Simo Kaario 1876 – 1944
Helvi Kaario o.s. Lindström 1887 – 1937
Simo Kaario oli suuri ja kantava voima Tampereen Teatterissa vv 1907-1913 ja 1914-1944. Hän kuoli 1944. Hän tuli teatteriin Pekka Alpon ollessa teatterinjohtajana. Hän esiintyi melkein joka näytelmässä ja sai paljon tunnustusta hienoista osasuorituksistaan. Myös hänen vaimonsa, Helvi Kaario näytteli TT:ssä 1906-1913 ja 1914-1954. Hän oli luotettava näyttelijä. Muutamassa näytelmässä heidän lapsensa Lasse pääsi myös näyttämölle.
Jo Simo Kaarion ensimmäinen rooli Sanni Kortmanin koulussa oli toiveita herättävä. Seuraavana vuonna näytelmän Johan Ulfstjernan tri Reback hän oli hauska tuttavuus. Hänen tulkinnassaan huomasi entisen johtajan Kaarlo Halmeen vaikutuksen. Silti hän osoittautui olevansa näyttelijä, jolla on tulevaisuus teatterissa. Kaunis, heleäsointinen ääni, varma esiintymistapa ja kyky sanoa sanottavansa niin, että se teki tarkoitetun vaikutuksen, antoivat Kaarion esiintymiselle miellyttävän leiman. Syksyllä hän esiintyi J.Potapenkon näytelmässä Pelastus, jossa hän esitti professori Waleshnikovia. Hänen tulkintansa osoitti hyvää kehitystä ja hänen hillitty, taiteellisesti varma näyttelemistapansa vaikutti miellyttävästi ja kohottavasti koko illan. Syksyn neljäntenä ensi-iltana Teatterissa näytettiin välipalana norjalaisen Wilhelm Kragin 3-näytöksinen idylli Baldevinin häät. Se oli lyhyt ja mitätön näytelmä. Paavo Ahlmanille ja Simo Kaariolle koko näytäntökauden alku oli ollut taiteellisten voittojen aikaa. Molemmilla oli ollut neljä suurta roolia ja kaikki olivat olleet mallikelpoisia. Seuraava näytelmä oli Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään. Catharinaa näytteli Helvi Lindström ja Petrucchiona komeili Simo Kaario, joka oli oikea mies kesyttämään äkäpussi.
Myöhemmin Rosenburgin Apu oli uusi jykevä kulmakivi TT:n yhä nousevassa maineessa. Kaarion Johan Bagge oli mallikelpoinen. Itsenäisyyspäivänä 1906 ensi-iltansa sai Daniel Hjort, joka ei onnistunut täydellisesti, koska siinä oli pitkiä taukoja ja paljon lavasteiden vaihtoja. Kaarion tulkitsema Hjort jätti yleisön kylmäksi. Joitakin hyviä kohtauksia oli kuitenkin nähtävissä.
Kevätpuolella helmikuussa sai ensi-iltansa Saksassa suurta suosiota saavuttanut Petroskoin tytär. Kaario esitti siinä Bartolome Welseriä ja hänen vastaparinaan oli Pekka Alpon tulkitsema Nunnenmacher. Esityksestä pidettiin kovasti. Vaikka teatterissa oli pula laulavista näyttelijöistä, haluttiin esittää unkarilainen operetti Punainen laukku. Husaariupseeri Csillag Pálin rooli oli Simo Kaarion ensimmäinen lauluosa.
Näytäntökautena 1908-09 näyttelijäkunnassa tapahtui paljon vaihdoksia. Kausi alkoi Aleksis Kiven Kullervolla. Kalervon rooli oli Kaarion. Sinä vuonna Leo Tolstoi täytti 80 v ja sekä TT että TTT esittivät yhtä aikaa hänen voimakkaan talonpoikaisdraamansa Pimeyden valta. Kaarion Nikita oli omaperäinen, välinpitämättömän talonpoikaisen nuoren miehen kuva. Hänen roolinsa sopiviin kohtiin sijoittamat dynaamiset vaihtelut vaikuttivat hyvin yleisöön. Talon tyttärenä, Akuliinana, esiintyi Helvi Kaario.
