Raimo Juhani Raiskista kutsuttiin Jussiksi. Hän syntyi Helsingissä 29.9. 1937 kultaseppä Elis Raiskisen poikana. Hän varttui pääkaupungin laitamilla, Puistolassa, mutta ainakaan maaliskuussa 2022 Wikipedian listassa Tunnettuja puistolalaisia häntä ei ole mainittu. Ei niin, etteikö esimerkiksi suositun tv-ohjelman, Sirkus Papukaijan tirehtööri Orvo Kontio, viihdetaiteilija Reino Helismaa, jalkapalloilija Peke Huuhtanen tai moni muukin olisi tuossa listassa paikkaansa ansainnut, mutta silti poisjäänti ihmetyttää, varsinkin, kun tuo pitkäaikainen lapsuuden ja nuoruuden tyyssija oli Raiskiselle tärkeä ja läheinen.
Raiskinen joutui sisaruksineen sotalapseksi Ruotsiin. Asemalaiturille purkautuneet lapset valittiin eri koteihin; Jussin mukaan kaikki muut oli jo kaupattu, kun hän oli -omien sanojensa mukaan- rumimpana jäänyt yksin jäljelle. Mutta hänet poimineen perheen ei tarvinnut katua valintaansa: he saivat laulavan, soittavan ja kaikkia huvittavan pojan, joka oppi nopeasti uuden kielen. Palattuaan kotiin Suomeen hän ei sitten osannutkaan enää yhään suomea, mutta ilmeisesti uusi kielenoppiminen sujui taas nopeasti.
Kertomansa mukaan Jussi ei olisi kouluaikoinaan välittänyt erityisemmin ahkeroida, mutta myöhemmin kiitteli äitiään, joka reippain ottein kävi taluttamassa hänet pihan leikeistä läksykirjojen ääreen ja pianotunneille. Äidin etunimet eivät ehkä olisi viitanneet tuohon tomeruuteen: Vieno Siveä.
Jussi kävi todellista valiokoulua, Helsingin Normaalilyseota eli Norssia. Jälleen koemme ihmetyksen Wikipediaa (maaliskuussa 2022) tarkastellessamme: siellä on 45 hengen luettelo vuoden norsseista; arvonimen saa koulun tai yhteiskunnan hyväksi tehdystä maineteosta. Lisäksi on 24 henkilön lista muita tunnettuja norsseja. Näissä listoissa ei nimittäin nähdä Juhani Raiskisen nimeä. Tokihan listat sisältävät paljon todella kuuluisia, jopa hyvin suuriakin nimiä, mutta eiköhän Jussi olisi puolustanut paikkaansa vaikkapa Martti Huuhaa Innasen ja Isä Mitron rinnalla.
Koulumatka Norssiin oli pitkä, joten satoaikoina Jussi nousi jo viideltä ehtiäkseen poimia riittävät vihannesmäärät vietäväksi torille. Soittotaito kuitenkin kehittyi ja niin Jussi, ikärajan ylityttyään, päätyi ravintoloihin pianistiksi. Lukuisissa yhtyeissä tämä nopeasti oppiva muusikko kehittyi monipuoliseksi virtuoosiksi. Hän myös valmistui ylioppilaaksi ja sitten vielä humanististen tieteiden kandidaatiksi. Hän opiskeli ahkerasti myös Sibelius-akatemiassa.
Vuosina 1959-63 Raiskinen toimi musiikkitarkkailjana Yleisradiossa. Hän avioitui Leena Suomelan kanssa saaden kaksi poikaa ja tyttären; nuorin poika tuli kuolemaan vain kymmenisen päivää ennen isänsä poismenoa.
Fantasticks ja West Side Story
1963 Jussi voitti arvostetun Maj Lind-pianokilpailun ollen sen 13. voittaja. Kilpailun tasosta kertoo, että ennen häntä olivat ensipalkinnolle yltäneet mm. Tapani Valsta ja Leif Segerstam. Hänen jälkeensä tuli tuo kunnia mm. Eero Heinoselle, Risto Laurialalle, Ilkka Paanaselle ja Paavali Jumppaselle. Vuosi 1963 oli muutenkin merkittävä Raiskisen elämässä. Tampereen Teatteri näet uusi henkilökuntaansa reippaasti, uutena johtajana Rauli Lehtonen, jonka pohjalaisen puolison isä, kuten Jussinkin, Saksan jääkäreitä.
Jussista tuli siis Tampereen Teatterin kapellimestari. Alku oli mitä fantastisin: talon pikkuteatterin puolelle valmistui fantastinen musikaalilöytö Fantasticks, jossa ajettiin sisään taloon juuri tulleet, siellä sitten tulevina vuosikymmeninä pitkään ansiokkaasti näytelleet Seppo Mäki, Keijo Lindroos ja Tapani Perttu. Samalla Tampereen teatterielämään astuivat 25-vuotias kapellimestarikomeetta Juhani Raiskinen ja edellisenä päivänä ennen Fantasticksen 30 .8. 1963 tapahtunutta ensi-iltaa 30 vuotta täyttänyt ohjaajakomeetta Mikko Majanlahti.
Näin alkoi Raiskisen kuusivuotinen työ Tampereen Teatterissa, joka tuolloin kunnostautui hyvinkin paljon nimen omaan menestyneenä musiikkiteatterina, eikä vähiten Jussin ansiosta. Elokuun helteisinä päivinä, jolloin Fantasticks huhkittiin kokoon, Jussi sai Mäen, Lindroosin ja Pertun ohessa tuntumaa myös muihin tuleviin tärkeisiin yhteistyökumppaneihinsa, ennen muuta Kaija Sinisaloon. Mukana esityksessä olivat lisäksi Maija-Liisa Majanlahti, Ahti Kuoppala, Leo Lastumäki ja Martti Pennanen. Jussi soitteli rennosti pianoa apunaan harpputaiteilija Ilona Juutilainen.
Jussilla edessään vielä Fantasticksiakin isompi haaste, ja kuinka ollakaan, tälläkin kertaa paljolti juuri Sinisalon ja Pertun kanssa. Vuoden 1963 marraskuun 13. päivä perjantai oli Tampereen Teatterille suuri onnen ja onnistumisen päivä: West Side Story sai legendaarisen pohjoismaisen kantaesityksensä.
