi esiintymisellään nopeassa, hätäisessä paikkaustehtävässä 19-vuotiaana Eero vakuutti varmuudellaan, hauskuudellaan, nopealla oppimiskyvyllään, joviaalisuudellaan ja karismallaan. Eeron ominta aluetta toki olivat koomiset osat, mutta kunnostautui hän vakavallakin puolella, jos niikseen tuli. Suomen tetterioloissa ei toki ollut varaakaan pitää ketään näyttelijää kovin ahtaasti vain yhdessä lokerossa. Huomiota kiinnittääkin, Eeron Tampereen Teatterin kautta tarkasteltaessa, että hän sai Wilho Ilmarin ohjauksessa näytellä Seitsemän veljeksen Simeonia. Totta puhuen ainakin noin ensi tuntumalta ajatellen tekee mieli ihmetellä, miten hänelle oli löydettykin niin mahdollisimman sopimaton rooli. Mutta suurta kiitosta hän siitäkin suorituksesta vain sai.
Ehkä tuo osavalinta osoittikin Ilmarin suurta viisautta, hän kun nimittäin oli halunnut Eeron Tampereelle nimenomaan koomisten osien esittäjäksi. Ja muut tuon kauden viisi roolia olivatkin varsin koomisia, esimerkiksi operetissa Punainen laukku ja Waltarin Kurittomassa sukupolvessa.
Työväen Teatterin apulaisjohtaja Edvin Laine perusteli Roineen tuloa teatteriinsa silti mm. sillä, ettei tämä ollut saanut Tampereen Teatterissa kunnon rooleja. Työväen Teatterissa ainakin Roineen sisääntulo sujui hyvin kunnollisen roolin, Leonid Andrejevin Anfisan asianajaja Tatarinovina. Nimiosassa oli virolainen Liina Reiman, Tatarinovin vastavoimana Edvin Laine ja esityksen oli innokkaasti ja sairastelutaipumuksistaan huolimatta hyvässä kunnossa ohjannut itse Kosti Elo. Joten voinee sanoa, että Roine pääsi tuossa elämäntyönsä varsinaisessa päätyyssijassa heti alkuun hyvään seuraan ja vauhtiin.
Edvin Laine oli siksikin houkutellut Eeroa Työväen Teatteriin, että tämä saataisiin yhteen talon hersyvästi nauravan, Jalmari Finnenkin kovasti suosiman tähtinäyttelijättären, Elna Hellmanin kanssa. Yhdessä Eero Roineesta ja Elna Hellmanista sitten tulikin samantapainen tähtipari kuin Tauno Palosta Ja Ansa Ikosesta; tai pikemmin: jos Tauno ja Ansa olivat ikäänkuin operetin sankaripari, olivat Eero ja Elna sen subrettipari. Kummassakin tapauksessa monet olettivat parin olevan oikeastikin rakastavaiset. (Sattuma muuten tämäkin: Elna Hellman oli kiinnitettynä Tampereen Työväen Teatteriin 44 vuotta, Ansa Ikonen Suomen Kansallisteatteriin 44 vuotta.) Tauno Palo oli kuitenkin noin viisi vuotta Ansa Ikosta vanhempi, Eero Roine taas Elna Hellmania kahdeksatta vuotta nuorempi. Varjopuolikin sillä tietysti oli, että yleisö mielsi Eeron ja Elnan nimenomaan koomiseksi pariksi. Saattoi nimittäin käydä niinkin, että kun pari esiintyi hyvin vakavassa näytelmässä, yleisö sen kuin naurahteli -ihan vain siksi, kun tuossa nyt ovat Eero ja Elna. Sakari Jurkka muisteli, että Eero Roine oli joskus todella pahoillaan, kun hänen vakaville rooleilleen naurettiin.
– Vaikka onkin liioittelua, että isälle aina naurettiin, esitti hän mitä tahansa, niin kyllä joskus teki mieli huutaa katsomossa: ettekö te tollot tajua, ettei hän nyt halua teitä naurattaa, sanoo Eila Roine.
Tietyn sortin komiikkaa ja huumoria, voisiko sitä sitten jotenkin luonnehtia tamperelaiseksi, tarjoilivat kaupunkilaisille joka tapauksessa runsain mitoin Turussa syntynyt Eero Roine ja Viipurissa syntynyt Elna Hellman. Tämä liittyi tiettyyn tamperelaiseen jatkumoon ja traditioon – tuo tähtikultti ja yleisön naureskelu, joka aikanaan sitten närkästytti Lasse Pöystiä tämän tullessa johtamaan Työväen Teatteria. Muistan Pöystin pojan Tomin valittaneen kohtaloaan: hän oli ollut televisiossakin niin paljon hauska, että kun hän yritti sitten esittää vakavaa, yleisö vain nauroi. Mutta Tom Pöysti taisi suhtautua asiaan paljon ärhäkkäämmällä totisuudella kuin leppoisa Eero Roine.
Tuntuu siltä, että Eero Roine esiintyi paitsi teatterin lavalla myös itse elämän näyttämöllä merkillisellä, nimenomaan hänelle ominaisella itsestään selvällä
suvereniteeilla, joka tilanteessa luoden ja salamannopeasti älykkäitä huomioita tehden. Tuo ylivertainen älykkyys ja hoksaavuus tuskin koskaan sai häntä pisteliääksi tai ilkeäksi.