Gustav Wiedin erikoista tanskalaista satiiria 2X2=5 esitettiin yli 200 kertaa. Se oli ollut Berliinin Kleines Theaterissa suuri menestys. Siinä Simo Kaario oli Walesin prinssi ja näytelmä menestyi myös Tampereella. Tähän aikaan hän hoiti myös kulissimaalaajan reviiriä. Teatterin itseoikeutettu sankari oli Aarne Orjatsalo, joka osoittautui jo silloin suureksi näyttelijäksi. Hän näytteli pääosaa maaliskuun näytelmässä Herra Edusmies. Kaario oli sihteeri Pinteau. Moliéren Saiturissa Kaario näytteli Walérea.
Näyttämökauden aikana kolmea taiteilijaa kunnioitettiin omalla lahjanäytännöllä. He olivat Väinö Viljamaa Saiturilla, Simo Kaario Daniel Hjortilla ja Aarne Orjatsalo Tiituksella. Jokainen sai lisäksi kukkalaitteita ja laakeriseppeleen.
Näytäntökautena 1909-1910 teatterinjohtajana oli vielä Pekka Alpo. Simo Kaario jatkoi näyttelemisen lisäksi näyttämömaalarina. Muina näyttelijöinä jatkoivat mm Helvi Kaario, Riikka Pakarinen ja Waldemar Raunio. Keväällä 1909 oli ollut Nikolai Gogolin 100-vuotissyntymäpäivät. Niiden kunniaksi esitettiin Reviisori, jonka ensi-ilta oli 1.9.1909. Teatterilla oli hyviä miesnäyttelijöitä. Siitä todistivat sellaiset suoritukset kuin Paavo Ahlmanin viekkaudesta ja pettämistaidosta huolimatta itse helposti petettävä kaupunginpäällikkö, Orjatsalon tyhmäkäs piirituomari, Simo Kaarion mairea sairashuoneen talousmies, Felix Borgin tiukka postimestari ja Viljamaan erinomainen Osip- palvelija. Venäläinen virkailija Aitenij Filippowitsch ansaitsee myös maininnan. Naisroolit esitettiin heikonlaisesti.
Simo Kaario onnistui hyvin roolissaan Ernst Didringin näytelmässä Uhkapeliä. Hänen insinööri Ellméninsä mainitaan kiitoksella. Muutkin esiintyjät olivat luontevia. Lokakuussa yleisö sai iloisen yllätyksen, kun teatteri esitti Maurice Ordonneun sepittämän ja Esmund Andranin säveltämän operetin Nukke. Arvostelijat pitivät näyttämötemppuja hauskoina ja huvittavina sekä sutkautuksia sattuvina. Näytelmän musiikki oli kaunista. Nukke oli Ida Salmen ensimmäinen suuri rooli, jonka hän vei läpi varmasti alusta loppuun. Simo Kaario teki Lancelotin roolissa harkittua työtä. Hän toi nuoren munkin pelokkuuden maailmaa ja varsinkin naista kohtaan oikein hyvin. Se oli miellyttävä osasuoritus. Esitystä säesti taiteilija Emil Kauppi. Nukke jätti taakseen muiden esitysten saavutukset. Se esitettiin 28 kertaa kahden näytäntökauden aikana.
Teatterin seuraava uutuus oli Karl Schönherrin Maa (das Erde). Aiemmin esitetyn operetin menestys söi yleisön mielenkiinnon tältä vakavalta näytelmältä. Sen jälkeen esitettiin toinen tragedia, Shakespearen Othello. Yleisö odotti jo uuden operetin näkemistä. Niinpä ohjelmistoon oli otettava Geza Gardedonyin Viini kertoo, tarina Unkarin kansan elämästä. Se muistutti muita unkarilaisia operetteja kuten Punainen laukku. Siinä oli kauniita lauluja ja reipasta toimintaa. Pääosassa Imrenä oli Simo Kaario. Kevään kunniaksi esitettiin tuutuutena Clairevillen ja Ch. Gabélin operetti Cornevillen kellot, jonka musiikin oli säveltänyt Robert Plaquet. Se oli menestynyt hyvin ympäri Eurooppaa. Gaspard-ukkoa esitti Simo Kaario. Hänen kasvattiaan Serpolettaa esitti Riikka Pakarinen. Teatteri selviytyi tästä produktiosta erittäin hyvin. Näyttämölle asetus oli huolellista ja esittäjät saivat arvostelijoilta kiitosta.