Tampereen Teatterin päärakennus oli näihin aikoihin täyttänyt puoli vuosisataa. Voi sanoa, että talo kosken puolelta katsoen ja näyttämötorni huomioiden edustaa selvästi Jugendia, torin puolelta klassismia, kuin teatteritaiteen kreikkalaisiin juuriin viitaten. Talo on viimeisiä Tampereen lyhyen, mutta huikean kauniin Jugend-kauden kukintoja -torin puolen doorilaiset pylväät ja päätykolmio viittaavat jo pian ilmentyvään Tampereen rikkaaseen klassismiin, jota puolestaan yllättävänkin pian seurasi funktionalismi. Vuonna 1963 ei Jugendin (ja siihen liittyvän kansallisromantiikan) arvostus ehkä ollut korkeimmillaan, mutta huomio kiinnittyy nyt kuitenkin siihen, että Westistä valmisteltiin Jugend-talossa keskellä huomattavaa suomalaista Jugend-kaupunkia, (josta lähes viivasuoraan noin 500 kilometriä etelään sijaitsee pohjoisen Jugendin suurkaupunki Riika.) Jugendhan jo nimeltään viittaa nuoruuteen ja hienoja, suuria Jugend-rakennuksiahan, varsinkin Tampereella, suunnittelivat hämmästyttävän nuoret miehet ja naisetkin (Wivi Lönn). Selkein esimerkki tästä on Johanneksen kirkko, nykyinen tuomikirkko. Sen valmistuessa arkkitehti Sonck oli 36- vuotias, maalari Simberg 33-vuotias, maalari Enckell 36-vuotias ja ornamentiikan ja kalusteiden suunnittelija Jung 27-vuotias. West Side Storyn ensi-illan aikaan ohjaaja Rauli Lehtonen oli 35-vuotias, koreografi Heikki Värtsi 32, kapellimestari Juhani Raiskinen 26, miespääosa Tapani Perttu 23, lavastaja Veikko Mäkinen 35, tärkeässä roolissa olevat Pertti Palo 29, Anja Räsänen 31 ja Seppo Mäki 26. Isot työt tekijänoikeusneuvottelujen ynnä monien muiden käytännön järjestelyjen kanssa esityksen hyväksi teki 31-vuotias talousjohtaja Simo Tavaste.
Rauli Lehtonen kirjoittaa muistelmissaan: Tämä nuorekas ryhmä oli – anteeksi vaatimaton suorapuheisuuteni – paras mahdollinen valmistelemaan tämän teoksen harjoittamista tässä maassa. Aamuvarhaisella, kun Heikki mittaili tyhjällä näyttämöllä aidan korkeutta. Veikko mietti muita elementtejä, minä suunnittelin ryhmien sisääntuloteitä ja Jussi soitti introja pituuksien mittaamista varten, Simo ilmaantui takapermannolle ja huusi meidät rieväkahville, jonka hänen verraton apulaisensa, merkonomi Aino Laitala oli takapermannon toimistossa keittänyt. Tässä yhdistyi suuren musikaalimaailman dynaaminen suunnittelu ja kotoisasti leppoisankiireinen yhteispeli.
Tampereen nuorekas West Side Story oli valtaisa yleisö- ja arvostelumenestys. Suuri yksimielisyys vallitsi varsinkin Jussin kehumisessa. Ehkä osuvimmin asian kiteytti Seppo Nummi Uuden Suomen kritiikissään, joka oli otsikoitu: Tamperelainen musicaltriumfi: Juhani Raiskinen, jolle West Side Story merkitsee ratkaisevaa voittoa. Raiskisen viittaus on selkeää, hänen temponsa ovat energisiä ja latautuneita ja sovitustyön taso puhuu hyvästä koulutuksesta. Se tosiseikka, että sentimentaalisuuden karikot vältettiin on paljolti juuri Juhani Raiskisen ansiota. Sitten Jorma Panulan päivien ei suomalainen teatteri ole saanut käyttöönsä näin lupaavaa muusikkoa.
Kun tuo voittoisa esitys huhtikuussa 1965 vieraili Wienissä, sai Jussi siellä vuosittain jaettavan musiikkipalkinnon, Johann Strauss-patsaan. Hän sai kapellimestarina valtaisat aplodit talossa, jossa ennenkin olivat huomattavat kapellimestarit johtaneet, esimerkiksi sellainen kuin Ludwig van Beethoven.
Revyytä, musikaalia, operettia ja oopperaa
Tampereen Teatterissa riitti katsoja- ja arvostelumenestyksiä räjäytelleitä ensi-iltoja, varsinkin musiikkiteatterin puolella. Toki hieman pienempiäkin onnistumisia, jopa pettymyksiä koettiin, mutta ylöspäinen yleissuunta oli juuri näinä Raiskisen vuosina selvä -ja Jussin ansiot näihin menestyksiin huomattavat.
Heikki Värtsin ohjaamassa Benedict Zilliacuksen kaupunkien asunto-ongelmaa käsittelevässä satiirisessa revyyssä Kahdeksikko esiintyi vierailijana tamperelaissyntyinen Pirkko Mannola talon omien tähtien, Tuulikki Pohjolan, Lauri Leinon ja rasittavaa ripaskaakin tanssimaan joutuneen Seppo Mäen ohessa. Jussi johti Erna Tauron säveltämiä lauluja. Toivottavasti ei pidetä rasismina sen seikan toteamista, että Tampereen Teatterin menestyneistä musiikkinäytelmistä kovin moni on ollut juutalaissyntyisen säveltämä. Kahdeksikkokaan ei tee tässä poikkeusta. (Eikä West Side Story).
Seuraavaksi sitten olikin vuorossa lontoolaisen juutalaisen räätälin poika Lionel Bart ja hänen Oliver Twistinsä. Aamulehden mukaan Juhani Raiskinen hallitsi taitomiehen tavoin koko jutun, siitähän ei ole epäilystäkään. Erikoisesti kiittäisin hänen työnsä tuloksia rytmillisessä osaamisessa näyttämöllä. Näin suuren näyttämöteoksen musiikillinen hallinta kysyy valtavasti työtä, etenkin kapellimestarilta, joka meillä nykyisin melkein yksin joutuu harjoittamaan esitettävän. Juhani Raiskinen on nuori ja asiaansa innostunut ja osaa myös tehtävänsä suvereenisen hallitsevasti. Se tuli nytkin ilmi koko illan. Kaupunginorkesterin säestystäkin hän hillitsi asiallisesti.
Jatkoa menestykselle seurasi! Stephen Joshua Sondheimin, jonka vanhemmat olivat menestyneitä muotialan ihmisiä New Yorkista, säveltämä Forum nähtiin, kuten West Side Story ja Oliverkin, suomenkielisenä kantaesityksenä. (Sondheim oli, muuten, tehnyt myös Westiksen laulujen sanat.) Forum oli antiikin Roomaan sijoittuva hulluttelu, joka todella kirvoitti naurut katsomosta.
Taas oli ohjaaja Rauli Lehtonen ja säveltäjä valittuun kansaan syntynyt mestari: vuoroon pääsi vanha kunnon operetti Mustalaisruhtinatar, mutta kovasti uudistettuna, vanhoista maneereista puhdistettuna. Musikaalit olivat jättäneet positiivisen vaikutuksensa, riemuitsi esityksen ylenpalttisesti kehunut Olavi Veistäjä Aamulehdessä. Hänen mukaansa Vahva osuus oli myös Juhani Raiskisella, joka sai Kálmanin lakastumattoman mutta koko lailla loppuun soitetun musiikin kuulostamaan virkeältä ja miltei uudelleen syntyneeltä. Raiskinen hillitsi tavanomaisia tunnepitoisia paisutuksia, harrasti hitaasti kiihdyttämistä, käytti uudenlaisia yllättäviä rytmityksiä ja tempoja, sai kaavoista irtautunutta ilmettä ja vivahdetta esiin.
Tampereen oopperalle Jussi johti, Lauri-Juhani Ruuskasen ohjatessa, kaksikin oopperaa: Massenetin Manonin keväällä 1966 ja Janacekin erikoisen myöhäisteoksen Tapaus Makropulos keväällä 1967.