Elämän armottomalla kilparadalla Eero toi jotenkin mieleen Linnan Pohjantähden Otto Kivivuoren katontekokilpailussa: hänkin siinä kuin oman olemisensa ohessa suoritti mestarillisesti tehtävänsä laukoen samalla hauskoja, älykkäitä huomautuksia. Tuntuu kuin itse Kohtalokin, jolla näyttämöväellekin on usein niin traagista annettavaa, ei olisi hennonnut olla liian ankara Eero Roineelle. Tai ehkä Kohtalo joskus oli aikeissa vähän rajumminkin tarttua mieheen, mutta samassa tämä sutkaisikin jonkin sattuvan, hauskan huomautuksen, jolloin tuo Kohtalo kääntyi nauraen pois.
En väitä, etteikö Eerollakin olisi ollut suruja ja vaikeuksia, mutta nopea vertailu vaikka Uuno Laaksoon, toiseen hauskaan mestarinäyttelijään, johon Eero ainakin minun mielessäni pakkaa hieman vertautumaan, tuo mieleen johtopäätöksia. Roineen elämä lienee ollut paljon vähemmän traagista kuin Laakson – jopa sotavammojen suhteen, vaikka Roine sai ne rintamalla, Laakso keskellä Helsinkiä. Eero nimittäin haavoittui vain hyvin lievästi sormiin eikä kertoman mukaan, kuten niin monet muut rintamajermut, nähnyt jälkeenpäin kauhu-unia tai kokenut muitakaan vastaavia seurauksia. Hän ei edes kertonut sotajuttuja. Olisi myös vaikeampi uskoa, että Eero Roine olisi sanonut jollekin aloittelevalle näyttelijättärelle kuten Uuno Laakso sanoi Teatterigrilli ravintolassa Lippe Hokkaselle (sittemmin Suomalainen): – Rakas neiti, älkää koskaan ryhtykö näyttelijäksi, se on kamala ammatti!
Vuonna 1961 Eero sai kaksi äärimmäisen erilaista parooniroolia, jotka oli kirjoittanut kaksi hyvin erilaista tamperelaista menestyskirjailijaa, joiden kummankin niin etu- kuin sukunimessä on viisi kirjainta: Leena Härmän Pinsiön parooni ja Väinö Linnan Pohjantähden parooni. Pinsiön paroonin nimiroolia on pidetty jopa näyttelijän parhaana työnä, jossa hän ikäänkuin eniten oli oma itsensä: myhäilevä, leppoisa, huumorintajuinen ja sovinnollinen suvun päämies. Sana parooni tuo mieleen klaanit ja dynastiat. Eero Roineesta todella tulikin huomattavan teatteriklaanin kantaisä. Hänen neljästä lapsestaan kolmesta, Eila, Liisa ja Esko, tuli huomattavia näyttämötaiteilijoita ja seuraavakin polvi on alueella kunnostautunut. Roine- klaanin lisäksi on Suomessa eräs toinenkin huomattava teatteriklaani, jonka viisikirjaiminen nimi alkaa R-kirjaimella ja jonka kaksi viimeistä kirjainta ovat ne.
Pinsiön paroonista tehtiin filmikin, jossa Eero Roine nähtiin matkustavan linja-autolla. Tosi elämässä hän kuitenkin enemmänkin matkusti taksilla, tuo parooni oli Tampereella yhtä legendaarinen taksinkäyttäjä kuin Helsingissä oli Tawastsjernan aatelissuvun päämies Erik Tawastsjerna. Kumpaakin tapausta tarkastellessa herää epäilys, että tuo runsas taksilla ajelu oli edesauttamassa taloudellisten vaikeuksien ilmaantumista. Joskaan eivät Eeron taloudelliset vajeet varmaan koskaan yltäneet lähellekään sitä kuin ulosottomiehen toistuvien vierailujen tahdittamana elävän Erikin, joka kuitenkin aina, ulkoapäin tarkastellen, näytti aineellisestikin elävän aatelisarvonsa mukaisesti. Niin suuren ja suositun näyttelijän ja esiintyjän kuin Eero Roineen moni varmaan olettaisi kuolleen varakkaana miehenä. Itse asiassa hän, kuten hänen tyttärensä Liisa on kertonut, jätti jälkeensä vekseleitä, joita oli aikojen saatossa tehnyt Tampereen Teatterin näyttelijä-järjestäjä Nestori Sarrin kanssa. Osviittaa Eeron luonteen tietystä puolesta saanemme Eila tyttärenkin kertomuksesta, miten joulukuusikauppias tarjosi ihaillulle näyttelijälle ilmaista kuusta, eikä tämä kehdannut ottaa kuin vain niin huonon, että vaimo Sylvi käski heittää sen ulos ja ostaa rahalla kunnon kuusen.
Liisa Roine tuntuu olevan sitä mieltä, ettei hänen isänsä osannut niin sanoaksemme hinnoitella itseään siten kuin hänen kykynsä olisivat mahdollistaneet. Tässä katsannossa, kuulostakoon se sitten miten röyhkeältä tai itsekorosteiselta tahansa, tunnen kohtalonyhteyttä ja hengenheimolaisuutta Eero Roineen kanssa. Tätäkin kirjoittaessani, yllättävien veromätkyjen aiheuttamassa yllättävän kovassa taloudellisessa ahdingossa, odotan jo pitkälti kolmatta kuukautta palkkiotani keikasta, jolla mm. esittelin matkailuoppaana erästä hautaa. Ja arvatkaapa kenen hautaa! No tietysti Eero Roineen!