Näytäntövuotena esitettiin yhteensä 20 näytelmää, joilla käytiin vierailemassa Hämeenlinnassa, Turussa, Jyväskylässä ja Oulussa. Kotimaisia näytelmiä oli näytäntökauden aikana kuusi ja ulkomaalaisia 14. Enemmän kuin koskaan ohjelmistossa oli musiikkinäytelmiä, koska talossa oli useita laulutaitoisia näyttelijöitä.
Tähän asti Tampereen Teatteri oli toiminut Raittiustalolla kylmissä ja verraten ankeissa oloissa. Seuraavana syksynä siirryttiin parempiin tiloihin vasta valmistuneeseen VPK:n taloon.
Teatteria johti yhä näytäntökautena 1910-11 Pekka Alpo. Regissöörinä Simo Kaario pääsi näyttämään myös ohjaajan taitonsa ja vähitellen myös lavastustaitonsa, jota työtä hän oli harjoittanut jo useita vuosia toimiessaan kulissimaalaajana. Hän oli taiteellisesti monipuolisen lahjakas, näytteli hyvin ja maalasi yhtä hyvin. Hänen ensirakkautensa oli juuri maalaustaide.
Aliregissöörinä oli näyttelijä Emil Antero.
Uuteen taloon muuton kunniaksi esitettiin juhlanäytäntönä Björnstjerne Björnsonin Kun uusi viini kukkii. Sen tyttöparvesta erottui edukseen Annie Borg. Albertana Helvi Kaario oli monin kohdin onnistunut, ehkä joskus hieman räyskeä-ääninen. Kulissit maalasi siihen hänen miehensä Simo Kaario. Valitettavasti yleisö ei ottanut sitä aluksi hyvin vastaan. Tilanteeseen vaikutti myös maan vaikea tilanne, kohtalokas vuosi 1910. Kuitenkin jo toinen esitys lokakuussa oli ihan loppuunmyyty.
Bernard Shawn yhteiskuntakriittinen näytelmä Ei sitä koskaan tiedä sai ensimmäisen kerran sijaa TT:n ohjelmistossa lokakuun alussa. Sen esittämiseksi teatterissa oli sopivia näyttelijöitä. Helvi Kaario esitti Gloriaa ja Emil Autere Bohuminia. He olivat osissaan omalla paikallaan. Seuraava uutuus oli Sophus Michaëlisin Vallankumoushäät. Se kertoi Ranskan vallankumouksesta. Sotajoukon everstinä ja nuoren kreivittären uutena rakastajana Simo Kaario osasi luoda eheän kuvan tästä pelottomasta miehestä, joka komensi itsensä kuolemaan. Esityksessä oli loistoa ja tehoa, komeita pukuja, rakkauskohtauksia, marseljeesin säveliä, ampumista ja kostamista.
Tämän jälkeen sopi kuvaan Ibsenin Nuorten liitto, jossa Simo Kaario tri Fjeldbona teki kaiken mitä voi ja yritti paikoin vähän liikaakin. Esityksessä naisten osuus oli vähäisempää. Riikka Pakarinen näytteli matami Rundholmenina ja joka pyrki vähäiseen liioitteluun.
Helsinkiläinen Elli Tompuri vieraili Kristina-neitona Kaarlo Atran näytelmässä Kunnian vuoksi. Tuomarin vanha äiti, Riikka Pakarinen, säesti Kristinaa voimakkaalla ja ansiokkaalla tavalla. Simo Kaario antoi miehekkään kuvan Kristina-neidon uskollisena rakastajana.
