Näyttelijä-teatterinjohtaja Waldemar Raunio, ent. Nyman 1886 – 1947
Näyttelijä-kuiskaaja Riikku, Frederika Lovisa Raunio o.s. Pakarinen 1884 – 1937
Vaasan Työväen teatterin, perustettu vuonna 1906, ensimmäiseksi johtajaksi valittiin Waldemar Raunio. Hän lähti kuitenkin vielä samana vuonna näyttelijäksi Tampereen Teatteriin, jossa pysyi vuodet 1906-1916. Sitten hän palasi Vaasan Työväen Teatteriin ja uudelleen vaimonsa kanssa takaisin Tampereelle 1926. Hän oli vielä 1920-luvulla jonkin aikaa Vaasassa teatterinjohtajana ja näyttelijänä. Hänen vaimonsa, Riikka, Riikku, Pakarinen, näytteli TT:ssä 1908-1916 ja 1926-1937. Riikku Pakarisen virallinen nimi oli Fredrika Lovisa Pakarinen, mutta hän käytti nimeä Riikku Pakarinen. Taju kankaalla- elokuvan kirjoituksessa oli etunimi Riikka, mutta kaikkialla muualla Riikku Pakarinen.
Riikka Pakarisen ensimmäinen teatteri oli Suomalainen Maaseututeatteri 1903. Sitten hän siirtyi 1908 Tampereen Teatteriin, jossa hän oli vuoteen 1916. Sen jälkeen hän oli vaasalaisella näyttämöllä ja palasi Tampereelle vuonna 1926. Varsinaisen näyttelijän työnsä ohessa hän hoiti kuiskaajan tehtäviä. Riikku Pakarisen erikoisalaa olivat operetit ja laulunäytelmät. Hän oli opiskellut laulua Abraham Ojanperän johdolla.
Tampereen Teatterin johtajana oli Pekka Alpo. Waldemar Raunion ensimmäinen suuri rooli oli unkarilaisen Kálman Tottin näytelmässä Mustalainen. Kritiikki oli negatiivista ja murskaavaakin mainiten, että esitys oli ylittänyt Raunion voimat. Vaikka hänellä oli sopiva lauluääni, se oli väritön ja kouluttamaton. Kuitenkin hänen tulkinnassaan oli paljon väririkkautta, syviä tunnevivahduksia ja useissa kohdissa oikeaa tulkintaa.
Tampereen Teatterin näyttelijöinä jatkoivat 1909-1910 Helvi Kaario, Riikku Pakarinen ja Waldemar Raunio. Syksyllä Moliéren Saiturissa Raunio näytteli Le Flechen roolin, jota kehuttiin vilkkaaksi ja vekkulimaiseksi. Kevätuutuutena oli Clairevillen ja Ch. Gabélin operetti Cornevillen kellot, jonka musiikin oli säveltänyt Robert Plaquet. Se oli menestynyt laajalti koko Eurooppaa. Gaspard-ukkoa esitti Simo Kaario, hänen kasvattiaan Serpolettaa Riikku Pakarinen. Teatteri selviytyi tästä produktiosta erittäin hyvin. Näyttämöllepano oli huolellista ja esittäjät saivat arvostelijoilta kiitosta. Koko näytäntövuotena esitettiin yhteensä 20 näytelmää, joita käytiin näyttämässä myös Hämeenlinnassa, Turussa, Jyväskylässä ja Oulussa. Kotimaisia näytelmiä oli kuusi ja ulkomaalaisia 14. Musiikkinäytelmiä ohjelmistossa oli enemmän kuin koskaan, koska talossa oli paljon laulutaitoisia näyttelijöitä.
Tähän asti teatteri oli toiminut Raittiustalolla kylmissä ja verraten ankeissa olosuhteissa. Seuraavana syksynä se siirtyi parempiin tiloihin vasta valmistuneeseen VPK:n taloon. Loppusyksystä esitettiin Ibsenin Nuorten liitto, jossa Simo Kaario tri Fjeldbona teki mitä voi ja yritti paikoin enemmän. Esityksessä naisten osuus oli vähäisempää. Riikku Pakarinen esiintyi kohtalaisesti matami Rundholmenina, mutta hän liitoitteli vähän roolissaan.