Mahagonny
Työskennellessään Yleisradiossa oli Jussi löytänyt omaperäisen oopperateoksen, joka kertoi vankikarkureiden suorittamasta Las vegasmaisen ihannekaupungin perustamisesta ja mitä sitten seurasi. Teksti Bertolt Brechtin ja sävellys Kurt Weillin. Sen kantaesitys oli ollut Leipzigissa 1930 eli ennen kuin säveltäjän 1933 oli sattuneesta syystä terveellistä jättää Saksa. Jussin onnistui nyt innostaa johtaja Lehtonen ottamaan teos ohjelmistoon ja ohjaamaan sen. Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho valmistettiin Tampereen Teatterin ja Tampereen oopperan sujuvana yhteistyönä. Suomenkielinen kantaesitys oli 7.3. 1968, vaikka Lea Venkula-Vaurasteen ja Hannu Heikkilän oopperoiden libretoista kertova Oopperaopas sijoittaakin sen Ralf Långbackan ohjaamaksi Kansallisoopperassa 30.12. 1970.
Saattaa olla, että kun Jussi tuon teoksen löysi, eräs seikka kiinnitti hänen huomiotaan. Nimittäin ainakin allekirjoittaneen korviin Mahagonnyn musiikki tuo paikoin aika laillakin mieleen, mitä Šostakovitš samoihin aikoihin sävelteli näyttämöäkin varten. Jussi teki yliopistossa gradunsa Šostakovitšin pianolle säveltämistä preludeista ja fuugista. (Tämä kielii sen perin persoonallisen professorin vaikutuksesta, jota Jussi siellä luennoilla kuunteli ja joka oli kovin kiintynyt niin Šostakovitšiin kuin pianomusiikkiinkin, puhun tietysti Erik Tawaststjernasta.) Ehkä Mahagonnyn järkyttävän syvällinen tekstikin kiinnitti paljon lukeneen, humanistisesti ja yhteiskuntakriittisesti ajattelevan Jussin mieltä. Tekee mieli lainata Heikki Seppälän Aamulehteen 9.3. 1968 tekemää kritiikkiä: Teos ruoskii kipeästi tämänkin päivän yhteiskuntaa. Se riisuu ns. roolihahmosta ihmisen, paljastaa miten mitättömän vähän vuosisadat, vuosikymmenistä puhumattakaan, ovat luomakunnan valtiaan elämisen taitoon jättäneet jälkiä. Sukupolvesta toiseen kulkevat lapset kohti vanhuutta erehtyen jatkuvasti samoissa asioissa.
Mahagonnyyn ja sen pääosan esiintyjiin, Tampereen Teatterin Anja Räsäseen, Kaija Sinisaloon, Seppo Mäkeen ja Tapani Perttuun sekä Tampereen Oopperan Heikki Nurmiseen, Pentti Nikkilään, Juha Koivistoon ja Reino Lahtiseen kohdistui todellinen hyvien lehtikritiikkien vyöry, samoin lavastajaVeikko Mäkiseen ja puvuston laatijaan Toini Happoseen. Uuden Suomen Seppo Nummi suitsutti. Rauli Lehtonen on nyt näyttänyt leijonankyntensä oopperoidenkin alalla ja noussut näin koko musiikkiteatterimme piirissä hyvin näkyvälle paikalle.
Kansan Lehdessä kirjoitti Tampereen Työväen Teatterin entinen kapellimestari Helvi Mäkinen: Kapellimestari Juhani Raiskinen on tehnyt valtavan esityönkin tutkimalla eri kohdissa käyttökelpoisimmat tavat esittämiseen. Tämä oli todella kannattanut, sillä nyt oli kaikki musiikki ja siihen liittyvät ainekset saaneet hyväksyttävän, jopa ihailtavan käyttötavan. Parlandot, legatolaulut, tanssirytmit, koristukset eri vivahteissa, kaikki olivat paikallaan tehostamassa näytelmän kulkua. Samoin Raiskinen oli saanut orkesteritehon myös huipennettua, silti brechtiläisittäin puhallin- ja lyömäsoitinvoittoinen kokoonpano ei päässyt hänen käsistään domineeraamaan liikaa,
vain sen mitä tarvittiin.
Tampereen kaupunginorkesterin johdossa
Jussi toimi kuusi kautta Tampereen Teatterin kapellimestarina, jonka jälkeen tuohon asemaan tuli yhdeksi kaudeksi Kari Tikka. Sitten hän toimi neljä kautta Tampereen kaupunginorkesterin johdossa, jonka jälkeen hänen seuraajakseen saatiin yhdeksi kaudeksi Jouko Saari.
Miksi Jussi vaihtoi työpaikkaansa? Syitä oli varmaan moniakin. Mutta tekee mieli palata vielä hieman tarkemmin tutkimaan jo siteerattua Seppo Nummen suurta Jussin ylistystä West Side Storyn kritiikin yhteydessä Uudessa Suomessa. Vertailtuaan Jussia Jorma Panulaan Nummi toivoo: Toivottavasti Raiskinen pysyy teatterityössä kauan -opiksi itselleen ja onneksi suomalaiselle musiikkiteatterille. Sitä ennen hän sanoo: Teatterikapellimestarin työ on kehittävintä mahdollista koulutusta orkesterinjohtajaksi. Voisiko tuota tulkita niinkin, että Raiskisen tuli Nummen mielestä saada kehittävää koulutusta teatterissa ja sitten mennä varsinaiselle alalle eli orkesterinjohtajaksi. Eli että sinfonioiden johtaminen olisi jotenkin arvokkaampaa kuin teatterikappaleiden musiikin, jopa oopperoiden. Kun Jussista jo 26-vuotiaana oli tullut Jorma Panulaan verrattava teatterimuusikko, pitäisikö hänet nyt 32 vuotta täyttäessään alkaa näyttää kykynsä myös varsinaisena kapellimestarina sinfoniakonserteissa? Tulla vaikka miksi uudeksi Karajaniksi.
Kirjassa Keskusteluja musiikista sanoo hyvin kuuluisa kapellimestari Wilhelm Furtwängler: Tiedän hyvinkin, että konserttiorkesterin johtajat halveksivat teatteria sen summittaisen, epätarkan työskentelyn vuoksi. Teatterikapellimestarit pitävät konsertin johtajia mielellään teeskentelijöinä ja silmänkääntäjinä ja heidän toimintaansa jo sen vuoksi omaansa helpompana, koska konsertissa ollaan tekemisissä yksinkertaisemman, vähemmän sattumanvaraisuuksia tarjoavan koneiston kanssa. Molemmat ovat tiettyyn rajaan saakka oikeassa ja toisaalta taas väärässä, sillä he eivät tunne toisiaan lainkaan niin hyvin kuin luulevat tuntevansa. Kummankin johtajantoimen yhtäläinen hallinta edellyttää jo tavallisuudesta poikkeavaa muuntumiskykyä (joka kuuluu kaiken uudestiluovan taiteen perusedellytyksiin.) Sen vuoksi tehdään usein käytäntöä koskeva virhe, jos suurten konserttilaitosten taiteellinen johto uskotaan teatterikapellimestarien haltuun tai konserttikapellimestarit pannaan oopperoiden säveltaiteellisiksi johtajiksi vain siksi, että he ovat sattumalta käytettävissä.