Ensi-iltoja oli tiheään tahtiin aina 4-6 viikon välein. Seuraavaksi nähtiin M. Heijermanin hollantilaisen kalastajan elämää kuvaava Siunauksen toivo. Simo Kaario Geertinä toi raikkaan ja hurjan, mutta pohjimmiltaan hyväluonteisen pojan vaihtelevat mielialat hyvin esiin. Waldemar Raunio esiintyi edellisen hiukan yksinkertaisena veljenä.
Näytäntökauden aikana tehtiin runsaasti kiertueita ympäri Suomea. Tämä oli teatterin tähän mennessä menestyksekkäin näytäntökausi. Kevätkaudella kiertueet verottivat teatterin esitystarjontaa Tampereella. Varsinkin Jyväskylässä viivyttiin kauan. Keväällä oli ensi-iltoja vain kaksi. Herman Bahrin maailmankuulu satiirinen avioliittonäytelmä Konsertti oli niistä toinen. Helvi Kaario näytteli Heinkea, jossain määrin kylmän levollisen tuntuista naisihmistä. Kevään viimeinen ensi-ilta oli Melchior Lengyelin Taifun. Se kuvasi japanilaisen salaseuran toimintaa eurooppalaisessa suurkaupungissa ja siihen liittyvää, onnettomasti päättyvää rakkaustarinaa. Simo Kaario sai tunnustusta tri Tokeramona. Yleisön kannatus oli kasvanut ja kunkin näytelmän esityskertoja oli enemmän kuin ennen. Elettiin toivossa uuden ja avaramman teatterirakennuksen saamisessa.
Syksyllä 1911 esitettiin aluksi uusintana Minna Canthin ensimmäinen näytelmä Murtovarkaus. Varsinainen ensimmäinen uusi ensi-ilta oli Gustaf Kaderburgin ja Richard Skowromelin huvinäytelmä Husaarikuume. Illan sankareita olivat komeat ratsuväen upseerit. Talon kaikki miesnäyttelijät olivat käytössä. Tämä farssi vaati hyvää yhteisnäyttelemistä, joka onnistui hyvin. Hienosti esiintyivät eversti von Ellerbach, Väinö Viljamaa ja luutnantti von Kehrberg, Simo Kaario. Helvi Kaarion Marianne von Fahrenholz oli naisellinen ja hillitty.
Husaarinäytelmän jälkeen seurasi Karl Schönherrin Usko ja kotiseutu, jossa Simo Kaario oli taitava eikä näytellyt liikaa. Seuraavaksi nähtiin Calderonin Elämä on unelma, jossa vieraili Axel Ahlberg mieliosassaan. Kuninkaan sisarenpoika Astolfona Simo Kaario oli sympaattinen ja ja onnistunut. Helvi Kaario puolestaan oli vähän kulmikas, joka sopii naiselle, jolla oli miehen mieli rinnassaan ja kosto tikarissaan. Axel Ahlberg oli myös mukana Giuseppe Giocosan Niinkuin lehdet tuulessa. Simo Kaario oli siinä Massimo Rosanin serkku, työn ja toimen mies, voimakas, suora, mutta myös tunteellinen.
Leo Tolstoin tragediassa Elävä ruumis Kaario näytti voimansa teatterin kantavana näyttelijänä esittäen Fedjaa, jolla roolilla hän vieraili Helsingissäkin. Helvi Kaario oli Liisa, joka onnistui hienosti. Varsinkin slaavilainen väritys oli hänellä muihin verrattuna silmiinpistävä. Kolmivuotias pikkuherra Lasse Kaario osoitti näyttämöllä suurta mielenmalttia ja perinnöllistä taipumusta teatterin tekemiseen.
Joulun alun kotimainen ensi-ilta oli Pontus Artin Häpeä. Simo Kaario oli siinä tuomari Valtolan veljenä kivikovan ankara, mutta samalla hänessä oli veljellistä suoruutta ja rakkautta. Tätä seurasi operetti Geisha, jonka pääosassa oli Riikka Pakarinen mahdollisimman pienin edellytyksin. Waldemar Raunio onnistui parhaiten kiinalaisen teetalon omistajan roolissa. Osa oli vaativa, mutta kiitollinen. Se antoi operettiin vauhtia ja ja vilkkautta. Simo Kaario ja Sven Hildén olivat onnistuneet upseerit. Rouva Annie Borgin tanssit antoivat näytelmälle paikallisväritystä.
