Olin aina rakastanut lastenteatterin tekemistä ja ihmetellyt miten monet kollegoistani pitivät siihen selvää etäisyyttä, ikään kuin olisi ollut rangaistus joutua ohjaamaan lastennäytelmää.
Vuonna 1970 osallistuessani taas kerran Pohjoismaiden nuorten ohjaajien seminaariin teemana oli lasten- ja nuorten teatteri. Seminaari pidettiin Gentoftessa, joka sijaitsee Kööpenhaminasta pohjoiseen, kongressikeskus Schæffergårdenissa. Aiemmin 1700-luvulta lähtien se oli toiminut kuninkaanlinnaan ratsastavien vieraiden ja heidän hevostensa majoituspaikkana. Siellä pidettiin tämä suomalaiseen lastenteatteriin ratkaisevasti vaikuttanut seminaari, johon osallistui 14 suomalaista.
Seminaarin toisena päivänä esiintyi ruotsalainen kuusihenkinen Fickteatern. Teatterin jäsenet kertoivat esitysten lomassa teatteristaan ja esityksistään. He tekivät minuun valtavan vaikutuksen. Menetin sydämeni ja käsitin heti, että samantapainen ryhmä voisi toimia Suomessakin. Ystävystyin läheisesti teatterin ohjaajan Suzanne Ostenin ja näyttelijä Leif Sundbergin kanssa ja puhuimme monena yönä heidän teatteristaan, miten he esityksiään rakentavat, markkinoivat ja miten tärkeä on ikäryhmäjako, improvisoinnista ja työskentelystä laitosten kanssa. Päässäni pyörähti liikkeelle hyrrä, joka ei pysähtynyt. Tällainen olisi siis minun oma teatterini.
Seminaari sytytti minussa roihun, joka alkoi tuottaa erilaisia ajatuksia Fickteaternin kaltaisen ryhmä perustamisesta Suomeen. Jussi Helminen oli yksi suomalaisista seminaarilaisista. Hänestä sain heti hengenheimolaisen.
Kirjoitin seminaarista raportin Helsingin Sanomiin. Kiitetty olkoon se päivä, jona suomalaisen teatterintyöntekijän silmät aukeavat näkemään lapsi- ja nuorisoteatterin mahdollisuuden, tärkeyden ja ensisijaisuuden. Hehkutin Fickteaternia ja heidän työtään avoimesti.
Kun sitten johtamani Porin Teatterin hallitus poisti teatterin ohjelmistosta jo aikaisemmin sinne vahvistetut lasten- ja nuortennäytelmät, lastenteatteritarjonta loppui teatteristamme kokonaan. Keskustelin paikallisten opettajien kanssa ja he kertoivat kouluissa kaivattavan apua seksuaalivalistukseen. Aine oli opettajille vaikea eikä useissa kodeissakaan asiasta keskusteltu. Kaivoin työkalupakistani ruotsalaisen Mårten Harrien luokkahuonenäytelmän, jonka käänsin. Päätimme Marja-Leena Koukin kanssa esittää näytelmää teatterin ohjelmiston ulkopuolella, niin ettei hallitus voisi sekaantua näytelmän tuottamiseen.
Näytelmän nimeksi tuli XY-NYT. Esittelimme näytelmän opettajille. Sitä oli tarkoitus esittää yhdelle luokalle kerrallaan. Näytelmässä kuvataan pojan ja tytön matka rakastumisesta lapsen syntymään, ja esitystä katsovat lapset leikkivät siittiö- ja munasoluja. Hauskassa tekstissä käytetään asioista oikeita, mutta viattomia termejä. Opettajat ottivat suunnitelman helpottuneena vastaan ja uskoivat pääsevänsä näytelmän jälkeen helposti jatkamaan aiheesta. Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahasto myönsi meille 1000 markan apurahan esityksen valmistamiseen. Suunnitelmastamme keskusteltiin teatterin hallituksen kokouksessa. Selitin, etteivät koulut tai oppilaat joudu maksamaan esityksestä mitään, mutta hallituksen puheenjohtaja ilmoitti siitä huolimatta pitävänsä hanketta yksityisyritystoimintana ja lisäksi näytelmä voidaan käsittää pornografiseksi. Ja mikä pahinta: teatterin ohjelmistokannanotoksi.
Nousin ylös, pudotin avainnippuni pöydälle ja ilmoitin ymmärtäneeni, ettei minun palveluksiani täällä enää kaivata. Sanoin jättäväni Porin teatterin teatterinjohtajan paikkani sopimuskauden loppuessa heinäkuussa 1971. Avainten kolahtaessa Porin Teatterin kahvilan pöytään tiesin, että aika uuden lasten- ja nuorten teatterin perustamiseksi oli tullut. Halusin valjastaa kaiken intoni ja osaamiseni tämän uuden teatterin käyttöön.
Lasten- ja nuortenteatterimme tiedotustilaisuus pidetään 3. helmikuuta 1971. Olemme keksineet teatterillemme osuvan nimen: Ahaa Teatteri! Pienessä, täyteen ahdetussa helsinkiläisasunnossa on paikalla toimittajia ja kuvaaja kaikista suurimmista lehdistä. Istumme lattialla, sillä tuoleja ei ole tarpeeksi. Julkistuksen saama palstatila on tärkeää, kun teatterimme lähtee liikkeelle tyhjästä. Tiedämme jo kaksi ensimmäistä juttuamme, ne käsittelevät tupakkaa ja tupakointia, toinen 7-10-, toinen 11-15-vuotiaille. Haemme teatterillemme omaa tilaa Helsingistä tai pääkaupungin liepeiltä. Meillä on hieno ryhmä, josta olen ylpeä: Jussi Helminen – ohjaaja, kirjailija, näyttelijä; Heikki Huttunen – säveltäjä, säestäjä, näyttelijä; Kirsti Kemppainen – näyttelijä; Tapio Kouki – näyttelijä; Marja Packalén – näyttelijä, kirjailija; ja minä – ohjaaja ja kirjailija.