Lukiossa oli valinnaisaineenani musiikki ja opettajanani oli Aamulehteenkin konserttikritiikkejä laatinut, nuorena kuollut Sirkka-Liisa Unhola. Muistan hänen voimakkaan, muutamille oppilailleen (kuten Tampereen Teatterissa edellämainitun Oliver-musikaalin nimiosaa esittäneelle Esko Haavistolle ja minulle) mainitsemansa mielipiteen, ettei Raiskinen oikein sovellu orkesterikapellimestariksi, mutta kylläkin hyvin teatterikapellimestariksi. Muistan myös tuolloisen konserttiyleisön joukosta kuuluneen kommentteja, että Raiskinen aivan liikaa rakastaa Šostakovitšia. Meikäläisestä niin Šostakovitš kuin muukin Jussin johtama ohjelmisto kuulosti ihan hyvältä ja vaikutuksen teki sekin,että hän johti ulkoa niin ison teoksen kuin Franckin (ainoan) sinfonian.
Innolla kuuntelin myös kaupunginorkesterimme tulkintoja esimerkiksi Eroicasta eli Beethovenin Es-duurisinfoniasta opus 55 ja Haydnin sinfoniasta numero 55 Es-duuri. Viime mainitusta tulee mieleeni, että Jussihan oli jopa Beethovenin ja Haydnin kaupungissa Wienissä johtanut valtavalla menestyksellä Leonard Bernsteinin West Side Storya. Niinpä hän nyt toisinaan ryhtyi eräänlaiseksi Tampereen Leonard Bernsteiniksi selostaessaan hieman bernsteinmaisesti koululaisille ja muillekin konsertissa kuultua musiikkia. Näin hän menetteli esimerkiksi mainitun Haydnin sinfonian kohdalla, jolla on lisänimenään Koulumestari. Huomattavia näyttelijänlahjojakin osoittaen Jussi esitteli ensin meille sormiaan opettavaisesti heristelevän Valistuksen ajan saksaa puhuvan koulumestarin, ilmeisesti peruukkipäisen, ja sitten kuunneltiin, miltä hän tuossa sinfoniassa kuulostaa.
Westiksen jazz-tuulahdukset vai mitkä lie vaikuttivat, että Raiskinen kutsui Bernstein-ohjelmaansa eräitä ajan tunnettuja jazz-muusikoita. Mikäs on näiden kavereiden logiikka?, hän kyseli alkaen sitten analysoida jotain jazz-sävellystä ehkä hitusen samaan tapaan kuin Bernstein New Yorkissa etsi tiettyjä johtavia, loogisia vhjeitä, joita Genius like Sibelius oli sirotellut toiseen sinfoniaansa.
Näiltä ajoilta on olemassa mielenkiintoinen aikakauslehtihaastattelu (missä lehdessä ja millä päivämäärällä, siitä ei arkistossani ole merkintää). Jussin kuvan vieressä on maininta: Tampereella on 40 kuoroa, Suomen vanhin amatööriooppera ja yksi sinfoniaorkesteri. Uusi ponteva kapellimestari Juhani Raiskinen on aloittanut kampanjan musiikin tuomiseksi kansalle ja viemiseksi maakuntaan.
Haastattelussa Jussi on asiallinen, mutta myös hauska ja syvästi persoonallinen: 60 prosenttia Tampereen kaupunginorkesterin ajasta menee teattereissa soittamiseen ja 6 prosenttia oopperassa soittamiseen. TT:ssä musikaalien väliajoilla orkesteri tunkee itsensä neljän neliömetrin suuruiseen siivouskomeroon urkuharmonin ja kulissien seuraan ja lisää puunausvahan tuoksuun omien savukkeittensa katkun. Kerran on kesken West Side Storyn vain kapellimestarin kiljaisu pelastanut soittajat ja stradivaariukset murskaantumiselta, kun Pentti Kultala putosi näyttämöltä monttuun. Tätä on sanottu Tampereen teatteriorkesteriksi, joka sivutöikseen soittaa vähän sinfonioitakin. Meitä on hieman kritisoitu sen vuoksi, että työmme ei näy, mutta miten näkyisi, kun istumme montussa. Nuoret, eteenpäin pyrkivät muusikot, jotka joutuvat satoja kertoja soittamaan samaa teattereissa, lankeavat helposti muitten kaupunkien houkutuksiin. Niiden vastustamisessa ei auta muu kuin pieni maaorjuus. Sellaiset, joilla on velkaa ja suuri perhe, jäävät. Jos minulla olisi rahaa, lainaisin jokaiselle vanhan millin omakotitalon ostamista varten ja vaatisin rahat takaisin, jos he tekisivät lähtöä. Kaupunginorkesterilla ei ole omia tiloja, vaan se soittaa yliopiston juhlasalissa. Ehkä osittain tästä johtuen orkesteri lähtee helposti kiertomatkoille. Se on soittanut pankeissa, museoissa ja
kirjastoissa pienessä kokoonpanossa ja aloittanut esiintymiset maakunnassa. Tampere on työläiskaupunki. Keinojen, joilla täällä pyritään tavoittamaan ihmisiä, täytyy olla toisenlaisia kuin muualla. Olemme keventäneet ohjelmistoa pitämällä teemailtoja, joissa on käsitelty esimerkiksi sellaista ongelmaa, onko musiikki puhekielen kuville käännettävissä (Eikös Bernstein pitänyt senkintapaisen esitelmän?) ja aihekonsertteja, joiden ohjelmisto on voinut koostua esimerkiksi erityylisistä marsseista ja valsseista. Tarkoitus pyhittää keinot.
Kahtenakin kaupunginorkesterikauden kesänään, 1970 ja 1972, Jussi ehti hoitaa musiikin Pyynikin Kesäteatteriin. Ensin sata vuotta täyttävän romaanin Seitsemän veljestä näyttämösovitukseen, jonka ohjasi Vilho Siivola. Kesäteatterin historiikissaan Rauli Lehtonen toteaa: Kautta linjan Juhani Raiskisen suunnittelema musiikki oli epätavallista. Mainio kuvio syntyi Toukolan poikien pilkkalaulun ja Arvon mekin ansaitsemme yhdistelmästä.
Sitten oli vuorossa 124 vuotta vanha Ruotsin suosituin laulunäytelmä Vermlantilaisia. Aamulehden Matti Rosvallin mukaan: Musiikki olisi sinänsä luku käsitellä. Se on välillä
hillittömän hauskaa, sillä se yllättää täydellisesti. Raiskinen on käsitellyt alkuperäistä ainesta hyvin vapaasti, vaihdellut rytmejä ja parannellut beatia.
Tampereen Oopperassa Jussi johti syksyllä 1971 Gian-Carlo Menottin säveltämän ja kirjoittaman, 1950 valmistuneen Konsulin. Ohjaus oli Sakari Puurusen ja ainakin Uuden Suomen mukaan kyseessä oli suoranainen oopperasensaatio.
Viimeisten Kiusausten oopperassa
Jos kuvittelisimme, että Jussi olisi hamaan normaaliin eläkeikään jatkanut Tampereen kaupunginorkesterissa, hänellä olisi ollut vielä hyvinkin kolme vuosikymmentä aikaa. Eli hän olisi kapellimestaroinut siellä vielä 2000-luvullakin, Tampere-talon jo hyvän aikaa toimittua. Edellinen tuon orkesterin johtaja, Eero Kosonen, toimi tuolla paikalla peräti 36 vuotta.