Keväällä kiertueiden ajaksi VPK:n taloa vuokrattiin ulkopuolisille. Maaliskuun lopussa kiertueen jälkeen näyteltiin Mac Dreyerin Seitsentoistavuotiaat. Kaario onnistui hyvin majuri von Schlettorwina, kaksoisolentona sotilaana ja taiteilijana.
Näytäntökauden 1912-13 alussa muutettiin uuteen taloon ja johtaja vaihtui. Simo Kaario jatkoi koristetaiteilijana. Vuoden ensimmäinen näytelmä oli menestys uudelle johtajalle, Jalmari Hahlille. Se oli italialaisen Roberto Braccon murhenäytelmä Nellina. Kaario tulkitsi älykkäästi Cesare D´Arconten tulisen, himokkaan, mutta herkän ylimyksen. Helvi Kaario näytteli Gigettaa, jonka tulkinta kohosi loppua kohden.
Välillä nautittiin huumorista Maiju Lassilan Nuoren myllärin seurassa. Sen pääroolissa Simo Kaario oli huikentelevainen ja huoleton, täynnä hätävalheita. Waldemar Raunio puolestaan oli oivallinen seppä. Raunio oli hyvä sekä miehen että naisen roolissa seuraavassa näytelmässä Kurt Kraatzin Vapaamuurareissa. Riikka Pakarisen vanha keittäjätär oli hauska liioitellessaankin.
Simo Kaarion ylilääkäri Bernou Harry Kistemaeckin näytelmässä Vaisto oli voimakas, karkeapintainen ja kovakourainen, mutta hyväsydäminen ja herkkä. Satunäytelmänä nähtiin Jalmari Hahlin Ilmalähde, jossa prinsessana keimaili Helvi Kaario.
Uuden talon avajaisnäytelmä oli Arvid Järnefeltin, varta vasten TT:lle kirjoittama, Manonin rakastavaiset. Pääosassa rakastaja Bujot, Simo Kaario oli miellyttävä ja vilkas. Riikka Pakarinen oli pienen tytön hoitajatar. Simo Kaario oli suorastaan asunut teatterilla luomassa avajaisnäytelmän ulkonäköä. Tämän näytelmän jälkeen yleisön mieliksi otettiin jälleen operetti, J. Offenbachin Fritz ja Lise. Waldemar Raunio näytteli ryypiskelevää ja kirjallisissa harrastuksissaan kaikki ymmärtävää setä Karl Friedrichiä. Helvi Kaario oli verevä Herten osassa. Riikka Pakarinen puolestaan oli kiivas ja ankara, mutta hyväsydäminen Amelie-täti. Esityksen lempilapsi toisessa polvessa, pikku Heinzina esiintynyt Lasse Kaario saavutti koko yleisön suosion.
Oli vaihteeksi aika vakavoitua Schillerin tragedian Don Carloksen parissa. Simo Kaario oli Filip II, kylmä ja liikkumaton kuva historiasta. Hänen roolinsa oli kiitollinen, mutta paljon hän siitä saikin irti.
Näytäntökaudeksi 1913-14 uudeksi apulaisohjaajaksi valittiin kirjailijamaisteri Toivo Tarvas. Simo ja Helvi Kaario lähtivät vuodeksi Helsinkiin. Simo Kaarion tilalle valittiin Vilho Ilmari ja Helvin Hanna Räihä. Alkajaisiksi nähtii Bernsteinin Vihuri (La Rafale). Sivuhenkilöistä mainittakoon Riikka Pakarisen markiisi. Yhteisnäytteleminen oli viimeisteltyä.
Alkusyksyllä ohjelmassa oli Maiju Lassilan Viisas neitsyt. Siinä Riikka Pakarisella oli loistava tilaisuus osoittaa akan temperamenttiaan. Waldemar Raunio teki mitättömästä ensirakastajan osasta kaiken mitä sille voi tehdä. Kevätkauden alussa Alexander Bissonin ja Antonov Marsin kirjoittama farssi Avioeron selkkaukset. Waldemar Raunion raihnainen, mutta vielä elämänhaluinen siirtomaaväen kapteeni kesti kunnialla hänen kaikkien hyvien rooliensa rinnalla.
