Tampereen Teatterin johtaja 1925–1935
Tampereen Työväen Teatterin johtaja 1943–1966
Vuokratilallisperheen poika Eino Johannes Salmelainen Ikaalisista pääsi käymään kauppalaan perustetun oppikoulun ja lukion ja aloitti yliopistossa teologian opinnot, joista siirtyi vuonna 1915 toimittajaksi Heinolaan. Siellä Salmelainen hääräsi nuorison parissa partiojohtajana sekä lausunta-, näytelmä- ja runoanalyysipiirien vetäjänä. Hänen kerhoissaan kulki innokkaana koulupoika Uuno Salonen, josta kuoriutui seuraavalla vuosikymmenellä mestarirunoilija Uuno Kailas.
Eino Salmelaisen ja Uuno Kailaan syvä ystävyyssuhde kesti Kailaan varhaiseen kuolemaan 1933 asti. Salmelainen ohjasi Kailaan esikoisrunoelman työstämistä ja antoi siitä puoltavan lausuntonsa kustantajalle. Heidän tiivis kirjeenvaihtonsa on kulttuurihistoriallisesti merkittävä dokumentti.
Salmelainen osallistui sisällissotaan valkoisten puolella. Traumatisoiva kokemus teki hänestä pasifistin. Sodan jälkeen Salmelainen meni töihin Vaasaan sanomalehti Ilkkaan, mutta loikkasi sieltä 1920-luvun alussa Tampereelle kulttuuripainotteisempaan Aamulehteen. Vuonna 1925 liian tiuhaan vaihtuvien johtajien ja talouspulan kourissa kamppaileva Tampereen Teatteri palkkasi ennakkoluulottomasti johtajakseen teräväkynäisen kriitikon, jolla ei ollut juurikaan teatterikokemusta.
Tätä vajetta Salmelainen lähti paikkaamaan matkustamalla heti sopimuksen tehtyään neljäksi kuukaudeksi Eurooppaan hakemaan oppia ja vaikutteita. Niitä sai yleisö ihmetellä syyskuussa 1925, kun teatteri esitti kubistis-ekspressionistiseen sävyyn viritetyn, ultramodernin tulkinnan Larin Kyöstin hölmöläissatiirista Viisauden kaivo.
Yleissivistynyt ja kunnianhimoinen Salmelainen otti Tampereen Teatterissa homman niin sanotusti hanskaan, löysi oman elämäntehtävänsä, luotsasi teatteria yhdeksän vuotta, nosti teatterin uudelle tasolle ja vakiinnutti tietysti samalla oman asemansa näkijänä, tekijänä ja teatterin ammattilaisena. Tämä kaikki siitä huolimatta, että radikaalit kokeilut vieroittivat yleisökunnan laajaa vanhoillista siipeä.
Salmelaisen kriitikot eivät tykänneet myöskään hänen homoseksuaalisuudestaan, eikä pasifistinen vakaumuskaan ollut 1930-luvun Suomessa mikään valtti. Salmelainen porskutti kuitenkin voimalla, taidolla ja itsepäisyydellä eteenpäin. Ibsenin Peer Gynt, ”suurtapahtuma ja täydellinen arvostelumenestys” ja Minna Canthin Sylvi olivat Salmelaisen rohkeasti ohjaamia täysosumia. Farsseilla ja opereteilla turvattiin talous ja tyynnytettiin rankemman ohjelmiston pelästyttämät arkasielut.
Potkut (ja laakeriseppeleen) Salmelainen kuitenkin sai 1934, mutta vaihtoi lennossa Helsingin Kansanteatteriin, jota johti kriisistä kriisiin edeten talvisotaan asti, pelasti teatterin konkurssista ja tuli valtakunnallisesti tunnetuksi. Yhteistyön rakentaminen kotimaisten kirjailijoiden kanssa oli Salmelaisen eittämätön vahvuus, joka tuotti erinomaisia tuloksia kuten Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjan. Näitä kantaesityksiä ohjatessaan Salmelainen kehitti oman ”intensifioidun realismin” tyylinsä.
Eino Salmelainen kutsuttiin vuonna 1943 Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi. Pesti kestikin sitten kaksi vuosikymmentä, joiden aikana teatteri nousi säännöllisesti valtakunnallisen huomion kohteeksi. Salmelainen satsasi vahvasti näyttelijöiden koulutukseen ja vaikutti aktiivisesti siihen, että Tampereella aloitettiin ammattinäyttelijöiden koulutus 1960-luvulla. Salmelaisesta tuli legendaarinen guru, teatterineuvos ja professori, jonka mukaan nimetyllä kadulla voi astella sekä Ikaalisissa että Tampereen Hervannassa.
Eino Salmelainen aktivoitui 1950-luvulla kirjailijana ja julkaisi vanhemmilla päivillään ja etenkin eläkeläisenä tusinan verran teoksia, muistelmilla höystettyjä esseitä ja teatterimietteitä. Sarjan avasi vuonna 1954 teos Aioin papiksi – jouduin teatteriin.