Mutta Jussi lähtikin Suomen Kansallisoopperaan, jossa oli ensin suunnittelupäällikkönä yhden kauden Leif Segerstamin johtaessa ja sitten kymmenen vuotta 1974-84 pääjohtajana. Kaikesta päätellen Jussi, apunaan myös Tampereen Teatterissa kunnostautunut ja siellä oopperankin maailmaan tutustunut hallintojohtaja Simo Tavaste, oli oikea mies tuomaan tolkkua taloon, jonka riitaisat kriisit olivat olleet julkisuudessa kovasti esillä Kaj Kauhasen johtajakaudella 1972-73. Tampereen Teatteri ja Tampereen Ooppera olivat näet joutuneet melkoisiin ristiriitoihin jälkimmäisen toimiessa edellisen tiloissa. Siellä oltiin toistensa tiellä. Mutta vaikeuksia voitiin selvitellä ja jo melkein Tampereen Oopperan viholliseksi julistettu johtaja Rauli Lehtonen saavutti, Jussin johtaessa orkesteria, riemuvoiton teatterin ja oopperan sekä vielä kolmanneksi Tampereen Kaupunginorkesterin yhteistyöllä, kun valmistettiin Jussin löytämä, hämmästyttävä, erikoinen ooppera Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho. (Lehtosesta tuli vielä monen muunkin oopperan ohjaaja ja jopa Tampereen Oopperan hallituksen jäsen.)
Ansiokas mies kansallisoopperassamme oli myös Sakari Puurunen, joka oli aikoinaan ansiokkaasti johtanut Tampereen Teatteriakin. Muistelmateoksessaan Jalkapuu (1995) hän kertoo: Oopperan silloinen johtaja Juhani Raiskinen näki, että talossa on saatava muutos aikaan, ja saadakseen pyrkimyksilleen voimaa hän nimitti minut pääohjaajaksi. Nimitys lisäsi auktoriteettiani taiteilijoiden keskuudessa.
Jussin ensimmäinen pääjohtajakausi olikin Kansallisoopperallemme ja koko suomalaiselle oopperataiteelle suuren nousun aikaa: nähtiin ns. karvalakkioopperoiden ylösnousemus: Viimeiset kiusaukset sai Sakari Puurusen ohjaaman ensiesityksensä 2.9. 1975. Sinfonikko Joonas Kokkosesta, tuosta matalalla äänellä mörähtelevästä, Järvenpäässä asuvasta, ongelmallisen suhteen alkoholiin omaavasta viiden lapsen isästä tuli äkkiä hyvin merkittävä oopperasäveltäjä, vaikkei hän lopulta tullutkaan enää muita oopperoita säveltäneeksi. Kaikkiaan Kansallisoopperamme valmisti tällä Jussin johtajakaudella kahdeksan kotimaista kantaesitystä.
Jussin johtajakaudella Kansallisooppera saavutti kiistämättä suurta menestystä: onnistuneita vierailuja oli ollut pitkin maailmaa ja moderneja, ulkomaisiakin
produktioita oli nähty. Keväällä 1984, Jussin kymmenvuotiskauden huipentumaksi, nähtiin Kansallisoopperassa taas huomattava kotimainen uutuus, jonka säveltäjä, Joonas Kokkosen tavoin, oli kuoleva Järvenpäässä. Kyseessä oli Paavo Heinisen Silkkirumpu. Sen tekstin on suomentanut Eeva-Liisa Manner, jonka Poltettu oranssi oli saanut suuren menestyksen ja suorastaan legendaarisen maineen Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa. Mistäpä senkään tietää, vaikka tuokin seikka olisi ollut omiaan tuomaan Jussin mieleen Tampereeseen liittyviä seikkoja. Sinne kun oli valmistumassa uusi, erittäin hieno teatteritalokin.
Tampereen Työväen Teatterissa
11-vuotisen Helsingin kauden jälkeen Raiskinen yllättäen palasi kahdeksaksi vuodeksi Tampereelle. Hän kertoi kyllästyneensä Kansallisoopperan ainaisiin rahavaikeuksiin. Olisivatko raha-asiat sitten vakaammalla pohjalla Tampereen Työväen Teatterissa, jonne hän nyt lähti kapellimestariksi? Ehkäpä, mutta jos Jussi kuvitteli pääsevänsä irti vaikeista henkilösuhteista ja mitä mutkikkaimmista hallintopulmista, se oli kyllä erhetys jyrkkä, kuten Aleksis Kivi olisi sanonut. Ainakin teatterille oli tulossa, kuten sanottu, erittäin hieno ja iso uusi rakennus. Ehkä se tarjoaisi kapellimestarillekin kiinnostavia haasteita ja mahdollisuuksia! Voisi kyllä hieman ihmetellä, millaisin odotuksin Jussi oikeastaan tähän pestiin lähti. Eikö hän käsittänyt olevan todennäköistä, että hän joutuisi johtamaan jotain Sound of Musicin tapaista sata ellei kaksikin sataa kertaa. Tulossa näet oli uuden talon vihkiäisnäytelmä, joksi oli tilattu Arto Seppälältä sovitus Lauri Viidan Moreenista. Mutta varasuunnitelmana pidettiin Sound of musicia. Tavattuaan jossain Seppälän oli Jussi sanonut: Tehkää nyt hitossa se Moreeni ettei mun tartte johtaa sitä hemmetin musikaalia.
Mutta kysykäämme ensin, miten Jussi, Helsingin poika, suhtautui Tampereeseen? Lainatkaamme hänen jo aiemmin esille ottamaamme lehtihaastattelua: Juhani Raiskinen on ollut Tampereella kahdeksan vuotta ja myöntää jo kotiutuneensa niin, että saa itsensä silloin tällöin kiinni tamperelaisuudella ylvästelemisestä. Tampere on patrioottinen paikka. Tamperelaisuus merkitsee emotionaalisesti paljon, mutta vielä vahvempi tunnelataus syntyy, jos joku sanoo olevansa Pispalan poika. On hyvä asia, että Tampereella ei ole perinteitä, jotka rasittaisivat, ei sellaisia vanhojen sukujen kulttuuriväsyneisyyttä kuin Turussa. Kun Tampereella innostutaan jostakin, se pannaan menemään läpi. Toivottavasti seuraavaksi innostutaan konserttitalon rakentamiseen.
(Haastattelu noin vuodelta 1971).
Elokuussa 1963 oli Jussi tullut Tampereen Teatteriin kapellimestariksi ja heti saanut alkaa tehdä töitä taloon myös juuri tulleen vielä alle 30-vuotiaan hyvän ohjaajan, Mikko Majanlahden kanssa. Kummallakin oli edessään huikeita menestyksen vuosia. Elokuussa 1984 sitten taas tavattiin, kolmen 7-vuotiskauden jälkeen, ja tilanne oli samantapainen, mutta kuitenkin hyvin erilainen. Jopa oikeastaan paljolti aivan vastakkainenkin. Jälleen oli Jussi aloittamassa tamperelaisen teatterin kapellimestarina, tällä kertaaTyöväen Teatterin. Mutta nyt ei ehkä ihan ollut odotettavissa sellaisia kultaisen nuoruuden hyviä nostalgisia muistoja aiheuttavia vuosia kuin olivat olleet West Side Storyn, Mahagonnyn, Oliverin ynnä muiden ajat. Ei todellakaan ollut
ihan tuollaisia aikoja edessä ensinnäkään Työväen Teatterilla ja sen henkilökunnalla yleensäkään, vaikka odotettavissa oli muutto uuteen mahtavaan taloon.