Elli Tompuri vieraili Kristina-neitona Kaarlo Atran näytelmässä Kunnian vuoksi. Tuomarin vanha äiti, Riikku Pakarinen, säesti Kristinaa voimakkaalla ja ansiokkaalla tavalla.
Ensi-iltoja nähtiin tiheään tahtiin aina 4-6 viikon välein. Seuraavaksi vuorossa oli M. Heijermanin hollantilaisen kalastajan elämää kuvaava Siunauksen toivo. Simo Kaario Geertinä toi raikkaan ja hurjan, mutta pohjimmiltaan hyväluonteisen pojan vaihtelevat mielialat hyvin esiin. Waldemar Raunio esiintyi edellisen hiukan yksinkertaisena veljenä.
Kevätkaudella kiertueet, varsinkin Jyväskylässä viivyttiin kauan, verottivat Tampereen Teatterin esitystarjontaa Tampereella. Keväällä ensi-iltoja oli vain kaksi. Ensimmäinen niistä oli Herman Bahrin maailmankuulu satiirinen avioliittonäytelmä Konsertti. Tämä oli teatterin tähän mennessä menestyksekkäin näytäntökausi. Yleisön kannatus oli kasvanut ja kunkin näytelmän esityskertoja oli enemmän kuin ennen. Elettiin toivossa uuden ja avaramman teatterirakennuksen saamisessa.
Näytäntökausi 1911-12. Joulun alun kotimainen ensi-ilta oli Pontus Artin Häpeä. Simo Kaario oli tuomari Valtolan veljenä kivikovan ankara, mutta samalla hänessä oli veljellistä suoruuttaja rakkautta. Tätä seurasi operetti Geisha, jonka pääosassa oli Riikku Pakarinen aika pienin edellytyksin. Waldemar Raunio onnistui parhaiten kiinalaisen teetalon omistajan roolissa. Osa oli vaativa, mutta kiitollinen. Hän antoi operettiin vauhtia ja ja vilkkautta. Simo Kaario ja Sven Hildén olivat onnistuneet upseerit. Rouva Annie Borgin tanssit antoivat paikallisväritystä.
Koska keväällä oltiin paljon kiertueella, VPK:n taloa vuokrattiin siksi ajaksi ulkopuolisille. Näytäntökauden 1912-13 alussa teatteri muutti uuteen taloon ja johtaja vaihtui. Simo Kaario jatkoi koristetaiteilijana. Vuoden ensimmäinen näytelmä oli menestys uudelle johtajalle, Jalmari Hahlille. Se oli italialaisen Roberto Braccon murhenäytelmä Nellina. Kaario tulkitsi älykkäästi Cesare D´Arconten tulisen, himokkaan, mutta herkän ylimyksen. Helvi Kaario näytteli Gigettaa, jonka esitys kohoaa loppua kohden. Riikku Pakarinen oli huvittava, vanha kamarineitsyt Sofia. Välillä nautittiin huumorista Maiju Lassilan Nuoren myllärin parissa. Sen pääroolissa Simo Kaario oli huikentelevainen ja huoleton, täynnä hätävalheita. Waldemar Raunio puolestaan oli oivallinen seppä. Raunio oli myös hyvä sekä miehen että naisen roolissa seuraavassa näytelmässä Kurt Kraatzin Vapaamuurarit. Riikku Pakarisen vanha keittäjätär oli hauska. Tosin hänellä oli tapana näytellä vähän yli.
Henry de Grossen Colettessa Riikku Pakarinen esiintyi vanhanapiikana, pappa Aglaéna. Satunäytelmänä nähtiin samana vuonna Jalmari Hahlin Ilmalähde, jossa prinsessana oli Helvi Kaario. Waldemar Raunio oli hauska yhdistelmä narria ja kuvaamaansa henkilöä.
Uuden talon avajaisnäytelmä oli Arvid Järnefeltin varta vasten kirjoittama Manonin rakastavaiset. Rakastaja Bujot oli Simo Kaario, miellyttävä, vilkas ja tulinen. Riikku Pakarinen näytteli pienen tytön hoitajatarta. Simo Kaario oli suorastaan asunut teatterilla luomassa avajaisnäytelmän ulkonäköä. Sen jälkeen vaadittiin ohjelmistoon operettia ja se saatiinkin, nimittäin J. Offenbachin Fritz ja Lise. Waldemar Raunio oli siinä ryypiskelevä ja kirjallisissa harrastuksissaan kaikki ymmärtävä setä Karl Friedrich. Helvi Kaario valloitti verevän Herten osassa. Riikku Pakarinen puolestaan oli kiivas ja ankara, mutta hyväsydäminen Amelie-täti. Lempilapsi, pikku Heinz, jota esitti Lasse Kaario, saavutti koko yleisön suosion.