Olen täynnä taistelutahtoa ja innostusta, meillä on oma teatteri! Eikä mikä tahansa teatteri! Me menemme lasten ja nuorten luo, me kasvatamme uusia katsojia, jotka eivät pelkää teatteria. Meillä on sanoma.
Saamme lasten- ja nuortenteatterikiertueen tekemiseen 17000 markkaa ja vaikka Aamulehden Olavi Veistäjä ivaa Parrasvaloissa-pakinassaan kohdeapurahojen jaossa ryhmille tulevia tukia, päätän käydä hänen puheillaan. Esitän hänelle ryhmässämme syntyneen ajatuksen, että tekisimme Robin Hoodista oman versiomme hieman suuremmalla joukolla Pyynikin kesäteatteriin, joka näin saisi lapsille, nuorille ja perheille kohdistetun esityksen, jossa olisi lauluja ja musiikkia.
Teatterimies Veistäjän silmissä välähtävät hopeakolikot. Hän on myös liikemies. Pääsemme sopimukseen Tampereen Teatterikerhon kanssa Robin Hoodin tuottamisesta Pyynikin kesäteatteriin. Esityksiä olisi kaksikymmentäviisi. Veistäjän opastamana löydän oikeat henkilöt Tampereen kaupungilta ja saamme vuokrattua Vehmaisten vanhan kansakoulun harjoitus-, esitys- ja asuintilaksi.
Robin Hood saa hyvän vastaanoton, katsojat ovat innoissaan. Esityksen loppu jää auki ja lapsikatsojat voivat itse ratkaista, kuka lopulta voittaa ja kuinka kunkin käy. Saamme teatterille kirjeitä, joissa he kertovat miten he tarinan päättäisivät.
Tapaan kiihtyneen Olavi Veistäjän kaupungilla. Hän aloittaa puhumisen jo neljän metrin päästä. Hän meuhkaa minun pettäneen hänet, kun sanoin, ettei Robin Hoodissa tule olemaan mitään poliittista sisältöä. Si- si- si- sinäkin lauloit puolensa vaihtaneena sheriffinä siellä Seitsemän Veljesten kivellä, että vielä koittaa se päivä, jolloin meidän on maa! Ja kaikki jaetaan! Sehän on marxilaista propagandaa, ja vielä lapsille. Minä olen sinuun hyvin pettynyt. Keskustelun edetessä hän kuitenkin leppyy ja lakkaa änkyttämästä. Jätämme sotakirveet naulakkoon ja istahdamme Linkosuon kahvilaan märkien viinereiden äärelle.
Elokuussa saamme harjoiteltua kaksi tupakka-aiheista näytelmää. Tuu tuu tupakkarulla 7-11-vuotiaille ja Polttaa Polttaa 11-15-vuotiaille. Minä kirjoitan nuorempien, Jussi vanhempien tekstin, ohjaamme ne ristiin. Raittius- ja nuorisotyölautakunnat tilaavat esityksistämme yli puolet, koska niillä ei ole ideoita mihin muuhun rahansa käyttäisivät. Ahaa lähtee lentoon. Esityskohtaisen katsojamäärän yritämme pitää enimmillään sadassaviidessäkymmenessä, saamme yhteyden säilymään läheisenä ja keskustelut ovat keskittyneempiä.
Esityksiä on valtavat määrät‚ usein kolme esitystä päivässä. Tilauksia on niin paljon, että niitä on vaikeuksia sovittaa kalenteriin. Suomi tulee kierrettyä vanhalla hymysuisella VW-Kleinbussilla. Säät kylmenevät, jossakin itäsuomalaisessa t-risteyksessä autosta irtoaa etupyörä, mutta se pysyy pystyssä. Takaoven kiinnipysyminen on varmistettu sukkanauhalla, tytöillä on virtsarakon tulehduksia, pojilla nuhaa, mutta emme valita. Auto saadaan korjattua ja matkaa jatketaan, tytöt voivat paremmin ja kundit eivät valita nuhiaan.
Paluumme tukikohtaamme Tampereelle valaa turvallisuuden tunnetta koko ryhmään. Vehmaisten koulu on kuin vanha koulutaulu: mökissä onnellinen koti ja ympärillä turvallinen Suomi. Minulle myönnetään valtion kolmivuotinen näyttämötaiteilijan apuraha. Se tarkoittaa, että minun on jäätävä näytäntövuoden jälkeen vapaaksi ohjaajaksi. Olen kuitenkin saanut muutaman muun intomielisen kanssa perustettua Suomeen ammattimaisesti toimivan lasten- ja nuortenteatterin, mutta nyt tahdon syöksyä uusiin haasteisiin ja alan heti vastailla ohjaajavierailupyyntöihin.
Olen kiitollinen Tampereelle siitä, että Ahaa sai mahdollisuutensa sen suojissa. Nostan pienen purjeveneeni Näsijärvestä ja siirrän sen Helsinkiin, jonne minäkin asetun. Ahaa jää sydämeeni ainiaaksi.