Mikko Majanlahden pitkässä elämänkaaressa koittivat nyt todelliset kiirastulen vuodet, elleivät ne olleet jo alkaneetkin. Työväen Teatterin johtajaa Mikkoa pideltiin varsinkin Aamulehden Olavi Veistäjän eli Parraksen kirjoituksissa todella pahoin ja välit teatterin johtokunnan puheenjohtajan, ansioituneen mutta itsevaltaisen Unto Kanervan kanssa olivat niin huonot, että oikeutettua lienee puhua suoranaisesta työpaikkakiusaamisesta.
Vaikka Jussi, ohjaaja Mikko Majanlahti ja pääosan esittäjä Veijo Pasanen varmaan tekivät hommansa niin hyvin kuin pystyivät, niin kyllä kai tämä Työväen Teatterin kapellimestaruuden ensimmäinen syyskausi oli aika lätsähdys verrattuna Jussin kapellimestarointiin naapuriteatterissa 21 vuotta aikaisemmin Fantasticksen ja West Side Storyn parissa. Sarjakuvahahmona maailmankuulu Lätsä, tuo työttömyyteensä tyytyväinen passiivinen sohvallamakailija, telkkarintuijottaja ja pubissa notkuva brittiläinen Turhapuro, sai olla viimeinen tälle Tampereen Työväen Teatterin päänäyttämölle luotu pääosa, silloin, kun tuo näyttämö vielä oli päänäyttämö. Hyvästi TTT:n perinteikäs päänäyttämö! Nähdään ensi vuonna uudella puolella ja uudella voimalla!, huudahti Markku Valkamo Kansan Uutisissa. Professori Pertti Hemánus kirjoitti Tamperelaiseen, ettei nähnyt mitään koomista katsellessaan työtöntä, toisten piikkiin olutta vetävää vetelystä teatterissa. Tällaisen esityksen parissa Jussi siis sai suorittaa ensiesiintymisensä uudessa paikassaan kapellimestarina! Kahdeksanmiehinen yhtye kuitenkin svengasi komeasti.
Jussin Tampereen Teatterin ajan toisena syksynä oli esitetty Moreeni. Jussin Työväen Teatterin toisena syksynä esitettiin Moreeni. Maija-Liisa Majanlahti, johtaja Mikon vaimo, oli varttunut Tampereen Teatterissa esittämästään tytär Elinasta äiti Joosefiinaksi. Veikko Sinisaloa kuultiin niin silloin kuin nytkin, Tampereen Teatterissa tosin vain nauhalta. Turun Sanomien Jyrki Vuoren mukaan yleisö saikin kohdittain seurata isolla näyttelijäjoukolla kehystettyä Veikko Sinisalon lausuntailtaa. Suurella vaivalla ja huolella valmistetun, Ossi Räikän ohjaaman, odotetun vihkiäisnäytelmän saamaa vastaanottoa voi kai, niin yleisön kuin kritiikinkin puolesta, aika totuudenmukaisesti luonnehtia suurelta osin pettymykseksi, vaikka puoltajiakin esityksellä oli. Kaiken huipuksi juhlanäytännössä uusi uljas tekniikka petti pahimmalla mahdollisella hetkellä. Esirippu ei noussutkaan ja alku myöhästyi 35 minuuttia. Mitään kovin helppoa olemista Mikko Majanlahdelle tuskin tarjosi hänen 21. eli viimeinen syksynsä Työväen Teatterissa, minkä hän itse asiassa vietti jo ulos savustettuna, nöyryytettynä johtajana, jonka kuitenkin loppuun saakka edellytettiin kantavan vastuunsa perin pohjin olosuhteensa muuttaneen suuren taidelaitoksen mitä moninaisimpien pulmien ratkaisijana.
Juuri ennen Majanlahden lähtöä talosta 12.12.1985, sai Jussi johtaa taas ensi-illassa loistossa ja menestyksessä melkein kuin Tampereen Teatterissa muinoin. Säveltäjäkin oli juutalainen. Jussin johtama 15-henkinen orkesteri soitti My fair Ladya hienosti ja Mikko Majanlahden ohjaus sai kiitosta vanhojen kankeiden perinteiden uudistamisesta samaan tapaan kuin Rauli Lehtosta oli aikanaan kiitetty Mustalaisruhtinattaren kohdalla naapuriteatterissa Jussin silloinkin johtaessa orkesteria. Operetteihin ennen hyvin kielteisesti suhtautunut Matti Wacklin myönsi Kansan Lehdessä, että kaikki yksityiskohtia myöten loppuun asti mietittyä ja hiottua esitystä ei voi ohittaa ihastumatta.
Huomattiin myös, että uutta näyttämöäkin osattiin vihdoin kunnolla käyttää, kun on osaava käyttäjä, Mikko Majanlahti.
Kuitenkin Työväen Teatteri päästi vanhan kokeneen kettunsa Mikon menemään. Ehkä yksi ja toinen johtokunnan jäsen ja asianomainen joutui vielä kovastikin asiaa katumaan ja Jussikin varmaan vielä olisi kaivannut Mikkoa takaisin jouduttuaan omaan Hamlet-kamppailuunsa: erotako vai eikö erota, siinä vasta pulma. Eroaisinko tästä Työväen Teatterin kapellimestarin hommasta (ehkä hän ajatteli: mikä oli sittenkin minulta virheliike.) No, onneksi hänellä sentään oli tukenaan talon hallintojohtaja Simo Tavaste, jonka oli oppinut tuntemaan jo West Side Storyn aikoihin ja jonka kanssa oli uurastanut menestyksellisesti ja ihmeitä tehden Kansallisoopperassa.
Uusi johtaja Taisto-Bertil Orsmaa oli valmistautunut tehtäväänsä puolen vuoden sapattivapaalla, jolloin kierteli Eurooppaa teatteria katsellen. Matkoillaan hän teki pessimistisiä johtopäätöksiä, kertoi menettäneensä uskonsa teatteriin ja vieläkin enemmän katsoi, että länsimaat kulkevat kohti väjäämätöntä tuhoaan. Eli mieleenhän tuosta tulee historian filosofi Oswald Spengler ja hänen Untergang des Abendlandes eli Länsimaiden perikatonsa. Samaistuiko tohtori Orsmaa nyt tohtori Faustiin, Spenglerille niin tärkeään hahmoon, jonka mukaan tämä oli nimennyt länsimaisen kulttuurin faustiseksi kulttuuriksi. Nyt tämä kulttuurimme olisi siinä vaiheessa, jolloin se on siirtynyt rappeutuvaan sivilisaatiovaiheeseensa, joka tietää taiteittenkin rappeutumista avaten toivottomuuden ja pessimismin näköaloja.