Syksyllä 1914 Kaariot palasivat Tampereelle. Kausi alkoi kepeällä, Maria Jotunin Miehen kylkiluulla, jossa tohtorina oli Simo Kaario. Apteekin emännöitsijästä Riikka Pakarinen loi rehevän tyypin ja suorasukaisena Topias Kinkkusena oli Waldemar Raunio.
Nyt teatterissa esitettiin toinen Roberto Braccon näytelmä, Hämärän lapsia. Simo Kaario sokean soittajan, Nunzion osassa ja Annie Borg Paolinana muodostivat parina eheän kokonaisuuden. Kaario jatkoi voittokulkuaan seuraavassakin näytelmässä, Artturi Järviluoman Pohjalaisissa. Hän oli pohjalaisen ihanteen, Jussi Harrin, osassa voimakas ja vakuuttava, ehä liiankin selvästi. Annie Mörk Kaisan ja Waldemar Raunio Santun osissa olivat omassa elementissään.
Syyskauden viimeinen uutuus oli Paul ja Jaune Fernerin näytelmä Sovitus. Kaarion kalastaja Kerhostin oli naseva suoritus.
Teatterin 10-vuotisjuhlanäytännöksi oli valittu Aleksis Kiven Kullervo, jossa Kaario oli Kalervo. Paul Gavaultin ranskalaisessa huvinäytelmässä Suklaatyttönen, Simo Kaarion Paul Normandin oli mallikelpoinen valloittavan nuoren miehen hieman epäkiitollisessa roolissa. Maininnan ansaitsi Helvi Kaario taidemaalarin mallina ja rakastajattarena. Kevätkauden erikoisuus oli unkarilaisen Ferenc Molnárin tragikoominen salonkidraama Satu sudesta. Waldemar Raunio oli karakteristinen sihteeri.
Simo Kaario kuoli 1944. Gloria Leppäsen johtajakaudella 1944-45 hänen leskensä Helvi Kaario jatkoi uskollista työtään TT:ssa. Helvi esiintyi pienissä rooleissa, kuten vuonna 1946 Leo Tolstoin Ylösnousemuksessa vanhana Korebljovana ja Eino Salmisen Karapään Katrin opettajattarena. Seuraavana näytäntökautena Helvi esiintyi Mika Waltarin Omena putoaa- näytelmässä, jossa hän teki uransa yhden mainioimmista luomuksista hampaattomana pesijättärenä. Lisäksi hän näytteli Frederich Lonsdalen näytelmässä Kaikkihan me olemme ruustinnana. Hänen rovastinsa oli Toivo Mäkelä, kun taas Sylvi Salonen valloitti yleisön viettelijättärenä ja Holger Salin mainiona hovimestarina.
Jouko Paavolasta tuli TT:n johtaja syksyllä 1949. Hän ohjasi syksyllä Harti Kaufmanin Komedian meistä ihmisistä. Helvi Kaarion osana oli olla vanha, herkullinen, alkoholiin taipuvainen näyttelijätär. Hän teki kaikki pienetkin roolinsa hienosti.
Marja Rankkala ohjasi suomalaisena kantaesityksenä Chorellin näytelmän Fabian. Helvi Kaario teki pienin elein, sisimmässään hyvän ja ymmärtäväisen Fabianin vaimon roolin. Itse Fabianina oli Paavo Jännes. Vielä 1950-51 Kaario oli mukana unkarilaisessa operetissa Punainen laukku. Edellisellä kerralla, 1908-15, hän oli näytellyt nuorta Mencziä, nyt kasvatusäiti Julisch-mummoa. Näytelmän ohjasi teatterinjohtaja Jouko Paavola.