Näytäntökaudeksi 1913-14 valittiin uudeksi apulaisohjaajaksi kirjailijamaisteri Toivo Tarvas. Simo ja Helvi Kaario lähtivät vuodeksi Helsinkiin. Simo Kaarion tilalle valittiin Vilho Ilmari ja Helvin Hanna Räihä. Alkajaisiksi nähtii Bernsteinin Vihuri (La Rafale). Sivuhenkilöistä mainittakoon Riikka Pakarisen markiisi. Yhteisnäytteleminen oli viimeisteltyä.
Alkusyksyllä nähtiin Maiju Lassilan Viisas neitsyt. Siinä Riikku Pakarisella oli loistava tilaisuus osoittaa akkamaista temperamenttiaan. Waldemar Raunio teki mitättömästä ensirakastajan osasta sen mitä sille voi tehdä. Kevätkauden alussa oli vuorossa Alexander Bissonin ja Antonov Marsin kirjoittama farssi Avioeron selkkaukset. Waldemar Raunion raihnainen, mutta vielä elämänhaluinen siirtomaaväen kapteeni kesti kunnialla paikkansa hänen kaikkein hauskimpien osasuoritustensa joukossa.
Syksyllä 1914 kausi alkoi kepeällä, Maria Jotunin näytelmällä Miehen kylkiluu, jossa tohtorina oli Simo Kaario. Apteekin emännöitsijästä Riikku Pakarinen loi rehevän tyypin. Suorasukaisena Topias Kinkkusena oli Waldemar Raunio.
Syksyllä 1914 Kaariot palasivat Tampereelle. Kausi alkoi kepeällä, Maria Jotunin Miehen kylkiluulla, jossa tohtorina oli Simo Kaario. Apteekin emännöitsijästä Riikku Pakarinen loi rehevän tyypin ja suorasukaisena Topias Kinkkusena taiteili Waldemar Raunio.
Nyt teatterissa esitettiin toinen Roberto Braccon näytelmä, Hämärän lapsia. Simo Kaario sokean soittajan, Nunzion osassa ja Annie Borg Paolinana muodostivat parina eheän kokonaisuuden. Kaario jatkoi voittokulkuaan seuraavassakin näytelmässä, Artturi Järviluoman Pohjalaisissa. Hän oli pohjalaisen ihanteen, Jussi Harrin, osassa voimakas ja vakuuttava, ehkä liiankin selvästi. Annie Mörk Kaisan ja Waldemar Raunio Santun osissa olivat omassa elementissään.
Teatterin 10-vuotisjuhlanäytännöksi oli valittu Aleksis Kiven Kullervo, jossa Kaario esitti Kalervoa. Paul Gavaultin ranskalaisessa huvinäytelmässä Suklaatyttönen, Simo Kaarion Paul Normandin oli mallikelpoinen valloittavan nuoren miehen hieman epäkiitollisessa roolissa. Maininnan ansaitsi Helvi Kaario taidemaalarin mallina ja rakastajattarena. Kevätkauden erikoisuus oli unkarilaisen Ferenc Molnárin tragikoominen salonkidraama Satu sudesta, jossa Waldemar Raunio oli karakteristinen sihteeri.
Näyttämötyön lisäksi aviopari teki muutaman filmin. Waldemar Raunio oli tunnettu lyhytfilmistä Vasikan häntä, 1908, jossa hänen vaimonsa Riikku Raunio-Pakarinen oli toisessa pääroolissa.
Vuonna 1943 Raunio näytteli filmissä Suomisen taiteilijat lehmää huutavaa isäntää huutokaupassa.
Lähteet:
IMDb
Levas, Naemi: Tampereen teatteri I 40 vuotta 1904-1944, 1946.
Luettelo suomalaisista elokuvista 1917
Raunio, Pentti, Waldemar ja Riikku Raunion lapsenlapsi, haastattelu
Wikipedia