Orsmaa alkoikin heti paikalla oikein olan takaa vyöryttää Faustia uuteen teatteriinsa. Kellariteatterin puolelle tuli Tshekkiläisen Jiri Suchyn kirjoittama ja ohjaama revyy Iltaa, nimeni on Faust. Se siirsi tarinan 1500-luvulta vuoteen 1945. Faust joutuu hotelliin, missä majailee saksalainen kuvausryhmä. Faust rakastuu kuvaussihteeriin, joka onkin Mefistofeles ja Margareta samassa persoonassa. Tämän ensi-ilta oli 18.3. 1986 ja heti seuraavana päivänä tuli isolle puolelle Eija-Elina Bergholmin ohjaamana itse se Goethen kappale, nyt nimellä Tohtori Faust ja paholainen varmaankin. Sen yleisömenestys oli kuitenkin niin katastrofaalinen, että loppukevään näytännöt piti pikavauhtia muuttaa My Fair Ladyiksi. Ladyn ja Pikku-Faustin esitysten vaatimissa päällekkäisjärjestelyissä Orsmaa omin päin siirteli soittajia edellisestä jälkimmäiseen. Orsmaa oli myös hylännyt Jussin ehdottaman uuden musiikkinäytelmän Linnut. Päinvastoin kuin Tampereen Teatterissa, jossa johtaja Lehtonen oli innolla tarttunut
Jussin ehdottamaan Mahagonnyyn.
Jussi kirjoitti käsin nuottipaperille 25.4.1986 päiväämänsä kirjeen, jonka lähetti talon hallitukselle. Se kuului näin: Pyydän kunnioittaen, että minun työsuhteeni TTT:iin purettaisiin syksystä -86 alkaen. Muistutan, että sopimus työsuhteestani allekirjoitettiin vuotta ennen tänne tuloani, täysin uusissa olosuhteissa. Seurattuani nyt uuden johdon toimia totean, että ei minua täällä tarvita, enkä siten tunne sopeutuvani joukkoon.
Neljän päivän päästä osoitti Orsmaa puolestaan hallitukselle näin alkavan kirjeen: Irtisanoudun tällä päivämäärällä Tampereen Työväen Teatterin johtajan paikalta. Olen havainnut teatterin hallituksen ja hallinnon johdon suhtautumisen teatterin taiteelliseen uudistamiseen nihkeäksi ja negatiiviseksi.
Myrskyisän mediarumban ja tietenkin mitä moninaisimpien vaikeiden neuvonpitojen jälkeen tuli hallintojohtaja Simo Tavasteesta elokuun lopulla 1988 Työväen Teatterin pääjohtaja. Hän kokosi avukseen erityisen johtoryhmän, jollainen menettely oli uutta suomalaisissa teattereissa, mutta ilmeisestikin tämä esimerkki toi vastaavan aika pian Helsingin Kaupungiteatteriinkin. Panu Rajalan Työväen Teatterin historiassa kerrotaan: Raiskinen suostui ryhmään Tavasteen vetoomuksista eikä viihtynyt kokouksissa, vaan keskittyi kapellimestarin tehtäviin ja toivoi pian vapautuvansa koko riitaisasta teatterista.
Veikko Sinisalo ihmetteli nykyaikaisen teatterisen johtamisen monimutkaisuutta. Mauri Kuosmasen asema oli vaikea taiteellisen henkilökunnan suhtautuessa ryhmään hyvin epäilevästi. Näyttelijöiden luottamusmiehenä hän yritti pitää hyviä suhteita sekä johtoon että taiteilijoihin, mikä ei ajan oloon onnistunut. Kairimo toimi enemmänkin yhteistyössä ohjaajien ja läheisten näyttelijöiden kanssa. Kuosmanen nimitti häntä johtoryhmän jarruksi, joka jatkoi omapäistä ohjelmiston suunnittelua omien luottohenkilöidensä kanssa ja useimmiten asettui vastustamaan johtoryhmän suunnitelmia.
Sitten paikalle ilmestyi Kaisa Korhonen! Hän ohjasi Maaria Koskiluoman sovittaman Tolstoin Anna Kareninan ja 1993 ilmestyneiden muistelmiensa mukaan piti Työväen Teatteria ja siellä toimimisensa aikaa aivan kauheana. Ahdisti niin helvetisti. Järjetöntä, vihattavaa työtä.
Kerrotaan tosin myös, että Korhonen näki harhoja kokien ihmiset itseään vainoavina susina. Lahden teatteripäivillä hän oli lyönyt yhtä ohjaajaa ja yhtä ammattiyhdistysmiestä avokämmenellä. Panu Rajalan mukaan Korhonen oli hermostunut ohjatessaan lakkotaisteluita käyvässä Helsingin Kaupunginteatterissa Tshehovin Ivanovia. Nyt Anna Karenina merkitsi paluuta työhön ja omakohtaisesti elettyyn avioeron kuvaukseen. Eikä Korhosen vaikuttaminen Työväen Teatterissa tähän päättynyt, vaan varsinkin pääjohtaja Tavaste joutui vielä koviin paineisiin, erityisen Käki- ryhmän talon sisälle perustaneen Korhosen ja tämän liittolaisten kanssa. Näyttelijä Kari Kihlström erosi teatterin palveluksesta nimittäen Helsingin Sanomien haastattelussa 21.10.1987 Tavastetta byrokraatiksi, joka ei tajua taiteellisesta työstä yhtään mitään.
Ei kai ihme, ettei Jussi viihtynyt virassaan eikä siksi toisekseen hänelle, kuten muillekin johtoryhmän jäsenille, järjestetyssä omassa liikennevaloin varustetussa huoneessaan. Talousvaikeuksiakin tuli eteen oikein kunnolla. Ei Jussi niitä ollut oopperasta lähtien pakoon päässyt, joskaan ei ollut ihan sellaisessa vastuussa kuin pääjohtaja Tavaste. Suuren talon ongelmat kärjistyivät. Byrokratia lisääntyi, uusi organisaatio lisäsi kokousten määrää, entisestään paljon paisuneen henkilökunnan jäsenillä oli vaikeuksia edes tavata toisiaan ja jo viisimiehisen johtoryhmän oli vaikea löytää kaikille sopivia kokousaikoja. Ryhmäläiset saivat kyllä käyttöönsä hakulaitteen, mutta Sinisalo esitteli kapinetta oikein tv-haastattelussakin valitellen omalla persoonallisella tavallaan, ettei hän oikein osaa sitä käyttää.
Joten kuten siinä Jussi sitten yritti selviytyä, väliin virkavapauteenkin turvautuen ja saaden vuorottelevaksi kapellimestarikaverikseen Veikko Sinisalon pojan Jarnon, joka kontolle sitten jäikin Viktorian husaarin johtaminen. Keväällä 1989 lakkasi Johtoryhmän kolmen vaikeuksia täynnä olleen vuoden jälkeen ja Simo Tavaste jäi eläkkeelle asuen sittemmin mm. Espanjan Murciassa.
Jussi osui Työväen Teatteriin sen pitkän historian varsin merkilliseen ja vaikeaan murroskauteen. Väärin olisi silti luulla, että tuo aika olisi ollut silkkaa surkeuttakaan. Kyllä talossa valmistettiin myös monia onnistuneita esityksiä ja johtoryhmän kauden jälkeen linjat alkoivat selventyä uuden johtajan, Jussi Helmisen ja uuden talousjohtaja Seppo Soinin päättävien toimien myötä.
Tamperelaista kotiseutuhenkeä henkeä Jussi oli saanut hyvin ilmennettyä säveltämällä muutaman alakuloisen laulun Viljo Kajavan runoihin perustuvaan, Kellariteatterissa syksyllä 1987 esitettyyn Leveäharteiseen kaupunkiin, jossa johtoryhmän yhteistyö näyttää toimineen. Jussi sävelsi, Sinisalo näytteli, Kairimo ohjasi. Arto Seppälän kynänjälki tuntui jälleen kuten Moreenissa ja Kaakinmaan Kajavan miljöötähän olivat olleet varsinkin Työväen Teatterin lähiseudut, joten esitys sopi hyvin paikkaansa.