Keväällä 1951 nähtiin vaikuttava, raamatunaiheinen, belgialaisen Michel de Ghelderoden näytelmä Barabbas. Kalle Kirjavaisen Barabbas ja Holger Salinin Juudas olivat sykähdyttäviä esityksiä. Helvi Kaarion roolityö Jeesuksen äitinä oli lyhyt ja herkästi esitetty. Helvi esiintyi myös W. Somerset Maughamin avioliittokomediassa Viisas aviovaimo, jossa hän oli pääosan esittäjän äiti, rouva Culver. Hän esitti siinä kokemuksiaan ja elämänkäsityksiään ohjeeksi tyttärelleen. Kaario valitsi tämän näytelmän 45-vuotistaiteilijajuhlansa näytelmäksi 17.3.1951.
Helvi Kaario oli pysynyt samassa teatterissa koko 45 vuoden ajan, lukuun ottamatta yhtä vuotta, jonka hän oli Helsingissä miehensä, Simo Kaarion kanssa. Hänen aikanaan teatterissa oli ollut seitsemän johtajaa, kaksitoista johtokunnan puheenjohtajaa. Hän työskenteli sinä aikana 183 näyttelijätoverin kanssa. Hän oli nähnyt taide- ja makusuuntien muuttuvan. Hän oli esittänyt joukon mitä erilaisimpia henkilöhahmoja, yhteensä yli 300 roolia. Salonkiosat olivat olleet hänen alaansa, sillä hän oli ryhdikäs ja tyylikäs, mutta myös suurten draamojen ja tragedioiden luonnetutkielmat. Hänen suurimpia ja mieluisimpia roolejaan olivat olleet Kaj Munchin Naisdiktaattorin kova ja älykäs Sigbritt Willum, ylväs Elisabeth Maria Stuartissa ja verrattomasti luonnehdittu matami Andersson Mika Waltarin näytelmässä Omena putoaa. Helvi Kaariolle ojennettiin juhlassa johtokunnan taholta Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton ansiomerkki.
Helvi Kaario oli valittu näyttelijöiden luottamismieheksi johtokuntaan jo vuonna 1946 ja hän toimi siellä vuoteen 1955.
Vuonna 1953 esitettiin Eugene O´Neillin Murheesta nousee Elektra, ohjaajana Ella Eronen. Helvi Kaario oli mukana pienessä roolissa. Esitys oli kauden huipputapaus, jonka veroista ei satu usein. Se oli merkittävä taiteellinen voitto.
Esko Mannermaa ohjasi ranskalaisen salonkikomedian Äitini on eronnut. Siinä oli kevyttä keskustelua ja vauhtia. Helvi Kaario vanhana rouvana oli miellyttävä ja ja tyylikäs tyyppi. Tuttu Pariston farssissa Kallis rouvani Helvi Kaario ja Nestori Sarri näyttelivät hauskana parina huoneiston ostajia.
Vuorossa oli hollantilaisen Jan de Hartigin raskas näytelmä Rotan kuolema, joka oli suomalainen kantaesitys TT:ssä. Sen roolit olivat vaikeita ja uuvuttavia. Helvi Kaarion pieni rooli professori Woutersonin emännöitsijänä oli siinä ainoa tavallinen arki-ihminen.
Jouko Paavolan ohjaamassa näytelmässä Kulta vai kunnia Kaario näytteli salarikasta perintötätiä Goldborg Nobermannia, joka oli kärttyisä, omalaatuista huumoria edustava, mainio tyyppi. Vuonna 1953-54 vuorossa oli vanha suomalainen komedia, Maria Jotunin Miehen kylkiluu, jonka ohjasi Kalle Kirjavainen. Helvi Kaario teki mainion tyypin kuppari-Tiinana, jonka silmissä pälyili veitikka.
Näytäntökauden lopussa Helvi Kaario sai työstään paljon kiitosta. Hän oli TT:n pitkäaikaisin näyttelijä ja alkuvuosien huomattavimpia näyttelijöitä. Hän ei ehtinyt olla eläkkeellä kauaa aikaa, koska hän kuoli jo vuonna 1958.
Lähteet:
Levas, Naemi. Tampereen Teatteri I 40 vuotta 1904-1944.
Levas Naemi. Tampereen Teatteri II 1944-1954.