Oopperanjohtoa Ruotsissa ja Suomessa
Vuonna 1992 Jussi kutsuttiin Göteborgin Operahögskolaniin, jossa tämä toimi musiikillisen näyttämäilmaisun professorina. Vuonna 1994 valmistui Göteborgiin aivan huikean suuri uusi oopperatalo. Rakennuksella oli pituutta 160 metriä ja leveimmältä kohdaltaan se oli 85-metrinen. Näyttämön suuruus oli 500 neliömetriä, auditoriossa oli paikkoja1301. Jussista tuli tuollaisen talon johtaja ja kun häntä asian johdosta haastateltiin televisiossa, näki ohjelman se pariskunta, joka aikanaan oli sotalapsen sieltä junalaiturilta poiminut. Jälleennäkeminen oli tietysti riemukas.
Kansallisoopperamme pääjohtajaksi Jussi palasi vuoden 1997 alussa ja jatkoi tätä toista kauttaan tuossa talossa kauden 2000-2001 loppuun. Oopperamme oli saanut uuden hienon talon 1993 ja Jussin poissa ollessa monenmoiset tuulet, usein myrskyisästi, olivat tuossa laitoksessa puhallelleet. Eräässä vaiheessa, vuonna 1989, näytti vakauden aika olevan tulossa, kun Martti Talvelasta oli tulossa oopperan pääjohtaja. Mutta vain muutaman viikon päästä 54-vuotias bassojätti yllättäen kuolikin tyttärensä hääjuhlallisuuksien yhteydessä. Kertonee paljon oopperatalomme hengestä, että Talvela oli, ainakin mikäli Seppo Heikinheimon muistelmia on uskominen, asettanut pääjohtajaksi tulonsa ehdoksi, ettei 1957-93 talon kapellimestarina ja 1971-72
johtajana toiminutta Ulf Söderblomia saisi päästää oopperan ovesta sisään muuten kuin maksetulla pääsylipulla.
Jussin ensimmäisellä kaudella olivat huomattavimpiin kantaesityksiin kuuluneet Järvenpäässä asuvien Joonas Kokkosen ja Paavo Heinisen teokset. Tällä toisella kaudella saatiin jälleen huomattavan Järvenpään pojan kantaesitys, Erik Bergmanin Det sjungande trädet.
Jussi oli jo 1983 saanut säveltaiteen valtionpalkinnon ja 2001 hänelle myönnettiin Suomen Teatterijärjestöjen keskusliiton kultainen kunniamerkki.
Läheisen ystävän silmin
Hänen taustanaan oli suunnaton lukeneisuus, poikkeuksellisen laaja kielitaito, poliittinen valveutuneisuus sekä historian ja yhteiskunnan tuntemus. Erityisen läheinen hänelle oli Italia kuvataiteineen renessanssin mestareita myöten. Näin luonnehti Jussia hänen läheinen ystävänsä, musiikkitoimittaja Antero Karttunen (s. 1936), joka vuosikymmeniä selosti television uuden vuoden Wienin konsertteja.
Kaivan päiväkirjastani erään kaukaisen päivämäärän ja mietin, että olikohan Jussi tuolloin menossa Italiaan renesanssin taidetta katsomaan. Näin nimittäin kirjoitin 12-vuotiaana päiväkirjaani sunnuntaina 23.7. 1967 Wienissä, jossa perheellemme oli muutamaksi viikoksi vuokrattu viihtyisä rivitalonpätkä: Tampereen Teatterin kapellimestari Juhani Raiskinen rouvineen oli tullut Saksaan Finnpartnerilla. He olivat ajelleet hienolla autollansa Itä-Saksassa ja Tshekkoslovakiassa ja nyt he olivat tulleet Wieniin. He soittivat meille ja isä tietysti kutsui heitä meille. Juttelua riitti. Raiskinen kertoi kuinka tarkasti heidän autonsa tarkistettiin kommunistimaan rajalla. Auton alle siellä aina luurataan, sillä joku oli kuulemma siellä salakuljettanut morsiamensa näin Berliinistä toiseen. Jopa hansikaslokeroon kurkistettiin mahdollisten piilossa olevien ihmisten varalta. Ostetut äänilevyt oli myös näytettävä ja käsilaukku avattava. Rouva sanoi, että ihmiset kulkivat rääsyisissä vaatteissa ja ajelivat hyvin huonoilla autoilla ja joka puolella oli julisteita, joissa kerrottiin kuinka on hyvä olla. Prahan he kertoivat olevan kauniin. Finnpartnerilla oli nähty tylsiä leffoja. Matka suuntautui nyt Italiaan ja Ranskaan.
Karttunen kertoo edelleen: Hänellä oli ainutlaatuinen kyky eläytyä toiseen ihmiseen, taito myös nopeasti erottaa vilppi tai oman edun tavoittelu, joihin hän aikanaan ehtimiseen törmäsi. Silti hän säilytti valoisuutensa ja uskonsa myös sanan kaikissa merkityksissä. Lopullisesti eläkkeelle siirryttyään Jussi omistautui Jämsän Hopsussa sijaitsevalle huvilalleen ja eläytyi kyläyhteisön elämään jopa viikoittaisin voimisteluilloin tai talosta taloon kiertävin seuroin. Viimeisinä vuosinaan Jussi omistautui kuitenkin yhä useammin vanhenevassa ja autoyhteyksiä vailla olevassa asuinympäristössään läheisten naapuriensa palveluun ja kuljetuksiin parin peninkulman päähän lähikauppoihin Jämsänkoskelle. Vielä viimeisen toukokuunsa aikana hän vietti viikon itäkarjalaisten heimoveljien luona jakaen puutteessa oleville yhdessä kerättyjä tarvikkeita. Hänen sosiaalinen tuntonsa oli vaatinut osallistumista tällaiselle työlle, jossa oma mukavuus jää toisarvoiseksi avuntarjoamisen tuottaman tyydytyksen rinnalla. Joka aamu hän ehdottomasti kuitenkin eristäytyi omaan hirsiseen, päärakennuksesta erillään olevaan musiikkimökkiinsä omistautuen pianolleen aivan viimeiseen viikkoonsa saakka. Hän halusi säilyttää tosiaikaisen tuntuman elävän musiikin tekoon. Sen jälkeen seurasi puutarhanhoitoa. Käden tuntuma alati muuttuvaan luontoon oli elinehto.
Kesken puutarhatöittensä Jussi sitten sunnuntai-iltana 5.6.2016 kuoli, vierellään valmiiksi vedetty puutarhaletku. Sydän oli pettänyt. Voisi pitää perusteltuna, että hän olisi päässyt sellaiselle Wikipedian listalle kuin tunnettuja jämsäläisiä, olivat hänen kirjansa sitten muodollisesti Jämsässä tai eivät. Eihän häntä sillä listalla näy, mutta on siellä sentään mm. henkilö, jonka ansioksi mainitaan kolmas sijoitus viidennen tuotantokauden Talent Suomi kykyjenetsintäkilpailussa.
